Muskan hoitovihko

27.12.2015 Yksityistalli avattu
”No mikäs sirkus täällä on pystyssä?” ihmettelin ääneen, kun tallin pihassa pyöri hämmentävän paljon uusia hevosia ja vieraita naamoja. ”Aamulla saatiin toi yksityistalli valmiiks faijan kanssa ja nyt sinne muuttaa jo jatkuvalla syötöllä porukkaa”, Nikke vastasi varsin stressaantuneen oloisena. ”Ellen ansaitsis jonkun markkinointipalkinnon siitä, miten nopeesti se sai ton tallin kai täyteen. Mä en todellakaan ajatellut ihan loppuun asti, kun otin ton homman vastuulleni. Pitää vaatia Elleniltä, että se palkkaa mulle henkilökohtaisen taliorjan”, mies jatkoi jupisemistaan. ”Ai oonks mä saanut ylennyksen?” naureskelin, sillä vielä jonkin aikaa sitten Nikke oli kutsunut minua talliorjakseen. ”Joo, kyllä sua nykyään kelpaa kutsua ihan hevosenhoitajaks”, mies vastasi nauraen. ”Oo kuule kiltti noille uusille tytöille”, varoitin, sillä Niken ilmeestä näki, että mies oli jo ehtinyt kehitellä suunnitelmia uusien helppojen uhrien varalle. ”Kuule pidä sinä huoli vaan siitä Muskasta”, Nikke tuhahti ja huokaisi, kun jälleen yksi traileri kaarsi pihaan mukanaan uusi asukas. ”Pidän, sulla kun ei näytä olevan aikaa”, kuittasin ja painuin sitten hälinää pakoon tuttuun ja turvalliseen talliin.

”Moi Muska!” huikkasin tamman karsinan ovelta. Tamma kalautti hampaansa karsinansa oveen, joten jatkoin matkaani suoraan taukotupaan. ”Etkö nyt millään jaksais käyttäytyä”, valitin kun kalastin tamman kiinni ja aloin harjailemaan tammaa tuttuun tapaani. Pakko oli kuitenkin myöntää, että Muskan vastarinta oli pikkuhiljaa murentunut ja nykyään tamman näykkimis- ja potkimisyritykset olivat muuttuneet huomattavasti ponnettomiksi. ”Parasta alkaakin olla mulle mukava, sun iskäs kun joutuu vaan rehkimään niska limassa noiden muiden hevosten kanssa”, höpötin Muskalle itsekseni. Tamma höristeli korviaan kuunnellen sanojani ja huokaisi syvään aivan kuin olisi ymmärtänyt, mitä sanoin. ”Hei kaveri, älä masennu, kyllä se silti susta tykkää eniten”, lohdutin tammaa ja pysähdyin rapsuttamaan tammaa korvan takaa, kunnes terävä hampaiden louskautus palautti minut jälleen hommiin.

Harjattuani Muskan satuloin tamman ja talutin sen kentälle. Sain olla kentällä kaikessa rauhassa itsekseni, kun muu porukka pyöri upouudessa yksityistallissa. Sivusilmällä huomasin, kuinka joku vieras tyttö talutti kirjavan ponin tarhaan. ”Se on Tantun oma poni, Panda”, kentän laidalle ilmestynyt Jere informoi huomattumaan, mitä olin jäänyt tuijottamaan. En ollut huomannut miehen tuloa ja hätkähdinkin rajusti, kuullessani tämän äänen. Muska taisi säikähtää omaa säpsähdystäni, sillä tamma otti äkkiä valtavan sivuloikan ja poistui kentän toiseen päähän. Itse jäin makaamaan selälleni kentän pintaan. ”Sori, ette tainneet huomata mua”, Jere nauroi ja pujahti kentän aidan välistä auttamaan minut ylös. ”Ei se mitään, mä oon jo tottunu tähän”, nauroin ja puistelin lunta vaatteistani samalla, kun lähdimme rauhallisesti ottamaan Muskaa kiinni. ”No älä nyt, ethän sä oo pudonnu ainakaan viikkoon”, Jere lohdutti ja avusti sitten minut takaisin tamman selkään.

”Ootsä kunnossa?” joku huuteli kentän laidalta juuri, kun sain pujotettua jalustimet jalkaani. ”Joo, on se. Tää on ihan jokapäiväistä”, Jere kiirehti vastaamaan puolestani kentän laidalle ilmestyneelle tytölle, jonka tunnistin samaksi, joka oli aiemmin taluttanut kirjavaa ponia. ”Kaikki kunnossa, mä oon Oona ja tässä on Muska. Meidän meno tosiaan on välillä vähän tällaista”, naureskelin, sillä putoaminen oli jättänyt lähinnä kolhun ylpeyteen ja mustelman takapuoleen. ”Hyvä. Mä oon Vilma ja aloin hoitamaan tota Tantun ponia Pandaa. Pitääki kiirehtiä takasin auttamaan”, tyttö esittätytyi nopeasti. ”Ai onks Tantulla oma poni?” ihmettelin. ”Jonkun sellasen se kuulemma oli ostanut. Ja se on muuten hevonen, vaikka pieni onkin”, Jere totesi olkiaan kohauttaen ja luikki sitten pois kentältä lyöttäytyen Vilman seuraan.

Ratsastus Muskan kanssa sujui varsin rauhallisesti alun häiriöstä huolimatta. Keskityin jälleen kerran taivuttelemaan varsin kankeaa Muskaa, joka kuitenkin lopulta vertyi väistöjen ja avo- ja sulkutaivutusten ansiosta varsin mukavaksi. Laukkailin juuri pääty-ympyrällä, kun huomasin jonkun lähestyvän kävellen kenttää. Tällä kertaa osasin kuitenkin varautua, eikä Muskan tarvinut livistää, kun Riella ilmestyi kentälle. ”Nikke käski sanomaan, että laita se Muska sitte kunnon loimen kanssa pihalle, kun oot ratsastanu ja putsaa sen karsina”, tyttö kertoi viestinsä silmiään pyöritellen. ”Ai säkö päädyit talliorjaks?” naureskelin ja Riella tuhahti siihen malliin, että mies oli juoksuttanut tätä ympäriinsä jo hyvän aikaa. ”En tiiä, Nikestä on kyllä tullut vielä pahempi, kun siitä tuli ton yksityistallin pomo. Noussu hattuun…” nainen mutisi lähtiessään taas tarpomaan tallia kohti.

Kun olin ratsastanut Muskan, hoidin sen nopeasti kuntoon. Heitin tammalle kevyen toppaloimen päälle ja lähdin viemään tammaa tarhaan. Muska pälyili tavallista enemmän ympärilleen ja puhisi tarhoissa oleville vieraille hevosille, mutta sain tamman lopulta talutettua tuttujen tarhakavereidensa luokse. ”Älä siellä kuule yhtään isottele”, huikkasin Muskalle, joka korvat luimussa säntäsi tuijottamaan viereisessä tarhassa ulkoilevaa Pandaa. Katselin, kuinka Muska uhitteli hetken aikaa ja Panda poistui vähin äänin oman tarhansa toiseen päähän. Niinpä Muskakin pian rauhoittui ja tyytyi kaivelemaan heinänjämiä tarhan pohjalta. Katselin hevosten tarhailua vielä hetken aikaa ja palasin sitten talliin siivoamaan Muskan karsinan. Pyyhkäisin lopuksi vielä tamman ruokakupin puhtaaksi ja päätin sitten lähteä kotiin. Ajattelin tutustua uusiin ihmisiin ja hevosiin sitten, kun tilanne olisi vähän rauhoittunut ja Niken pahin pomotteluintokin toivottavasti haihtunut.

Hymyissä suin luin taas tarinaasi. Sinä se sitten osaat elävöittää Pulliksen arkea mukavasti. Pystyin niin elävästi kuvitella tämän päivän tapahtumat tätä lukiessani. Muutenkin oli ihanaa lukea aiheesta ja nauroin useaan otteeseen Niken lotkautuksille. Miekkonen taisi olla erityisen hyvällä tuulella ylentäessään sinut jopa talliorjasta "hevosenhoitajaksi", haha! Uskon vahvasti, että syy siihen mikä sai miekkosen sukat pyörimään jaloissa on Tantun talliin tuoma Panda-tamma. Nikke kun on aikoinaan ollut kovakin länkkäkuningas ja uskon, että miekkonen suunnittelee jo miljoonaa ja sataa tapaa miten nyysiä poni Tantun alta.



Kuten olet itsekin huomannut, Muskan vastarintama on selvästi vähentynyt ja se alkaa hiljalleen hyväksyä sinut piiriinsä. Ratsastus sujui taas mukavissa merkeissä, alun häiriötä lukuunottamatta. Säpsykän tamman kanssa tuollainen on kuitenkin arkipäivää ja sinä olet tainnut jo siihen tottuakin, heh. Jälleen kerran Oona oikein ihana tarina, näitä on ihan tosi enemmän kuin ilo lukea! Tallireissusta saat palkkioksi 14v€.



Ellen

29.12.2105 Nikkeä tuuraamassa

Oon taas kipeenä. Voitko hoitaa yksityistallin? Mä laitan sulle kohta ruokinta- ja tarhausohjeet ja joku varmaan kyllä auttaa sua. Laitan sit lisää ohjeita, jos tarvii. Niken viesti oli lyhyt ja ytimekäs. Miten hitossa se taas on kipeenä, manailin itsekseni, kun pakkasin kiireellä kamppeita, jotta ehtisin Pullikseen seitsämäksi. Jostain syystä olin kuitenkin Pulliksessa aloitettuani oppinut heräämään aikaisemmin, joten en ollut aivan unenpöpperössä kurvatessani vartin päästä tallin pihaan. ”Nikke laittokin viestiä, että sä tuut hoitamaan ton yksäritallin”, Linnea huikkasi päätallin ovelta. Nainen oli itsekin juuri saapunut töihin kellontarkasti seitsämäksi. ”Joo, ainakin yritän saada sen hoidettua, vaikka en oo kyl koskaan ees nähny niitä kaikkia hevosia”, tuskailin. Toivoin todella, että Niken laatimat ohjeet olivat kunnolliset, vaikka tiesinkin olla odottamatta ihmettä.

Normiannokset heinää kaikille paitsi Possulle vähän vähemmän. Hienohelmojen lisärehut pitäs olla ämpäreissä karsinoiden eessä. Varo Possua, se on melkeen yhtä paha kuin Muska. Anna Pandalle pari porkkanaa. Luin Niken viestin ääneen Linnealle kun lastasimme samaan aikaan heiniä kottikärryihin. ”Ei se Possu nyt niin paha oo!” Linnea kiiruhti puolustamaan ja näytti sitten mallisylilliset siitä, mitä kellekin hevoselle kannattaisi antaa. Kiitin naista avusta ja tasapainoilin pihan pokki täyden kottikärryllisen kanssa. ”Aamupalaa”, huikkasin tallin ovelta ja odottava hörinä otti minut vastaan. Sain heinät jaettua varsin sujuvasti ja löysin myös komeiden puoliverisorien edestä odottavat lisärehut. Ihaillen katselin hevosia, jotka olivat vähän eri kaliiberia kuin Pulliksen pörröiset ponit. Jätin hevoset nauttimaan aamiaistaan ja menin taukotupaan keittämään tuoretta kahvia.

”Ihanaa, täällä kahvitkin on valmiina”, Lottis hymyili taukotuvan ovelta. ”Ei kannata tottua tähän, mä vaan tuuraan tän päivän Nikkeä”, naurahdin. ”No, ehkä pitää vihjata Nikelle, että tällästä palvelua täällä kaivataan enemmänkin”, Lottis vastasi itsevarmasti. Vilkaisimme Linnean kanssa vaivihkaan toisiamme, mutta emme sanoneet mitään. Nikke ei varmasti kovin montaa päivää tai viikkoa jaksaisi naisen tai kenenkään muunkaan yksärin omistajan pillin mukaan tanssia. ”Juksua ei tarvi laittaa ulos, mä meen sillä heti ratsastamaan”, Lottis mainitsi, kun olimme saaneet kahvit juotua ja aloin tekemään lähtöä takaisin töihin. ”Selvä juttu”, tokaisin ja lähdin Lottiksen kanssa takaisin kohti yksityistallia. ”Laita se Juksu sitten Samun ja Possun kanssa samaan tarhaan, kun oot valmis”, muistutin naista, luntattuani tarhausjärjestyksen nopeasti Niken viestistä.

Päätin aloittaa hevosten ulosviennin oletettavasti helpoimmasta päästä eli Ruusasta. Päädyin viemään kaikki hevoset yksi kerrallaan ulos, sillä en tuntenut hevosia kovin hyvin, enkä todellakaan halunnut ottaa riskejä, vaikka Nikke olikin yrittänyt vakuuttaa, että Ruusan ja Pandan sekä Sentin ja Samun voi kuljettaa samaan aikaan. Rapsuttelin nopeasti Ruusaa jälleen korvan takaa ennen kuin nappasin tamman kiinni ja lähdin viemään sitä tahroille. Panin taas merkille, kuinka reippaasti Linnea oli päätallin hevosten kanssa selvinnyt, sillä suurin osa Pulliksen hevosista oli jo tyytyväisenä ulkoilemassa. Ruusan jälkeen vein Sentin Frutin ja Popin seuraki ongelmitta ja sitten oli vuorossa Samu, joka asteli tarhaansa tyynen rauhallisesti. Seuraavana vuorossa oleva Possu tuntui todellakin käyttäytyvän varsin samaan tyyliin kuin Muska, mutta onneksi poni oli puolet pienempi ja siksi helpommin hallittavissa. Niinpä en antanutkaan orille periksi, vaikka se yrittikin kiskoa suuntaan tai toiseen taluttaessa. ”Hyvältä näyttää, mä aattelin ettei se poni oo sulle enää haaste eikä mikään”, Linnea huikkasi huomattuaan, että olin saanut Possun sujuvasti tarhaan asti.

”Panda on vissiin vielä sisällä?” Tanttu kyseli tultuaan tallille. Tyttö tähyili katseellaan pihamaata, mutta kirjavaa tammaa ei näkynyt missään. ”Joo, se ois viimesenä vuorossa, kun Lottis on jo ratsastamassa Juksulla”, vastasin tytölle. ”No mä vien sen ja voin sitten tulla avuks putsaa karsinoita. Kuulin, että Nikke on taas kipeenä”, Tanttu tarjoutui ystävällisesti. ”Kiitos, oot ihan paras! Mä oon niin surkeen hidas tossa karsinoiden siivoamisessa”, tunnustin ja lähdimme yhdessä kohti yksityistallia. Lottis ja Juksu olivat jo kadonneet jonnekin ja Tanttu kävi reippaasti viemässä yksin tallissa metelöivän Pandan tarhaansa, jonka jälkeen tartuimme talikoihin. ”Mistä sä ton Pandan muuten oikeen löysit? En ees tiennyt, että oot hankkimassa omaa hevosta”, kyselin Tantulta samalla, kun siivosimme vierekkäisiä karsinoita. Kuuntelin mielenkiinnolla Pandan tarinaa ja samalla karsinan puhdistaminen sujui kuin itsestään. ”Mä meen kattomaan, mitä Popille kuuluu. Jos näät Vilmaa niin sano sille, että antaa Pandan rauhassa tarhailla vielä hetken, mutta iltapäivällä sen voi ottaa sisään harjattavaksi”, Tanttu huikkasi ovelta, kun olimme saaneet kaikki karsinat puhdistettua. ”Sä oot kyllä tehokas, kun ehdit pitää hoitohevostakin vielä oman lisäks”, naurahdin. ”No en mä tosta Popista raaski luopua ja onneks löysin Pandalle niin hyvä hoitajan”, Tanttu myhäili. Itse jäin lakaisemaan yksityistallin käytävää ja järjestelemään tavaroita paikoilleen.

Kun ehdit, niin käy kattomassa ykköstarhan sähköt ja heitä öljyy yksityistallin karsinoiden saranoihin. Päätallin saranoiden kanssa on ehkä jo toivo mennyt, mut voi niitäkin koittaa elvyttää. Luin Nikeltä tulleen uuden viestin. Mistä hitosta mä löydän mitään öljyä? Lähetin Nikelle närkästyneen vastauksen samalla, kun marssin kohti Erican, Ruusan ja Sutinan tarhaa. Näin jälkikäteen mietittynä olisi ehkä kannattanut kysyä vinkkiä sähköjen tarkistamiseen, sillä sormella sähkölangan kokeilu ei ollut ainakaan kaikkein ammattimaisin tapa ratkaista ongelma. Mukava napsahdus kuitenkin osoitti, että sähköt kulkivat tarhassa normaalisti, joten sähköiskusta pistelevää sormeani hieroen lähdin kaivamaan tallivintiltä öljykannua, jonka sijaintiin olin saanut Nikeltä hyvin epämääräiset koordinaatit.

”Mitä ihmettä sä Oona touhuat?” Jenni tuijotti minua kummastuneena, kun olin kumartunut Lolan karsinan saranoiden kimppuun siirryttyäni päätalliin yksityistallin jälkeen. Tanttu oli luvannut antaa yksityisille päiväheinät, joten sain rauhassa keskittyä remonttimiehen hommiin. ”Tuuraan Nikkeä”, murahdin ja kuulostelin, nitisikö saranat vielä vai oliko öljyä mennyt tarpeeksi. Tätä menoa Pulliksesta tulisi kyllä aavemaisen hiljainen paikka, kun karsinoiden saranat eivät enää ulvoneet ja valittaneet kovaan ääneen. Olin kuitenkin melko varma, että öljyn vaikutus haihtuisi hetkessä pois. ”Mä en oo ikinä nähny, että Nikke tekis mitään tollasta”, Jenni naureskeli ja pujahti karsinaan harjaamaan sisälle tuomaansa Lolaa.

”Hei Oona! Tuolta yksityistallin satulahuoneesta palo lamppu. Voitko tulla vaihtaan sen?” Lottis ilmestyi tiedustelemaan. Miten hitossa se voi palaa jo nyt, ihmettelin, kun lähdin seuraamaan Lottista. Onks satulahuoneeseen varalamppuja? Naputtelin Nikelle kysymyksen. Mihin sä sellasta tarvit? sain nopean vastauksen takaisin. No mieti!!! Lopulta selvisi, ettei tallilla tietenkään ollut ylimääräisä varalamppuja, joten hain yksityistallin satulahuoneeseen taskulampun paremman valaistuksen puutteeseen. Sen jälkeen lähdin kaahailemaan läheiseen rautakauppaan ostamaan ison kasan varalamppuja, jotta niitä riittäisi koko ensi vuodeksi.

Kun yksityistallin satulahuoneen lamppu oli saatu vaihdettua uuteen, ehdin vihdoin mennä moikkaamaan Muskaa. Kannattaa varmaan tarkistaa se satulahuoneen sulake, kun tuut töihin. Se lamppu nimittäin poksahti oudon nopeesti. Mulle sähköhommat riittää tältä päivältä naputtelin Nikelle viestin, ennen kuin laitoin puhelimen äänettömälle taskuuni ja kävin hakemassa Muskan sisään. Jälleen kerran sain hakea tamman tarhan perimmäisestä nurkasta ja harjata sen hampaita väistellen. ”Sä se vaan jaksat tota Muskaa”, Linnea ihmetteli lakaistessaan tallikäytävää, kun laitoin Muskaa kuntoon. ”Paraskin puhuja, ite omistat Possun”, hymähdin ja mietin ponioria, joka varmasti pistäisi vielä monen hermot koetukselle. ”Nikkekin sano, ettei Possu oo niin paha”, Linnea kivahti. Possu ja sen käytös taisi olla herkkä kohta Linnealle, joka epäilemättä teki paljon töitä saadakseen ärhäkän poniorin kuriin ja nuhteeseen. Niinpä päätin vaihtaa keskustelun aihetta ja kyselin Linnean mielipidettä muista tallin uusista yksityisistä.

Vihdoin pääsin Muskan kanssa kentälle kellon lähestyessä neljää. Onneksi Ellen oli huikannut kentän ohi kävellessään, että voisi huolehtia Ninan kanssa hevosten toisista päiväheinistä, joten ehtisin liikuttamaan Muskan kaikessa rauhassa. En kuitenkaan jaksanut panostaa ratsastukseen tänään kovinkaan paljon, vaan ratsastin Muskan ripeästi läpi kaikissa askellajeissa tehden rennosti ympyröitä ja voltteja. Niinpä Muska olikin tallissa ruoka-aikaan mennessä, mikä sopi tammallekin varsin mainiosti. Onneksi Nikke oli eilen vetänyt Muskan kanssa varsin raskaan estetreenin, joten kevyempi päivä ei ehkä saisi tammaa keräämään niin paljoa energiaa. Nikke saisi kuitenkin huomenna mielihyvin hoitaa tamman liikuttamisen, mikäli olisi siinä kunnossa, että pääsee töihin.

Kun kello löi kuusi, lähdimme hakemaan hevosia sisälle. Ellenin ja Ninan lisäksi apuna oli myös tallille jäänyt Tanttu sekä Vilma, Olga, Jenni ja Riella, joten hevosten hakeminen sujui melko nopeasti, varsinkin kun osa hevosista oli jo valmiiksi sisällä. ”Mun on ehkä korkea aika lähteä kotiin. Oon taas näköjään ollut täällä kohta yli kakstoista tuntia”, huokaisin vilkaistuani kelloa joka osoitti melkein puolta kahdeksaa. ”Nikeltä tuli viestiä, että sen pitäs huomenna olla jo työkunnossa, joten sä saat varmaan nukkua aamulla pitkään”, Ellen lohdutti ja kiitteli taas siitä, että olin tuurannut Nikkeä. ”Toivottavasti.. Onneks on vielä loma, niin ei tarvitse miettiä muuta elämää kuin Pullista”, naurahdin. ”Ai sanotsä tätä lomaks?” Riella tuhahti ihmeissään. Tyttö taisi edelleen olla näreissään siitä, että Nikke oli pistänyt tämän raatamaan toissapäivänä yksityisten saapuessa tallille. ”Joo, voittaa täällä puuhailu tentteihin lukemisen ihan mennen tullen”, hymyilin, sillä viihdyin Pulliksessa huomattavasti paremmin kuin luentosaleissa. ”Nähdään huomenna, mua ei kannata ehkä oottaa ennen puolta päivää”, huutelin ovelta, kun sain vihdoin lähdettyä taukotuvasta muiden valmistautuessa viemään hevosille iltaruokia. Olimme nimittäin jälleen kerran jämähtäneet jutustelemaan kahvikuppien ja teekuppien äärelle yllättävän pitkäksi aikaa.



//Tässä jo huomisen ekstratehtävän tarina valmiiksi. Pitää ottaa ilo irti siitä, kun nyt oli sittenkin aikaa kirjoittaa //

Jei, kiva! 2 x tarinaa Oonalta saman päivän aikana on yhtä kuin illan pelastus. Johan tässä jo kaipaili jotain luettavaa. Kiitos tuhannesti kun jaksoit ja viitsit tuurata Nikkeä yksityistallin pystyssä pidossa.

Päivä sujui rattoisasti ja selviydyit kunnialla, vaikka kommervenkeiltä ei tuttuun tapaan taaskaan vältytty. Meikäläinen olisi ollut sähköhommien kanssa peukalo keskellä kämmentä, mutta sinä suoriuduit hienosti niin lampunvaihdosta kuin muista Niken sinulle antamista tehtävistä. Vähän tuli sellainen maku suuhun, että miekkonen päätti livistää ikävistä -tulevista- tehtävistään kustannuksellasi (mm. saranoiden öljyäminen), mutta lupaan keksiä Nikelle tästä hyvästä jollekin päivälle jotain -hyvin ikävää- ekstratehtävää, kjäh.

Lopputallipäivä sujui rattoisasti ja kerkesit kaiken työn tohinassa myös läpiratsastaa Muskan. Hieno homma. Tuollainen reeni teki tammalle hyvää rankan pomppuponeilun jälkeen. Kiitos vielä päivästä! Palkkioksi tästä saat 15v€ + 3v€.

Ellen

31.12.2015 Uudenvuoden bileet Pulliksen tapaan

”Oona, miks sä näytät noin oudolta?” Nikke ihmetteli, kun saavuin tallille uudenvuoden aattona. ”Nikke, sitä kutsutaan meikiksi”, Tanttu valisti näsäviisaasti tallimestaria. ”Miks sä muuten oot ees meikannut?” tyttö kuitenkin ihmetteli heti tajuttuaan suuren epäkohdan. Jos olisin tiennyt, että ripsiväri ja sipaus huulipunaa saisi aikaan tällaisen haloon, olisin jättänyt laittamatta. ”Se on laittanut myös hiuksensa!” Riella ilmoitti tarkkasilmäisesti. ”Joo päätin laittaa letin ponnarin sijasta ihan vaihtelun vuoksi”, totesin kyllästyneenä. ”Vai että vaihtelun vuoksi”, Nina pyöritteli silmiään. ”Onks siinä jotain vikaa, jos haluu aloittaa uuden vuoden ihmisen näköisenä”, jupisin. ”Ettet vaan ois kuullut, että Markus on tulossa tänään mun avuks”, Nikke kuitenkin paljasti voitonriemuisesti virnuillen ja sai Tantun, Ninan ja Riellan viheltelemään kuorossa. ”Etköhän sä kuitenkin putoa johonki lumipenkkaan ja näytä kohta taas aivan iteltäs”, harvinaisen hiljaa pysytellyt Jere lohdutti viitaten tulevaan maastoretkeen. ”Kiitti vaan kaverit!” puuskahdin ja painuin hakemaan Muskan varusteita. Tässä oli ollut jo tarpeeksi kuittailua yhdelle iltapäivälle.

”Muska, tänään et pudota mua tai syö mun farkkuja, jooko?” neuvottelin tamman kanssa, kun menin harjaamaan sitä. Tiputin Muskan ruokakuppiin uhrilahjaksi pari porkkanaa ja yhden kuivuneen ruisleivän kannikan, jonka olin löytänyt aamulla keittiöni pöydältä. ”Älä nyt, mä tulin tänne ihan tarkoituksella katsomaan millaiset pikkarit sulla on tänään jalassa”, tuttu ääni kuului karsinan ulkopuolelta. ”Älä luulekaan Markus”, naurahdin ja kiinnitin Muskan vetosolmulla kiinni karsinan kalteriin. Tamma oli jo ehtinyt tehdä selvää herkuistaan ja yritti nyt kalistella hampaitaan suuntaani. ”Sähän näytät hyvältä tänään” mies totesi melkein yllättäen, kun astuin ulos Muskan karsinasta. Se ei tosin paljoa vaatinut ottaen huomioon, että ensitapaamisellamme olin juuri juossut melkein kymmenen kilometrin matkan tallille ja olin kaukana edustavasta. ”Pidä varas Markus, se koittaa selvästi hurmata sut”, Nikke oli ilmestynyt taas jostain sopivasti naljailemaan. ”Kuule, uskokaa tai älkää, mutta mä olen nainen ja tykkään laittautua silloin kun siihen on ees joku välttävä syy. Siis uusi vuosi, eikä todellakaan yksikään tallin kaksilahkeisista”, menetin hermoni. ”Niinpä niin”, miehet naureskelivat yhteen ääneen ja lähtivät sitten juonimaan illan suunnitelmia Ellenin talolle. ”Onnea matkaan!” Markus huikkasi vielä tallin ovelta.

”Tänään mä kyllä varon sitä Niken boolia!” Nina julisti Maxin karsinasta. Myös muut olivat pikkuhiljaa valuneet tallin puolelle laittamaan hevosiaan kuntoon. ”Ai jäiks traumat jouluglögeistä?” Tanttu kuittaili Popin karsinasta. ”Mä muistan kyllä sen päänsäryn”, Riella liittyi kuoroon voihkaisten. Repesimme kaikki nauramaan. ”Hei tytöt, malttakaas nyt vielä hetki ja pitäkää se melutaso vähän matalampana”, Ellen komensi kantaen satulaa ja suitsia Sutinan karsinalle. ”Meetsä Sutinalla?” Tanttu parahti, sillä tamma johtohevosena tarkoittaisi väistämättä varsin rauhallista tahtia. ”Meen ja se joka ohittaa mut maastossa saa huomenna aamutallivuoron”, Ellen uhkaili pilke silmäkulmassa. ”Ei oo reilua! Ei sulle kelpais Muska?” marmatin, sillä minun ja Muskan maine yhteisillä maastoreissuilla oli kaikkea muuta kuin hallittu ja rauhallinen. ”Ei todellakaan! Sun varaan mä vähän laskenkin, ettei ite tarvis herätä aikaisin”, nainen naureskeli.

--

”Onks kaikki valmiina?” Ellen huuteli tallin pihalla vilkuillen taaksensa muodostunutta jonoa. Olin ottanut paikkani Jeren ja Kallen takana ja vannottanut miestä ratsastamaan siksakkia edessäni, jos Muska meinaisi lähteä ohittelemaan. ”Katotaan nyt, mulla on kuitenkin vedonlyönti taas vetämässä”, Jere oli virnuillut, joten en täysin voinut luottaa miehen apuun. Maastoon oli lähdössä oikein kunnon letka hevosia, jotka steppailivat pihalla varsin pörheänä. Riehakas ja innostunut tunnelma oli tarttunut selvästi ihmisistä myös hevosiin. ”Mä niin toivon, ettei tää lähde käsistä”, Pandan selässä istuva Vilma huokaisi ääneen todennäköisesti turhan toiveen. Jonon perää kunnon ruunaseinämän takana pitävä Possu kuitenkin kiljui ilmoille selvän vastalauseen. ”Mä veikkaan, että Olga tekee huomenna aamutallin”, naureskelin takanani tulevalle Ninalle, kun vilkuilimme perää pitävää ponioria, joka oli jo pitkästynyt odottelemiseen ja yritti hyppiä pystyyn.

”Nyt lähetään. Muistakaa kaikki, että tän on tarkotus olla rauhallinen reissu. Yritetään ottaa huomioon meidän jalkavaivaiset ja päävikaiset hevoset tasapuolisesti”, Ellen vitsaili ja komensi sitten jonon liikkeelle. ”Päävikasia tässä porukassa taitaa olla suurin osa”, Jere kommentoi ja vilkaisi varsin merkitsevästi minua ja Muskaa. ”Mitä sä oikein vihjailet”, ihmettelin muka hämmentyneenä. Jouduin kuitenkin jättämään keskustelun sikseen, sillä lähdimme liikkeelle ja minulla oli täysi työ pitää steppaileva ja lähes paikoillaan ravaava Muska hallinnassa. Etenimme varsin tuttua reittiä pois tallin pihasta, mutta pian Ellen kääntyi toiseen suuntaan kuin yleensä. Panin merkille, että naisen suunnitelma taisi olla tällä kertaa Pirunpellon ja muiden tuttujen laukkapätkien karttelu pahimman kiusauksen välttämiseksi. Reittimme kulkikin lähinnä rauhallista ja suhteellisen helppokulkuista hiekkatietä pitkin. Kun ensimmäisen vartin jälkeen kenenkään hevonen ei ollut räjähtänyt käsiin, uskalsivat kaikki pikkuhiljaa rentoutua ja iloinen puheensorina täytti jonon.

”Tää sujuu ihan pelottavan rauhallisesti”, Nina ehti juuri ihmetellä, kun kuului kova jysäys ja taivaan täytti nopea valosade. Samassa kuului kiljaisu ja jonon hänniltä pinkoi kaikkien ohi pieni vauhkoontunut poniori. ”Possu, seeeeeis”, Olga kiskoi orin ohjista, mutta poni mennä viiletti eteenpäin ottamatta käskyjä kuuleviin korviinsa. Tilanne taisi olla todella paha, sillä edes jonossa olevat tammat, eivät Possua kiinnostaneet tippaakaan. Possun perään lähti yksi jos toinenkin hevonen ja pian koko lauma laukkasi vauhkona takaisin kohti Pullista. Onneksi olimme edenneet jo lenkin loppupuolelle, joten matkaa tallille ei ollut paria kilometriä enempää. Niinpä kaikki onnistuivat sinnittelemään kyydissä tallipihalle saakka enemmän ja vähemmän villiintyneiden hevostensa selässä (olin nimittäin aika varma, että Jere olisi saanut pidettyä Kallen hallinnassa, mutta laukkasi huvin vuoksi kotiin muiden seurana). ”Aika moinen norsulauma sieltä tuli, kun tanner vaan tömisi”, Nikke naureskeli ilmestyttyään Markuksen kanssa ihmettelemään tilannetta Emil kintereillään. Pihalla oli varsinainen hälinä, kun puuskuttavat hevoset ja säikähtäneet ratsastajat ihmettelivät tilannetta yhteen ääneen. ”Kuka hitto ampuu jo nyt raketteja”, Nina manaili närkästyneenä. Huomasin Emilin vilkuilevan hätääntyneenä Nikkeä ja Markusta, joiden ilmeet kehottivat pikkupojan pitämään suunsa supussa. Syyllisiä ei siis varmaan tarvitsisi etsiä kaukaa…

”Te kaikki ootte siis huomenna aamutallivuorossa!” Ellen huusi ilmaannuttuaan tallipihaan kymmenen minuuttia muiden jälkeen. Sutina oli vähät välittänyt joukkohysteriasta ja ravaillut leppoisasti kotiin selässään panikoivasta ratsastajasta huolimatta. ”Me alettiinkin just ihmetellä, mihin sä jäit”, Nikke naureskeli Sutinan selässä naama punaisena istuvalle Ellenille. ”Onks kaikki kunnossa ja tallessa? Mites Pandan ja Maxin jalat? Eihän kukaan tippunut?” nainen aloitti kuitenkin pian hysteerisen kyselemisen päästyään Sutinan selästä alas. ”Kaikki kunnossa”, vakuuttelimme yhteen ääneen ja pikkuhiljaa säikähdys alkoi hälventyä. ”Taattua Pullista”, Tanttu virnisti, kun talutimme hevosia talliin ja sai kaikki nauramaan. ”Mut hei, kerranki ei ollut Muskan syytä”, huomautin ja taputin tamman kaulaa. Meidän mittapuulla reissu voitiin siis laskea varsin onnistuneeksi.

--

Kun hevoset oli hoidettu ja viimeisetkin ulkoilijat haettu sisään alkavan rakettien paukkeen tieltä oli aika aloittaa uudenvuoden juhlat Ellenin luona. Nikke ja Markus olivat kuin olivatkin loihtineet valtavan kulhollisen myrkynvihreää boolia, jonka vieressä oli pienempi saavi Emilin vastuulla ollutta alkoholitonta versiota. Emil oli tapansa mukaan varsin ylpeä saatuaan tehdä hommia ”isojen poikien” kanssa ja poika roikkuikin idoliensa kannoilla varsin sitkeästi. Juomatarjoilun lisäksi Ellenin keittiöstä löytyi kymmenittäin erilaisia pizzoja, joita miehet olivat hakeneet Poutalan ainoasta pizzeriasta. Pöydälle oli katettu tarjolle myös sipsiä ja karkkia juhlan kunniaksi. ”Huomenna alkaa se terveellinen elämä ja herkkulakko”, vakuutin, kun lastasin lautaseni kukkuroilleen pizzaa ja karkkia. Jostain syystä en saanut kuitenkaan muita täysin vakuuttuneeksi uudenvuoden lupauksestani. ”Mä lyön vetoa, että kestät sun karkkilakkoa viikon”, Nikke virnisti. ”Mä veikkaan vaan kolmee päivää!” Jere innostui ja olin varma, että miehet tekisivät kaikkensa saadakseen karkkilakkoni sortumaan jo ennen kuin se olisi alkanutkaan.

”Nyt ois aika valaa tinaa!” Ellen intoili, kun olimme käyneet porukalla jakamassa hevosille nopeasti iltaruuat ja palasimme takaisin juhliin. ”Emil, käys kattomassa, onko Maija huoneessaan ja pyydä se tänne alas tutustumaan porukkaan”, Ellen patisti selvästi tarkoituksenaan yrittää harhauttaa poikaa niin, ettei tämä pääsisi intoilemaan tinan sulattamisesta ennen kuin joku muu oli saanut testata sen turvallisuuden. ”Kuka Maija?” kysyin matalaan ääneen Tantulta ja Ninalta jotka vain kohauttelivat olkiaan. Kauan en asiaa kuitenkaan ehtinyt ihmetellä, kun alakertaan ilmestyi tuntematon nuori nainen. ”Hei kaikki, tässä on Maija, mun siskontyttö. Maija on muuttanut tänne Pullikseen asumaan meidän kanssa ainakin toistaiseksi”, Ellen esitteli hieman ujolta vaikuttavan tytön. Kovin kauan Maija ei joutunut kuitenkaan olemaan kiusallisesti huomien keskipisteenä, kun miehet alkoivat sulattamaan tinaa ja tekemään uudenvuoden ennustuksia. Huomasin, että saadessaan jutella kaikessa rauhassa uusien ihmisten kanssa, Maijakin alkoi rentouta.

”Oona, sun vuoro!” Tanttu hihkui ongittuaan vesisaavista oman tinamöhkäleensä. Niken ja Markuksen pettämättömän tulkinnan perusteella Tanttu joutuisi vaihtamaan hevostaan ja luopumaan autostaan. Luulen, että Nikellä oli kuitenkin varsin vahvasti näppinsä pelissä tässä ennustuksessa. ”No niin, nyt kippaat sen vaan rohkeasti tonne vesisaaviin”, Tanttu kannusti, kun tina oli sulanut kauhaan. Jännittyneenä kippasin sulan metallin, joka jähmettyi samanlaiseksi epämääräiseksi möykyksi kuin kaikilla muillakin. Nikke ja Markus hyökkäsivät onkimaan tinamöhkäleen saavista ja tutkivat sitä sitten innokkaasti. ”Tässä selvästi näkyy, että joku mystinen hevonen laittaa sut kärsimään ensi vuonna”, Markus aloitti. ”Aikamoinen yllätys”, virnistin. ”Tässä kuitenkin näkyy myös se, että saman mysteerihevosen ansiosta ilmassa taitaa olla vähän romantiikkaa”, Nikke jatkoi vilkuillen vihjailevasti vuoroin minua ja vuoroin Markusta. ”Eiköhän tää riitä”, keskeytin Niken ennen kuin mies pääsi kunnolla vauhtiin, nappasin tinamöykyn miehen kädestä itselleni ja lähdin pakoon olohuoneen puolelle.

Pakomatkani kuitenkin keskeytyi, kun joku soitti ovikelloa. ”Kuka hitto täällä muka ovikelloa soittelee”, naureskelin puoliääneen ja kiiruhdin avaamaan ovea. ”Ööh moi, me kuultiin että täällä ois jotkut pippalot”, kaksi nuorta miestä seisoi oven takana. ”Topias! Luka!” selkäni takana kuikuillut Tanttu intoili ja kiiruhti ohitseni halaamaan molempia miehiä. ”Ai jätkät pääs vihdoin paikalle. Kiva nähä taas”, Nikke huikkasi ilmeisesti kutsumilleen vieraille tervehdyksen. Hetken muistiani kaiveltua tajusin nähneeni miekkoset Pulliksessa aiemminkin Niken seurassa. ”Hei Tanttu ja kumppanit, nyt saatte todellakin selittää, mikä tää teidän ihme kuvio oikein oli”, vaadin ja ohjasin koko konkkaronkan boolikulhon kautta olohuoneeseen, muistettuani parin päivän takaisen hämmentävän kahvitauon. Pian jutustelumme kuitenkin lähti rönsyilemään sen verran, etten saanut tilanteeseen sen enempää selvyyttä kuin ennen. Se ei kuitenkaan haitannut tippaakaan.

”Hei, kellohan on jo puol kakstoista. Pitää lähtee ulos!” seuraamme liittynyt Nina havahtui ja yhtäkkiä olohuoneen täytti hetkellinen kaaos, kun kaikki ryntäsivät etsimään kenkiään ja takkejaan. Epämääräisenä laumana suuntasimme kohti Pirunpeltoa, missä Nikke, Markus ja Emil (Ellenin paheksunnasta huolimatta) ampuivat muutaman raketit vuoden vaihtumisen kunniaksi. ”Kello on kaksitoista!” Ellen ilmoitti juhlallisesti ja Nikke ja Emil sytyttivät yhdessä yön kohokohtaan säästetyn jättiraketin, joka pian hetkellisesti valaisi taivaan. Myös Poutalan keskustan suunnalla näkyi varsin hienoja ilotulitteita. ”Husullakin taitaa olla uudenvuoden pippalot”, Nina osoitti taivaalle vastakkaiseen suuntaan, kun siellä räjähti suuri raketti.

En kuitenkaan ehtinyt ihailla tähtisadetta taivaalla enempää, kun yhtäkkiä minut taklattiin lumihankeen. Markus ja Jere pitelivät kiinni käsistäni ja Nikke asettautui istumaan jalkojeni päälle, joten minkäänlainen rimpuilu ei auttanut. ”No Emil, sä saat tehdä kunniatehtävän”, Nikke virnuili. Miesten kannustaessa Emil antoi minulle kunnon lumipesun. ”No kun Muska ei hoitanut hommaa, niin meidän piti”, Jere selitti lopulta yllätyshyökkäyksen tarkoituksen. ”Hei Emil, mä luulin, et me ollaan kavereita”, valitin. ”Sori Oona, Nikke lupas, että saan ampuu raketin, jos autan”, Emil tunnusti nolona. Aika vastustamaton tarjous kieltämättä, joten Emiliä ei tästä voinut syyttää. Kauaa en kuitenkaan joutunut lumihangessa kärvistelemään, kun muut tytöt tulivat pelastamaan minut. Hetkessä tilanne äityikin kunnon lumisodaksi. Tilannetta hieman sivulta seurannut Ellen onnistui heittämään lumipallolla nappiosuman suoraan Niken poskeen ja lopettamaan taistelun aivan varmasti tyttöjen eduksi. ”Katotaan niin mulla on aamulla musta silmä”, Nikke marmatti, kun aloimme tekemään lähtöä Pirunpellolta takaisin kohti Ellenin houkuttelevan lämpöistä olohuonetta.

Vuoden vaihtumisen ja villin lumisodan jälkeen juhlat jatkuivat riehakkaissa tunnelmissa. Intouduimme jopa pelaamaan pullonpyöritystä. Emil oli onneksi pelissä mukana, joten kovin karmaisevia totuuksia tai punastuttavia tehtäviä ei tullut vastaan. Silti pelistä riitti hupia moneksi tunniksi. Ehdottomasti hauskin tempaus oli, kun pullo pysähtyi pahaa-aavistamattoman Markuksen kohdalle ja mies valitsi urheasti suoritettavaksi tehtävän. ”Juokse paljain jaloin Ellenin talo ympäri”, virnistin, sillä oli vuoroni päättää sopiva tehtävä. ”Pelkät bokserit jalassa!”, Nina kuitenkin kiirehti lisäämään. ”Kiinni veti!” Markus tarttui haasteeseen ja alkoi muitta mutkitta kiskomaan vaatteita yltään. ”Kivat sydänbokserit”, pääsin kuittailemaan, kun Markus pudotti farkkunsa lattialle. ”Ihan sua varten valitsin”, Markus virnisti nopeasti takaisin, joten pilkka taisi osua hieman omaan nilkkaan. Naurusta ulvoen siirryimme ulos seuraamaan, kuinka Markus koikkelehti lumihangessa pikavauhtia eteenpäin. ”Muista pysyy tarpeeks kaukana talosta, ettet saa tiilestä päähän!”, huutelimme varoituksia miehen perään.

--

Kello oli jälleen kerran ihan hävyttömän paljon, kun joku tajusi, ettei vanha kunnon 106 enää kulkisi, eikä taitaisi kulkea kenenkään muunkaan kulkuväline. ”Yläkerrassa on kyllä ne pari kerrossänkyä, joihin voi jäädä nukkumaan. Toinen vierashuone on valitettavasti Maijan käytössä”, Ellen pohti ääneen ja sai aikaan melkoisen kaaoksen, kun ihmiset ryntäsivät yläkertaan valtaamaan sänkyjä. Vilma, Olga, Nikke, Jere, Nina Riella, Jenni ja Eepu onnistuivat valtaamaan paikkansa kerrossängyistä ja Tanttu, Luka ja Topias suostuivat ahtautumaan kolmestaan kahdelle patjalle. ”Tonne ei kyllä enää hyvällä tahdollakaan mahdu, mut jos teille kelpaa, niin toi olkkarin sohva on vuodesohva ja sen saa levitettyä”, Ellen tarjosi käytyään tarkastamassa yläkerran tilanteen. Olimme Markuksen kanssa olleet viemässä olohuoneen lattialle simahtanutta Emiliä nukkumaan ja siksi missanneet nukkumapaikkojen jaon. ”Eiköhän se ainakin heinävintin voita”, virnistin Ellenille, sillä olin jo sieluni silmin kuvitellut itseni nukkumassa heinäkasassa Muskan toppaloimen alla. ”Voittaa varmasti”, Ellen vakuutti ja taikoi komerosta vielä yhdet tyynyt ja peitot. Onneksi Pulliksessa oli järjestetty leirejä sen verran että majoittumistarpeita löytyi isommallekin porukalle.

”Sun ois pitänyt kyllä nukkua tässä Niken kanssa”, marisin Markukselle kun kömmimme epämukavalle vuodesohvalle, joka nitisi ja natisi ja jonka vanhat jouset painoivat epämukavasti selkää. ”Sä et vissiin oo ikinä nukkunut Niken vieressä?”, Markus murahti. ”Luojan kiitos en!”, parahdin ja yritin karistaa kammottavan mielikuvan ajatuksistani. ”Me oltiin kerran telttailemassa ja erehdyin nukkumaan Niken vieressä. Heräsin aamulla mustan silmän kanssa, kun jätkä vähän pyöri yöllä”, Markus kertoi kokemuksestaan Niken kanssa yhdessä vietetystä yöstä. ”No, mä lupaan, että sä et saa mustaa silmää, kunhan pysyt omalla puolellas”, virnistin ja käänsin selkäni Markukselle. ”Hyvää yötä”, kuulin miehen vielä sanovan ja mumisin unisesti vastauksen. Pitkän päivän jälkeen unta ei tarvinnut odottaa todellakaan kauaa.

--

Aamulla havahduin siihen, kun joku mönki vuodesohvalle. Tajusin makaavani Markuksen kainalossa, joten kierähdin nopeasti kauemmaksi miehestä. ”Piirrettyjä!” Emil hihkaisi ja asettautui mukavasti väliimme nyt kun siinä oli tilaa. Pian Pokemonin alkutunnari täyttikin olohuoneen, kun Emil onnistui surffaamaan oikean kanavan. ”Huomenta, mä unohdinkin varoittaa, että teitä saattaa ottaa tälänen herätys”, iloinen Ellen ilmestyi keittiön puolelta olohuoneeseen. ”Mites se aamutalli?” mumisin edelleen unenpöpperössä, sillä en ollut aivan varma, olinko lupautunut auttamaan jotakuta jossakin. ”Linnea ilmesty tänne seiskalta aamulla pirteänä kuin peipponen ja Olga, Vilma ja Jenni on nyt auttamassa sitä, joten eiköhän siellä pärjätä”, Ellen kertoi hymyillen. Panin merkille, että Ellen virnisteli jotenkin harvinaisen tietäväiseen sävyyn ja tajusin, että nainen, kuten varmaan myös Vilma, Olga ja Jennikin olivat varmasti nähneet, kuinka nukuin aivan Markuksen kyljessä kiinni. Toivoin, etteivät minkäänlaiset villit huhut kuitenkaan kantautuisi Niken, Ninan ja kumppaneiden korviin, vaikka Pulliksessa se taisikin olla aivan turha toivo. ”Mä keitin just kahvia ja täältä saa kans paahtoleipii tai muroja”, Ellen palautti minut takaisin ajatuksistani.

Kahvin tuoksu elvytti myös pikkuhiljaa yläkerran porukan ja pian valtavan töminän saattelemana koko joukko rymisteli alakertaan. ”Ette arvaakaan kuinka paljon Jere kuorsaa”, Eepu valitti haukotellen. ”Ite puhuit puolet yöstä unissas”, Nina huomautti närkästyneenä Eepulle. ”Ei hitto, onks toi Pokemoon?” Jeren huudahdus kuitenkin keskeytti nurinan ja pian koko porukka oli linnoittatunut minun, Markuksen ja Emilin kanssa pienelle vuodesohvalle katselemaan piirrettyjä. ”Teistä pitäs saada kyllä kuva. Siinä on Pulliksen perhe kasassa”, Ellen naureskeli tultuaan ihmettelemään, miksei kukaan ollutkaan vielä tullut hakemaan kahvia. Oven kolahdus kertoi, että Linnea, Vilma, Olga ja Jenni olivat saaneet aamutallin tehtyä ja liittyneet myös aamupalaseuraksi. ”Teistä joka iikka lupaa sitten tulla siivoamaan oman hoitohevosensa karsinan”, Linnea komensi päätään pudistellen ennen kuin liittyi hetkeksi seuraamme jännittämään, voittaisiko Pikachu ottelunsa vai ei. Tällaisella aamulla oli aivan hyvä aloittaa uusi vuosi Pulliksessa, mietin hörppiessäni tyytyväisenä kahviani.


// Nyt tää tarina sentään tulee oikean vuorokauden puolella Lainasin sujuvasti Tantunkin tarinassa esiintyneitä miekkoisia, mutta mitä enemmän miehiä porukkaa sen paremman pidot //

Voi ei, alkoi hymyilyttää jo heti tarinan alussa! Ja siitähän se sitten jo nauruksi yltyi viimeistään puolessa välissä. Tallilaisten kommentit meikatusta Oonasta olivat huvittavia, mutta eniten nauroin omalle vitsilleni; "Yritetään ottaa huomioon meidän jalkavaivaiset ja päävikaiset hevoset tasapuolisesti" - näin niin selvin silmin tilanteen, jossa lähtisimme oikeassa elämässä Pulliksen tapaisilla poneilla maastoon. Voi elämä, mitähän siitä tulisikaan!

Maastoreissu sujui rauhallisesti, ainakin alkuun. Oma ponivalintani kävi siis selvästikin nappiin, etenkin vetoni kanssa; "Kuka ohittaa minut, tekee aamulla aamutallin". Tänään siis uskaltaisi nauttia Niken boolia useammankin lasin, heh.

Bileet alkoivat varsin mukavasti ja tarjoiltavaakin oli yllin kyllin. Ruokapuoli oli kyllä paras jättää miekkosten hoidoksi. Kyllä Poutalan pizzeria kuitenkin meikäläisen pöperöt voittaa ja sen tietää jokainen Pullislainen. Kivasti otitte kaikki myös Maijan vastaan, joka matkasi halki satojen kilometrien päästäkseen maaseudun rauhaan. Toivotaan että kaupunkilaistyttö viihtyy luonamme ja odotukset maaseudun rauhasta ja ihanaakin ihanemmista (kröhmm..) poneistamme vastaavat tytön odotuksia.

Erityisesti tarinan loppu sai suupieleni kohoamaan. Loppuilta sujui ihanasti ja oli kiva, että luoksemme jäi niin paljon porukkaa yökyläilemään. Sen kummemmin villejä huhuja levittämättä sanon vain; Markusta taidetaan jatkossakin nähdä tallilla, heh! Aivan ihanasta, tunnelmallisesta, pitkästä ja yltiösuperhuipusta tarinasta saat 18v€ + 3v€, kiitos kun piristit minun ja varmasti monen muunkin tallilaisen iltaa!

Ellen

2.1.2016 Ponien karkureissu
Tammikuun terveysprojekti oli nyt todenteolla startannut, joten ei auttanut kuin jättää auto parkkipaikalle ja kiristää jälleen kerran lenkkarit ennen Pullikseen lähtemistä. Tällä kertaa olin tosin päättänyt ottaa matkan hieman rauhallisemmin, joten perillä en ehkä olisi aivan yhtä kuollut kuin viimeksi. Juoksu sujuikin varsin leppoisasti ja uppouduin täysin omiin ajatuksiini musiikin pauhatessa kuulokkeista ja askelten rullatessa. Kauaa en kuitenkaan ehtinyt nautiskella rauhallisesta aamusta ja raikkaasta ulkoilmasta, kun mutkan takaa eteeni ilmestyi varsin huolestuttava näky. Tutun näköinen ponitamma ravasi minua kohti aivan liian kaukana kotoa.

”Lola, mitä helkkaria” ihmettelin ääneen, kun nappasin tamman otsatukasta kiinni päästyäni tarpeeksi lähelle hieman väsähtäneen oloista ponia. Vilkaisin nopeasti puhelintani. Juoksuohjelman GPS paljasti, että Pullikseen oli matkaa vielä kolmisen kilometriä. Kiroillen valitsin ensin Ellenin numeron, mutta puhelin tuuttasi varattua ja samoin teki Niken ja Linnean puhelimet. Ikävä tunne siitä, että Pulliksessa taisi olla pahempikin kaaos meneillään valtasi mieleni. ”Luojan kiitos, että joku vastas”, huokaisin puhelimeen, kun olin alkanut soittelemaan läpi hoitajia, joiden numerot minulla oli ja lopulta Nina vastasi minulle. ”No mitä? Täällä on aika kiire”, Nina kuulosti stressaantuneelta. ”Aattelin vaan ilmottaa, että Lola kipitti mua vastaan, kun olin tulossa tallille. Mä yritän raahata sitä mukanani sinne päin”, selitin tilanteen. ”Huh, enää siis kaks hevosta jäljellä. Severi oli päättänyt availla kaikkien ponien karsinat ja ne sitten pääs ulos asti karkuun, kun tallin ovi oli jäänyt raolleen. Enää ois Frutti ja Penny kateissa. Reemus ja Kalle oli jäänyt onneks hengailemaan tallin pihaan ja Severi oltiin saatu kiinni jossain lähellä Ruutinaa”, Nina huokaisi. ”Mä pidän silmäni auki”, lupasin.

Talsimme Lolan kanssa reipasta tahtia eteenpäin, mutta matka taittui silti hitaasti omapäisen tamman yrittäessä edetä jatkuvasti aivan eri suuntaan kanssani. Lopulta päädyin syöttämään Lolalle puolet evääksi ottamistani ruisleivistä, jotta tamma kulkisi mukanani sopuisammin. ”Ette voi olla tosissanne”, parahdin, kun seuraavan mutkan jälkeen minua odotti jälleen uusi tuttu kaviokas. Frutti oli pysähtynyt tienposkeen haukkaamaan matkaevästä pienestä kuusesta eikä onneksi huomannut tuloani. Punnitsin hetken vaihtoehtojani ja päästin harkitusti Lolan irti. Tamma kuitenkin tiesi, että taskussani oli vielä muutama leivänpalanen jäljellä, joten se seurasi minua varsin sopuisasti. Irrotin kaulahuivin kaulastani ajatuksenani sitoa se Frutin riimuun, joka ruunalla sentään oli päässä. ”Älä nyt jaksa”, ärähdin, kun ruuna käänsi korvansa luimuun. Sellainen ei kuitenkaan minua säikäyttänyt, vaan nappasin reippaasti ruunan riimusta ja sidoin kaulahuivini kiinni. Niin kauan, kun Frutti kulkisi edes välttävästi samaan suuntaan, viritelmän pitäisi toimia tai niin ainakin toivoin. Saatuani Frutin kaulahuivini päähän nappasin taas kiireesti taskuani hamuilevan Lolan otsatukasta kiinni ja matka pääsi jatkumaan.

”Mikä tilanne? Mä löysin Frutinkin ja yritän nyt raahata molempia poneja sinne. Jos joku pääsis Lolan riimun ja parin narun kanssa vastaan, niin arvostaisin”, soitin Ninalle, kun olimme kävelleet hetken eteenpäin ja uskalsin vihdoin keplotella kännykän taskustani. ”Joo tietenkin. Mä oon just Tantun kanssa lähössä ajamaan Poutalan keskustaan päin, missä Penny on ilmeisesti nähty, mutta kyl täältä joku tulee”, Nina lupasi. ”Hyvä homma, me ollaan täällä hiekkatiellä, mikä menee Husulle päin. Ei tästä varmaan oo enää kuin puoltoista kilsaa kotiin”, arvioin. ”Mä laitan sulle viestillä Vilman numeron, kun se on tossa just lähössä. Soita sille, jos tapahtuu jotain. Ja Linnean pitäs nyt olla kyllä puhelimen päässä kans. Sillä oli vähän tilanne päällä Possun kanssa, kun soitit sille”, Nina ohjeisti. ”Selvä juttu, eiköhän tästä selvitä”, yritin kuulostaa optimistiselta, vaikka matka Pullikseen tuntuikin vielä musertavan pitkältä. Lolan tempoiluiden lisäksi jouduin nimittäin kestämään nyt Frutin näykkimisyrityksiä ja äkkiloikkia, joiden aikana pelkäsin todella, että narun virkaa toimittava kaulahuivini risahtaisi rikki ja ruuna pääsisi uudestaan karkuun. Onneksi saimme sentään tehdä tuskallisen hidasta matkaamme kolmestaan muuten autiolla tiellä.

Vartin käveltyäni kaukana edessä näkyi vihdoin tuttu hahmo joka kiiruhti kovaa vauhtia luoksemme. ”Moi Oona”, Vilma puuskutti päästyään kuuloetäisyydelle. ”Vihdoin! Et arvaakaan kuinka ihana nähä sua”, virnistin ja hoputin Vilman ottamaan kiinni Lolan samalla, kun itse irrotin kaulahuiviviritelmän Frutin riimusta ja kliksautin huomattavasti tukevamman narun tilalle. ”Mitä hittoa siellä siis oikeen tapahtui?” kysyin Vilmalta, kun lähdimme kävelemään takaisin Pullikseen päin. Tyttö oli napannut itselleen Lolan, joten sain edelleen jatkaa matkaani näykkivän ja tempovan Frutin kanssa. Siinä ei toisaalta ollut mitään uutta. ”Linnea oli just viemässä aamuheiniä toiselle puolelle niin Severi kyllästy odottamaan ja päätti avata aikansa kuluks muutkin karsinat. Linnea oli vielä jättänyt oven valmiiks auki, että pääsis helpommin heinäkuormansa kanssa kulkemaan, niin hevosethan painu sitten suoraan pihalle. Eepu vielä oli tullut just tallille ja yritti pysäyttää Furttia vauhdista, mutta sai aika pahasti kaviosta, joten Ellen lähti sen kanssa ensiapuun. Sit me ollaan koko aamu koitettu löytää hevosia paitsi tietty Kallea ja Reemusta, jotka oli marssinut yhteistuumin tarhaansa oottelemaan”, Vilma selosti. ”Aikamoinen aloitus vuodelle”, huokaisin. ”Onneks sentään kaikki muut paitsi Penny on mun tietojen mukaan löytynyt ja Eepukin on ihan kunnossa, vaikka saikin käteensä kavion muotoisen mustelman”, Vilma jatkoi.

”Miten se Possu muuten tähän liittyi?” Ihmettelin hetken hiljaisuuden jälkeen, kun muistin Ninan maininneen poniorinkin puhelimessa. ”Ei mitenkään. Se vaan oli yrittänyt huvin vuoks hypätä tarhastaan pois tai jotain ja saanut jalkansa jumiin aidan väliin. Nikke varmaan on jo fiksaamassa sitä aitaa, jos se on saanut Severin takaisin Ruutinasta”, Vilma selitti. ”No tällä tempauksella Possu nousi viimeistään Niken suosikkihevosten kärkeen”, naurahdin sarkastisesti. ”Se on ehkä siellä jaetulla sijalla Pandan kanssa”, Vilma vastasi aiheuttaen hämmentyneen hiljaisuuden, sillä en ollut aivan varma, olko tyttö ymmärtänyt vitsiäni vai ei.

Lopulta pääsimme Lolan ja Frutin kanssa takaisin Pullikseen. ”Jos ne on ok, niin heittäkää ne vaan suoraan tarhoihin. Turha niitä sisälle on viedä, kun mä just oon tuomassa päiväruokia”, Linnea ohjeisti nähtyään meidät. Naisen ilme oli selvästi helpottunut. Niinpä kävimmekin viemässä ponit tarhoihin ja suuntasimme sitten auttamaan Linneaa. Olimme juuri saaneet ruokinnan hoidettua, kun tuntematon traileri kaarsi tallin pihaan. ”Kuka hitto toi nyt on?” ehdin ihmetellä Linnealle ja Vilmalle ennen kuin Nikke nousi kuskin paikalta ulos. ”Mä kyllä yritin kovasti kaupata ton maanvaivan Ruutinaan, mutta eivät huolineet”, mies vitsaili tuttuun tapaansa. ”Tulkaas hakemaan tää nopeesti ulos, niin lähen hakemaan sitä Pennyä. Poliisit oli lopulta löytäneet sen vanhan kunnon Pouta pubin pihalta syömässä jotain havukranssia ja Nina ja Tanttu oottelee siellä nyt ruunan kanssa”, mies hoputti. ”Tolle nauretaan vielä moneen kertaan, kunhan eka saadaan poni kotiin”, virnistin, kun tein työtä käskettyä. ”Täällä on parasta olla kahvia sit oottamassa, kun tullaan takas, tai muuten lähen kotiin”, Nikke uhkaili hypätessään takaisin kuskin paikalle ja kurvatessaan pian pois tallin pihasta.

--

”Mä arvasin, että jotain tällästä vielä käy, kun Severi muutti tänne”, Nina huokaisi, kun kaikki kadonneet hevoset oli vihdoin palautettu Pullikseen ja olimme kokoontuneet taukotupaan puimaan aamupäivän tapahtumia. ”Mistä vetoa, ettei jää viimeiseksi kerraksi”, Tanttu hymähti. ”Pitääks mun siis alkaa lenkkeilemään riimunnarun kanssa”, naurahdin keventääkseni tunnelmaa. ”Paras ottaa mukaan muutama meidän ponit tuntien”, Nina virnisti takaisin. ”Mä lähen nyt rautakauppaan ostamaan Severille kunnon lukon tohon karsinanoveen”, Nikke ilmoitti hörpättyään kahvikuppinsa tyhjäksi. ”Osta kuule samanlainen Possulle ihan varmuuden vuoksi”, Linnea huokaisi. Kerrankin Nikke ja Linnea taisivat olla jostain asiasta samaa mieltä.

”Kuka lähtee maastoon?” Tanttu kyseli, kun aamun karkureissu oli puitu loppuun ja minä ja Nina ilmoittauduimme innokkaasti mukaan. ”Säkin Vilma voit lähteä Pandalla”, Tanttu lupasi, kun tyttö jäi istumaan hiljaisena pöytään. ”Mites se Pandan vapaapäivä?” Vilma ihmetteli. ”Noh, mennään vaan rauhalliselle maastoretkelle, Kyllähän te tiedätte”, Tanttu virnisti. ”Ja voi sen vapaapäivän siirtää huomiseks. Sunkin nimittäin pitää ehdottomasti päästä lepuuttamaan hermojas meidän seuraan”, nainen jatkoi. ”Ai mekö ollaan nyt rentouttavaa seuraa?” nauroin. ”Tytöt, jos joku tippuu selästä ja päästää hevosen karkuun, niin saa tehä sitten aamutallit koko loppu kuun”, Linea varoitti, kun lähdimme hyväntuulisina hakemaan hevosia sisälle. ”Mä vaihdan ehkä sittenkin Muskan Sutinaan”, pohdin ääneen, mutta suuntasin kuitenkin tarhalle, missä nyrpeä tamma kyyhötti perimmäisessä nurkassa ilkeästi mulkoillen.


// Tässä taas ekstratehtävä //

Voi vimputti! Tähän alkuun on vielä pakko sanoa, -että voi kyllä-, on ollut ikävä näitä tarinoita! Ihanaa olla taas kotosalla ja paneutua monen monen ihanan hoitotarinan kimppuun. Näissä riittää mukavasti luettavaa loppuillaksi. Kylläpäs voi viikko tuntua pitkältä ajalta pois Pulliksesta, heh!

Päivä tallilla oli hyvin, -miten sen nyt sanoisi..-, Pullismainen. Heh! Vilinää ja vilskettä taas riitti ja ponit olivat hyvinkin keksineet tavan, jolla saivat meidät kaksijalkaiset liikkeelle. Onneksi jokainen karkulainen löytyi yksi kerrallaan.

Severi oli kyllä tempun tehnyt ja Nina oli kieltämättä oikeassa sen suhteen, että jahka Severi muuttaa talliin, ei yllätyksiä pian uuvu. Kaikki hyvin, loppu hyvin. Onneksi Possukaan ei ollut kieriytynyt aitaan pahemmin. Nikkaroimistahan siinä riitti, mutta suuremmilta haavereilta vältyttiin ja hyvä niin. Vaikka olemmekin aika tapaturma-altis mesta, niin melkoinen tuuri meillä kuitenkin on matkassa, se on sanottava.

Mahtavasta tarinasta tupsahtaa taasen 15v€ + 3v€.

Ellen

4.1.2015 Kakkua taas

Muskaa saatte jälleen kiittää,
että kakkua taas kaikille riittää.
Tänään tarjolla on suklaajuustokakku,
joka jääkaapin ylähyllylle on piilotettu.
Älä kuitenkaan liian ahneeksi ala,
makeannälän vie varmasti pienikin pala.

Kirjoitin pienen lappusen taukotuvan pöydälle. Jälleen kerran oli Muska onnistunut heittämään minut eilen selästään alas, ja koska kyseessä oli ratsastustunti, kakkua oli tarjottava. Olin päättänyt jatkaa hyväksi todetulla suklaakakkulinjalla, joten joulun jälkeen kaappiin jääneet after eight suklaat, jotka yrittivät kovasti pilata karkkilakkoni, pääsivät lopulta hyötykäyttöön. ”Joko sitä saa?” Nina ja Tanttu ilmestyivät kärkkymään taukotupaan. Kaksikolla oli varsin pettämätön kakkuvainu. ”Jääkaapista löytyy. Ei kannata ottaa kauheen isoa palasta, se nimittäin on ihan supersuklaista”, varoittelin, vaikka kaksikko olikin jo kaivelemassa jääkaappia sellaisella tohinalla, että varotukseni taisi mennä kuuroille korville. ”Hei Sissi, taukotuvan jääkaapissa on sitä kakkua… tai siis ainakin oli vielä minuutti sitten”, vinkkasin tallissa vastaan tulleelle ratsastuksenopettajalle lähdettyäni taukotuvasta. ”Pitääkin siis kiiruhtaa hakemaan, ennen kuin tuntilaiset tulevat”, Sissi hymyili ja katosi pian tuttuakin tutumman oven taakse. Itse olin saanut jo sellaiset suklaaöverit maistellessani kakun täytettä kotona, että päätin kakkukahvien sijasta lähteä hakemaan Muskaa sisälle. Hyvällä tuurilla Muskakin käyttäytyisi hieman siedettävämmin, kun tallilla kerrankin oli harvinaisen rauhallista.

”No mistäs nyt tuulee?” ihmettelin ääneen, kun Muska norkoili poikkeuksellisesti tarhan portilla, eikä tavalliseen tapaansa murjottanut tarhan perukoilla. ”Älä vaan väitä, että sä palelet, vaikka kieltämättä täällä tänään onkin aika kirpakka pakkanen”, naurahdin tammalle, joka oli kasvattanut leudosta talvesta huolimatta itselleen ihan vakuuttavan talvikarvan. Nikke oli kyllä puhunut tamman klippaamisesta, mutta miehen tuntien homman saisi tehdä itse, jos sen halusi tapahtuvan. Kieltäydyin kuitenkin jyrkästi tarttumasta klippauskoneeseen ensinnäkin siksi, että Muskan tuntien tilanne olisi katastrofi ja toiseksi siksi, että minut tuntien lopputulos ei olisi kovinkaan kaunis, vaikka hevonen seisoisikin liikahtamatta paikallaan. Ajatuksissani avasin tarhan portin ja astuin sisälle vain saadakseni kunnon lumipesun. Muska nimittäin käännähti kannoillaan ja laukkasi lumi pöllyten tarhan toiseen päähän, kun yritin ujuttaa riimun tamman päähän.

”No teillähän on iloisen näköinen hippaleikkI”, Nikke ilmestyi naureskelemaan, kun olin saanut jahdata Muskaa hyvän tovin. ”Mä ehdin aluks jo huolestua, kun tää vaan norkoili tossa portilla sen näkösenä, että pitäs päästä sisälle. Nyt oon enemmän vakuuttunut siitä, että tällä pirulaisella on vaan tylsää”, valitin, kun Muska oli jälleen kerran onnistunut väistämään kiinniottoyritykseni. ”Jere ja Zenny lähti Ruutinan maneesiin ratsastamaan, niin raukkaparka on joutunut olemaan yksin koko aamupäivän. Lisäks mä luulen, että se on oppinu pahoja tapoja Pandalta”, Nikke mulkoili kirjavaa hevosta viereisessä tarhassa. Panda oli tainnut selvästi pudota Niken suosikkilistalla alemmaksi. ”Ai saaks Ruutinan maneesissa käydä?” ihmettelin, sillä olin itse missannut tällaisen uutisen. ”Joo, jos käy tuntien ulkopuolella. Ellen teki sellasen sopimuksen niiden kanssa nyt vuoden alusta. Mäkin aattelin mennä kattelemaan paikat huomenna”, Nikke selitti samalla, kun pujahti portista tarhaan ja nappasi riimun kädestäni. Muska ei selvästi arvostanut sitä, että olin jämähtänyt portille juoruilemaan, joten se hiippaili varovaisesti lähemmäksi houkuttelemaan minua taas uuteen takaa-ajoyritykseen. ”Tänne näin tyttö”, Nikke puheli tammalle lempeästi ja kaivoi taskustaan kuivuneen leivänkannikan. Kun Muska kurottautui hamuamaan herkkua Niken kädestä, sujautti mies näppärästi riimun tamman päähän. ”Kato nyt, eihän tää ollut edes vaikeaa”, Nikke virnisti ylimielisesti. ”En mä ois kuule apua tarvinnut”, nurisin ja kirosin mielessäni, etten ollut tajunnut pitää mitään herkkuja mukanani. ”No kyllä se siltä näytti, kun tota touhua vartin katteli”, Nikke huomautti ojentaessaan tamman narun minulle. ”Pidä hyvää huolta mun hevosesta!” mies huikkasi ja lähti harppomaan kohti päätallia (epäilemättäkin kahville) jättäen minut kahdestaan yhtäkkiä taas nyrpeäksi muuttuneen tamman kanssa.

Tallissa harjailin Muskan kaikessa rauhassa, vaikka mistään rentouttavasta tuokiosta ei voinutkaan puhua. Pitkästä aikaa Muska onnistui yllättämään minut oikein kunnolla ja niittaamaan minut karsinan seinää vasten niin, että ilmat menivät melkein hetkeksi pihalle. ”Kyllä sä näköjään ihan oma ittes oot”, pihisin tammalle samalla, kun yritin töniä sitä sivulle sen verran, että saisin edes vedettyä henkeä. ”Kuule tosta hyvästä mä harjaan sua oikeen pitkään ja hartaasti”, ilmoitin Muskalle saatuani sen vihdoin ottamaan askeleen sivulle. Tällä kertaa Muska ei pääsisi minusta eroon kiukuttelemalla, vaikka yleensä samanlainen kylkiluiden murskaus olisi jouduttanut harjaustuokion loppumista huomattavasti. Niinpä jatkoinkin sinnikkäästi kumisualla pyörittelyä hyvän tovin ennen kuin siirryin käyttämään muita harjoja. Pikkuhiljaa Muskan vastarinta alkoi murentua ja hetken ajan tamma jopa vaikutti nauttivan harjailusta, vaikka käänsikin sitten korvansa luimuun, kun Aune käveli tamman karsinan ohi. Selvästi uudenlainen lähestymistapa Muskan kanssa oli toiminut. Harmi vain, ettei joka kerta ollut aikaa käydä aivan samanlaisia väsytystaisteluita sillä tähänkin rupeamaan oli mennyt yli tunti.

”No maistuko kakku?” tiedustelin Ninalta ja Tantulta, jotka tulivat vastaan, kun olin viemässä Muskan harjoja pois. ”Joo, nyt on kyllä ihan suklaaöveriolo”, Tanttu valitti. ”Mä kyllä yritin varoittaa, että se on aika tuhtia ja makeaa”, muistutin. ”No luuletko, että me mitään sellasta uskottiin”, Nina naurahti ja oli oikeassa. ”Mut ei hätää, Nikke söi meidän molempien palat loppuun, kun me ei enää pystytty. Siis oman palansa lisäksi”, nainen jatkoi päätänsä pudistellen. ”Me itseasiassa lisättiin siihen sun runoon yksi säe. Jos liian suuri kakkupala yllättää, voi loput aina huoletta Nikelle syöttää”, Tanttu lausui juhlallisesti, enkä voinut kuin nauraa. ”Nikellä tosiaan taitaa olla aika pohjaton maha, mitä makeaan tulee”, myötäilin. ”Ootko huomannut, että sillä on aina vähintään yks suklaalevy piilossa sen kaapissa”, Nina paljasti miehen salaisuuden. ”Hyvä tietää, jos tilanne joskus vaatii suklaata”, virnistin, vaikka tiesinkin, että karkkilakkoni jatkuisi vielä pääsiäiseen asti.


//Ihan hauskana faktana resepti tuon suklaakakun esikuvaan löytyy täältä. Kokeilin sitä uutenavuotena ja oli hyvää, mutta todellakin suklaista //

Ah! Taas kerran iloinen ja pirteän mielen tuova tallitarina Pulliksen arjesta. Päivä tallilla sujui tänään leppoisaan tahtiin, vaikka putoamisen johdosta kakkua olikin tarjolla. Suklaaöveri tai ei, niin aina silloin tällöin kakku Pulliksen pekkaan on enemmän kuin ok. Kiitos myös reseptistä, nuo Kinuskikissan herkut ovat aina yhtä suussa sulavan näköisiä! Varmasti menee kokeiluun heti, jahka ehtii kaupassa käydä ja tarvikkeet hankkimaan. Slurps!

Muska oli oma, eh, ihana itsensä! Hippaleikki vaihtui tallissa karsinan seinään lyttäämiseen. Kuulostaa siis niin Muskalta kuin vain olla ja voi. Onneksi ei taaskaan käynyt pahemmin. Täytyy sinunkin kieltämättä olla terästä, kun olet säästynyt suuremmitta haavereitta tuon hevosen kanssa.

Ps. Ihana runo! Loppusilaus liittyen Nikkeen kruunaa sen lopullisesti, heh!

Ihanasta kakkutarinasta saat 14v€.

6.1.2015 Yllätysrekti Lappiin

”Miten ois sellanen ekstempore reissu Lappiin?” Nikke ehdotti tiistai-iltana. Olin suostunut heittämään miehen kotiin, sillä viimeinen 106 oli juuri ehtinyt porhaltaa Pulliksen pysäkin ohi ennen kuin saimme iltatallin valmiiksi. ”Ai nyt vai?” kuittasin miehen epämääräisen ehdotuksen naurahtaen. ”Ei, kun huomenna aamulla lähtö ja mentäs sinne Jakobin maatilalle käymään. Kai sä oot kuullu siitä Ellenin tuttavasta? Voitas oottaa sellanen leppoisa vaellus tunturille loppiaisen kunniaks. Sinne ajaa about neljä tuntii ja siinä on matkalla yks länkkätalli, missä voitas kans poiketa. Olin siellä joskus duunissa”, Nikke esitti matkasuunnitelman, joka kuulosti yllättävän järkevältä ja siltä, että mies oli tuuminut reissua jo jonkin aikaa. ”No mikäs siinä, mulla on vielä lomaa, joten ei tässä kai parempaakaan tekemistä oo”, lämpenin idealle. ”Voisin soittaa nopeesti Jakobille ja kysyy, mitä se ois mieltä. Ja tietty kans parille kaverille, jos ne haluis lähtee mukaan ja lainais sellasia autoja, millä sais traileria vedettyä hyvin. Siihen kun sun tai Tantun kotterot ei oikein sovellu”, Nikke alkoi intoilla. ”Mistäs sä sellaisia trailereita meinaat löytää?” huomautin miestä yhdestä epäkohdasta. Pulliksesta kun ei omaa hevosenkuljetuskalustoa löytynyt. ”Mä soitan Nooralle ja kysyn, jos Ruutinasta voi lainata. Haluiskohan joku muukin lähteä messiin?” mies pohti ääneen alkaessaan kaivella puhelimestaan tarvitsemiansa numeroita.

--

Aamulla kello kuusi herätyskelloni soi ja lähes saman tien myös puhelimeni pärähti soimaan. ”Me ollaan siellä about vartin päästä Joonaksen kanssa. Toivottavasti oot pakannu jo valmiiks ja muista ottaa lämmintä vaatetta”, Nikke touhotti puhelimessa aivan yhtä innostuneena kuin edellisenäkin iltana. Yllätyksekseni mies oli todella saanut yhdessä illassa organisoitua kuljetuskaluston ja seurueen lähtemään kohti Lapin erämaata ja ilmeisesti lainahevoset jostain matkanvarrelta sekä majoitus Jakobin luona olivat myös järjestyneet (tai ainakin toivoin niin). ”Mitä hittoa, eiks me sovittu, että lähetään seiskalta?” ihmettelin unenpöpperössä ja yritin vilkuilla kelloani, etten vain ollut laittanut herätystäni väärin. ”Joo lähetään seiskalta Pulliksesta”, Nikke vastasi kuin olisi kertonut minulle maailman suurimman itsestäänselvyyden. Niinpä ei auttanutkaan kuin syöksyä kaivamaan kaapista nopeasti jotain aamupalaa samalla, kun kasasin pieneen urheilukassiini viimeiset tavarani. Onneksi olin sentään aloittanut pakkaamisen edellisenä iltana ja ratsastuskamppeet löytyisivät Pulliksesta.

”Tässä Joonas. Tässä Oona”, Nikke esitteli meidät lyhyesti, kun kaksikymmentä minuuttia myöhemmin olin raahautunut pihalle ja saanut kamani autoon. ”Moiiiih”, tervehdykseni venähti haukotukseksi. ”Oona ei oo mitään aamuihmisiä”, Nikke virnisti ratin takana istuvalle Joonakselle. ”No yleensä kuitenkin enemmän kuin sinä”, huomautin Nikelle, jonka aamutallivuoroista myöhästymistä olin joutunut paikkailemaan useamman kerran. "Tanttu, Vilma ja Nina tulee suoraan Pullikseen ja Ville, jolta saadaan toinen auto, oottaa meitä Ruutinassa, kun haetaan trailerit. Otetaan alkuun vaan kaks hevosta kyytiin eli Panda ja Ninalle Reemus. Mä aattelin, että sä et välttämättä pistä pahakseks jos saat jonkun länkkäponin lainaan Muskan sijaan. Mä kun en ihan tiiä, miten Muska suhtautuu pidempiin kuljetusmatkoihin varsinkaan kaverin kanssa ja Tanttu halus ehdottomasti Pandan mukaan. Sitten Viitaloilta saadaan lainaan siis neljä hevosta ja Jakobilla on vielä kaksi lisää, niin kaikille on sitten ratsut”, Nikke höpötti suunnitelmaa enemmän itselleen kuin minulle, kun lähdimme liikkeelle. Miehen suusta tulvi informaatiota sitä vauhtia, etteivät puoliuniset aivoni voineet käsittää sitä. ”Okei”, vastasin hajamielisesti ja toivoin, ettei mitään tärkeää ollut mennyt ohi.

”Road trip!” Tanttu hihkui, kun hevoset oli saatu lastattua yllättävän sujuvasti ja matka oli valmis alkamaan. Olimme jakautuneet autoihin niin, että minä ja Nikke olimme Joonaksen autossa, joka kuljetti toistaiseksi tyhjää traileria ja Tanttu, Vilma ja Nina olivat menneet Villen autoon, joka kuljettu Pandaa ja Reemusta. ”Sitten kaikki ajatte varovasti ja tuutte ehjänä kotiin. Sanokaa terveisiä Jakobille”, Ellen lähetti ryhmä rämämme matkaan ennen kuin katosi tallin puolelle auttamaan Linneaa kotiin jääneiden hevosten aamuruokinnassa. ”Kai me pysähdytään hakemaan jostain kahvia?” tiedustelin toiveikkaana yrittäessäni peittää jälleen yhtä haukotusta. ”Ei mitään taukoja ennen kuin ollaan siellä länkkätallilla”, Nikke kuitenkin ilmoitti kärsimättömästi. Mies ei selvästi malttanut odottaa, että pääsisimme perille.

--

”Täällä me nyt ollaan. Vanhalla kunnon Viitala Ranchilla”, Nikke intoili ja syöksyi autosta ulos heti, kun Joonas oli saanut sen parkkeerattua. Pihalla seisoi eläkeikäisen näköinen pariskunta, joka otti Niken vastaan varsin iloisesti. ”Mitäs cowboy?” leppoisan näköinen mies virnisti ja miehen vieressä seisonut nainen kaappasi Niken lämpimään halaukseen. ”Tässä on Juhani ja Marjatta. Ne omistaa tän paikan. Ja tää porukka on Pulliksesta Oona, Nina, Tanttu ja Vilma ja lisäks on vielä Joonas ja Ville”, Nikke kävi läpi nopean nimikierroksen, jonka jälkeen ei voinut syyttää, jos Juhani tai Marjatta ei vieläkään muistaisi kenekään nimeä. ”Nikke, eka kahville!” topakka nainen komensi, kun Nikke oli hätäisesti esitellyt seurueemme ja yritti hivuttautua kohti tallia. ”Mut Marjatta, jos mä käyn vaan moikkaamassa-”, Nikke yritti, mutta nainen pudisti tiukasti päätään. ”Vihdoin aamukahvia”, huokaisin helpottuneena, kun suuntasimme kohti pihan perällä tönöttävää omakotitaloa.

”No kertaapas vielä teidän suunnitelma”, Juhaniksi esittäytynyt ranchin omistaja pyysi Nikeltä, kun olimme ahtaneet vatsamme täyteen Marjatan itse leipomia sämpylöitä ja korvapuusteja. Seuraamme oli myös liittynyt tallitöistään selvittyään pariskunnan poika, Eetu, joka oli arviolta Niken ikäinen ja selvästi miehen hyvä kaveri. ”Me siis lainataan teiltä neljä hevosta, yks traileri ja Eetu ja tietenkin sen auto”, Nikke summasi. ”Anna mä arvaan, että sä haluut Oliverin?” Juhani murahti. ”No, niin mä aattelin. Muille saatte kyllä jakaa vapaasti hevoset”, Nikke virnisti. ”Pitäkää kuule huolta, että toi Nikke sitten kanssa palauttaa sen Oliverin. Mähän en nimittäin parhaasta ratsustani luovu”, Juhani varoitti synkästi, mutta varmasti mies vain vitsaili (vai vitsailiko?). Olin kuulevinani, kuinka Nikke jupisi jotain puoliääneen siitä, että hyvä hevonen meni hukkaan vanhan ukon ratsuna. ”Eetu tulee auttamaan teitä talliin, niin pääsette jatkamaan matkaa. Hauskaa ja turvallista reissua ja tulkaa myös joskus pidemmäksikin aikaa tänne käymään”, Marjatta hoputti, kun Nikke ja Juhani olivat alkaneet mulkoilla toisiaan synkkinä. Vaikutti siltä, että miesten välillä oli jotain vanhoja kaunoja Oliver-nimiseen hevoseen liittyen.

”Lady on hyvä ja valitsee itselleen ratsun”, Eetu hymyili leveästi ja iski silmäänsä stetson päässä. En olisi yhtään ihmetellyt, jos mies olisi ollut Niken kauan kadoksissa ollut kaksoisveli, sillä tämä vaikutti yhtä itseään täynnä olevalta kuin Nikkekin ensitapaamisella. Katselin kymmenen hevosen hevosvalikoimaa, joista tosin quarter ori Oliver sekä kookas risteytysruuna Leo olivat jo varattu samoin kuin hontelo appaloosa tamma Rey, joka oli Eetun oma hevonen. Karsinoissa seisoikin jos jonkinlaisia pilkkuponeja, mutta lopulta huomioni kiinnittyi perimmäisessä karsinassa nuokkuvaan jykevärakenteiseen suomenhevoseen. ”Saaks ton valita?” osoitin hevosta ja sain Eetun ilmeen venähtämään. ”Haluuksä tosiaan Marjatan eläkeläis-Martin? Se on ehkä maailman tylsin hevonen”, mies ihmetteli. ”Kuulostaa just hyvältä”, virnistin ja mietin, että pieni hermolepo vauhdilta ja vaarallisilta tilanteilta voisi olla paikallaan. ”Ainiin sä oot se Niken hevosenhoitaja? Sit mä ymmärrän”, Eetu naurahti oivallettuaan asian. Ilmeisti Muskan ja minun kyseenalainen maine oli kiirinyt jo näinkin pitkälle pohjoiseen.

--

”Tervetuloa! Ellen ehtikin jo soitella ja kysellä, ootteko päässy perille. Kannattaa varmaan ilmotella sille, että näytätte olevan edelleen yhtenä kappaleena”, keski-ikäinen mies otti meidät avosylin vastaan, kun karavaanimme ilmestyi pienen maatilan pihalle. ”Mä raivasin tonne vanhaan tallirakennukseen tilaa. Ne karsinat, kun oli täyttynyt aikamoisesta romusta, kun ei täällä oo pitkään aikaan ollu enää kun toi meidän vanha suokki Saku ja sen seuraneiti. Nyt sieltä kyllä pitäs löytyy paikat kaikille niin, että voitte laittaa hevoset hetkeks lepäämään ja mennään syömään emännän laittamaa lounasta”, Jakob ohjeisti hyväntuulisena. ”Tää on aivan ihanan näköinen paikka”, ihastelin kotoisaa pihapiiriä ja taustalla siintävää tunturimaisemaa, kun lastasimme hevosia ulos ja lähdimme viemään niitä sitten pieneen hirsitalliin. ”Oi! Täällä on kans lehmiä ja lampaita”, Tanttu pani merkille muut rakennukset maatilan pihapiirissä. ”Sikalakin löytyy tuolta nurkan takaa”, Jakob jutteli seuraillessaan, kuinka hevoset tutkailivat uteliaina karsinoitaan. Kun olimme valmiita, siirryimme kotoisan puutalon tupaan lounaalle.

Lounaan jälkeen pääsimme itse asiaan eli satuloimaan hevosemme ja suuntaamaan tunturille. ”Tuolta naapurin hevostallin kupeesta lähtee ihan hyvä opastettu reitti tonne tunturin rinteille. Nikke varmaan muistaakin mistä? Se on aika helppokulkunen, tosin nyt saattaa olla paikoitellen aika reippaasti lunta. Siellä kuitenkin pitäs ratsastuspolut olla selkeesti merkattu, että voi huoletta kulkea, vaikkei polkua näkyiskään. Voitte vielä kysyy tarkemmin, jos sattuu olemaan tallin väkeä pihalla, kun meette siitä ohi. Siellä on tosiaan se taukopaikka parin tunnin matkan päässä”, Jakob ohjeisti ennen kuin lähdimme ulos innokkaina ja vatsat täynnä Jakobin vaimon Hannan tekemää maukasta ruokaa. ”Joo, mä muistan suunnilleen, miten homma toimii”, Nikke vakuutti. Mies oli selvästi aikaisemminkin vieraillut maatilalla. ”Onhan teillä kaikilla puhelin mukana ja mun numero tallennettuna? Ja kaikilla otsalamput kans mukana? Täällä ei nimittäin oo kuin pimeetä ja pimeempää näin talvella. Muistakaa mennä rauhallisesti, älkääkä alkako uhkarohkeeks, koska mä en haluu tulla pelastamaan teitä jostain rotkon pohjalta”, Jakob huolehti pilke silmäkulmassa. ”Kyllä me pärjätään”, vakuuttelimme yhteen ääneen, kun suuntasimme malttamattomina kohti tallia.

”Siis tän nimi on oikeesti Poni?” Vilma päivitteli harjatessaan kirjavaa risteytysponitammaa. ”Poni se on”, Nikke naureskeli Vilman tyrmistykselle. ”Se on täällä vaan ton Sakun seurana, niin ei sille oo tarvinu parempaa nimee keksii. Älä näytä tolta! Kyllä se on ratsukoulutettu, sen selässä ei vaan varmaan oo käyty sen jälkeen, kun oltiin Ellenin ja Eetun kanssa tääl viimeks”, Nikke virnuili, kun Vilman ilme oli muuttunut entistä kauhistuneemmaksi. ”Ja senkö muka pitäs lohduttaa?”, Nina puuskahti Vilman puolesta. ”Oikeesti toi Poni on ihan pystyynkuollut. Ei sitä kannata pelätä”, Eetu nauroi Reyn karsinasta. ”Tota tyypit… Haluuks joku vähän auttaa? Mulla ei oo aavistustakaan, miten nää länkkävarusteet menee”, olin missannut koko keskustelun Poniin liittyen tuskaillessani länkkäkamojen kanssa. ”No ei se mitään rakettitiedettä oo. Siitä heität vaan satulan selkään”, Nikke puuskahti. ”Mä tuun auttamaan neitoa hädässä”, Eetu kuitenkin ilmoitti kovaan ääneen ja sai Niken pyörittelemään silmiään. Pian Eetu olikin satuloinut Martin valmiiksi käden käänteessä. ”Kiitti, mä aattelin, että pikkuvinkit ois kyllä riittänyt”, naurahdin, kun sain käsiini lähtövalmiin Martin ohjat. Tai siis narunpätkät, joita kai piti käyttää hevosen ohjaamiseen.

Kun kaikki olivat valmiina, asetuimme jonoon Jakobin maatilan pihalle. ”Hyvältä näyttää. Laitetaan vielä Ellenille terveisiä”, Jakob huikkasi ja nappasi puhelimellaan kuvan koko konkkaronkasta ennen kuin lähdimme liikkeelle Nikke etunenässä. Itse olin jäänyt jonon toiseksi viimeiseksi (koska ratsuni oli niin hidas) ja takanani tuli vain perää pitävä Eetu ja Rey. ”Se tottelee hyvin ääniapuja. Riittää, että sanot sille vaan askellajin, niin sen pitäs totella. Ja pitkä seeeeis saa sen pysähtymään, vaikka pommi räjähtäis. Niitä ohjia ei kannata kerätä noinkaan lyhyiks, vaan anna niitten roikkuu ihan pitkänä. Ota sellanen länkkäasenne ja istu ihan rennosti”, mies ohjeisti selkäni takaa. ”Yritetään! Mä en oo ikinä menny länkkäkamoilla”, naurahdin jännittyneesti ja yritin rentoutua Martin leveässä selässä oudon tuntuisessa satulassa. Kauaa en kuitenkaan ehtinyt olooni totutella, kun lähdimme jo liikkeelle.

Huolimatta siitä, että oli vasta aikainen iltapäivä, hämärä laskeutui nopeasti. Jakob oli todellakin tiennyt, mistä puhui muistutellessaan meitä heijastimista ja otsalampuista, sillä kotimatkalla olisi varmasti pimeää. Ulkona oli ihana pakkasilma, joka sai hengityksen höyryämään ja posket pistelemään, mutta kunnon talvivaatteiden ansiosta satulassa oli onneksi helppo pysyä lämpimänä. Ensimmäisen tunnin ajan olimme rupatelleet innokkaasti, mutta nyt olimme kaikki hiljentyneet vain ihailemaan talvisen Lapin maisemia ja nauttimaan luonnon rauhasta, eikä mistään kuulunut muuta kuin satuloiden narinaa, kavioiden narsketta lumella ja hevosten satunnaista pärskimistä. Oli ihanaa, kun kerrankin allani oli ratsu, jonka selässä ei joka hetki tarvinnut olla varautuneena pahimpaan, vaan pystyin todella rentoutumaan. Vaikka Muskasta olikin tullut minulle jo todella rakas, teki kunnon hermolepo tammasta todella hyvää.

”Tässä on kohta pätkä, missä uskaltaa laukata. Onks kaikki valmiina?” Nikke kailotti edestä ja jouduin havahtumaan ajatuksistani. ”Älä kerää niitä ohjia tai se ei lähe mihinkään. Otat vaan rennosti ja sanot että laukkaa. Hups”, Eetu yritti ohjeistaa minua ja sai Martin nostamaan laukan vahingossa. ”Kiitti vaan”, nauroin, kun olin yllätettynä melkein horjahtanut satulasta alas. Onneks länkkäsatula kuitenkin oli sen verran tukeva, ettei sieltä noin vain tipahdettukaan. Olisi se kyllä ollut surkuhupaisaa kyntää lumihankea tälläkin reissulla. Martti löntysti rauhallista laukkaa eteenpäin, eikä pitänyt kiirettä, vaikka edellä menevän ratsukon häntä katosi kauemmaksi ja kauemmaksi eteenpäin. ”Varo Oona, me tullaan ohi. Ootetaan sua tuolla laukkasuoran lopussa sitten”, Eetun ilmoitti ja antoi innokkaan appaloosatammansa venyttää askeltaan ja pyyhältää ohitsemme. Marttia kilpailutilanne ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Vielä kuukausi sitten en olisi varmasti osannut arvostaa tällaista hevosta, mutta nyt kumarruin rapsuttelemaan tyytyväisenä ruunan kaulaa, samalla, kun annoin sen edetä omaa tahtiaan lumen pöllytessä.

”Mihin te oikein jäitte? Ei oo Oonaa yleensä tarvinnu odotella laukkapätkien jälkeen”, Nikke naurahti, kun muu jono oli pysähtynyt odottamaan, että Martti suvaitsisi löntystää paikalle. ”Seeeeis”, mutisin ja syvensin istuntaani satulassa ja sain Martin siirtymään käyntiin. ”Et arvaakaan kuinka ihanaa tää on”, hymyilin onnellisena ja taputin Martin kaulaa. ”Tästä ei oo enää, kun puolisen tuntia sinne taukopaikalle. Sitten saadaan kunnon kahvia ihan nuotiolla keitettynä”, Nikke informoi ennen kuin ohjasi taas jonon liikkeelle. Laukkapätkä oli mukavasti lämmittänyt pikkuhiljaa kangistuvia jäseniä, mutta lämmittelytauko nuotion äärellä kuulosti äärettömän houkuttelevalta. Niinpä hoputimmekin hevoset kävelemään nuotiopaikalle reippaaseen tahtiin.

”Tää oli kyllä paras idea ikinä”, Nina hehkutti, kun olimme saaneet hevoset kiinni taukopaikalla olevaan puomiin ja nuotion syttymään. Taukopaikka oli monien ratsastusreissuja tarjoavien tallien yhteisessä käytössä, joten sieltä löytyi myös pieni heinävarasto. Niinpä hevosetkin saivat nauttia välipalasta, eivätkä joutuneet värjöttelemään kylmissään, kun me keittelimme kahvia ja söimme Hannan evääksi antamia herkkuja. ”No en mä mikään tyhmä jätkä oo. Kyllä mä tiesin, että tää on hyvä idea”, Nikke vastasi Ninalle itsetyytyväisenä. ”Tekin ootte vissiin aika kokeneita hevosmiehiä?” käänsin huomioni Niken kavereihin Joonakseen ja Villeen. ”Joo, me ollaan itseasiassa tutustuttu Niken kanssa Australiassa, kun oltiin sellasen puoliks suomalaisen jätkän tallilla karjapaimenina yks kesä”, Joonas kertoi. ”Mä en oo pitkään aikaan ollutkaan hevosen selässä, vaikka Nikke on mua yrittänyt houkutella käymään siellä Pulliksessa. Vähän kauhistuttaa sellanen akkalauma, mistä Nikke on puhunut. Tosin te ainakin vaikutatte tosi rennoilta, ettekä sellasilta teiniprinsessoilta”, mies kiirehti lisäämään. ”Mä taas oon siinä lähellä Husulla töissä ja teen kengittäjän hommia vähän muuallakin. Mut kiva välillä päästä tuulettumaan ja tehä muutakin kuin ravihommia”, Ville kertoi omasta taustastaan. Kahvitauko sujuikin joutuisasti, kun tenttasin miekkosia niin lännenratsastuksen kuin ravihevostenkin kiehtovasta maailmasta, jotka molemmat olivat minulle aivan yhtä vieraita.

”Aletaanko lähtemään kohta takasinpäin, ettei mee ihan yöhön?” Eetu kyseli, kun eväät oli tuhottu ja osa hevosistakin alkoi jo näyttää jo hieman pitkästyneeltä. ”Vilma, haluutko vaihtaa poneja kotimatkaks? Se Poni näytti aika kivalta ja aattelin, että säkin varmaan haluut Pandan selkään?” Tanttu ehdotti, kun aloimme valmistautumaan lähtöön. ”Mikäs siinä. Tää Poni on kyllä hauska tapaus, vaikkei tää kauheesti apuja tajuukaan, mut ainakin tää kulkee ihanan leppoisasti”, Vilma kertoi. ”Mä luulen, että Pandakin menee nyt ihan rauhassa. Aluks se vähän kyttäs kaikkia puskia, mutta en usko, että se enää hermoilee”, Tanttu vastasi Vilmalle. ”Mä en vaihda tätä kyllä mihinkään”, ilmoitin ja herättelin paikallaan torkkuvan Martin ennen kuin kiipesin sen selkään. ”Ei sitä kukaan haluiskaan”, Nikke ja Eetu totesivat yhteen ääneen. ”Älkää nyt, tää on niin herttainen vanhus ja maailman paras maastopolle”, puolustin ruunaa. ”Joo suokit kunniaan vai mitä Ville?” Nina liittyi puolustamaan varmajalkaisia ja pitkäpinnaisia ratsuja kimon Reemuksen selästä. ”No enemmän mä kyllä oon lämppärimiehiä, mutta ehkä näin ratsuna joo”, Ville naurahti Jakobin omistaman suomenhevosen Sakun selästä.

Kotimatka sujui rauhallisesti, mutta pikkuhiljaa kylmä ilma alkoi illan pimetessä tuntua purevammalta ja aikainen aamuherätys kostautua väsymyksenä. Martin tallustellessa tasaiseen tahtiin eteenpäin, silmäni meinasivat painua väkisin kiinni, vaikka yritinkin sinnitellä satulassa tarkkaavaisena. ”Ääh mun takapuoli on ihan puutunut. Mä en muistanu, et on tällästä tuskaa istua monta tuntia satulassa”, Nina valitti jossain vaiheessa. ”Onneks on länkkäsatula. Nää on suunnilleen miljoona kertaa mukavampia” Eetu vastasi tyytyväisenä ja oli pakko myöntää, että mies oli oikeassa. ”Hei, mä jaan sun tuskan. Oli virhe vaihtaa tosta länkkäsatulasta tän Ponin epäsatulaan”, Tantulta kuitenkin löytyi sympatiaa Ninalle. Ponin selässä kun oli ikivanha rungoton satula, jossa ei varmasti ollut kovin mukavaa istua.

”Mitä nyt Panda?” Vilma kuulosti huolestuneelta, kun Panda teki yhtäkkiä äkkipysähdyksen keskelle polkua ja tuijotti puhisten pimeyteen. Myös osa muista hevosista vaikutti haistaneen jotain ja vilkuili epäluuloisena samaan suuntain kuin Panda. Jälleen kerran olin äärettömän tyytyväinen siitä, että istuin varmaakin varmemman Martin selässä, joka vähät välitti jännittyneestä tunnelmasta. ”Hei kattokaa, tuollahan on poroja!” Joonas huikkasi, kun olimme aikamme tiiranneet pimeyttä. ”Vau, onpa ne söpöjä”, Vilma ihaili, mutta ratsunaan oleva Panda ei tainnut olla asiasta aivan samaa mieltä. ”Hölmö eläin, ei ne mitään nautoja oo”, Tanttu nauroi hevoselleen, jonka perässä tuli itse Ponin kanssa. ”Koitetaan kävellä vaan rauhassa ohi, ettei nekään säikähdä. Muuten voi tulla aikamoinen kaaos”, Nikke ohjeisti matalaan ääneen ja komensi jonon taas liikkeelle. Lopulta saimme ohitettua rauhassa seisoskelevat porot ilman ongelmia.

--

”No olikos hyvä reissu?” Jakob tiedusteli, kun olimme päässeet takaisin maatilalle ja saaneet hevoset hoidettua. ”Ihan loistava. Täällä on kyllä aina niin upeeta”, Nikke hehkutti ja me muut myötäilimme miehen sanoja. ”Me nähtiin poroja!” Vilma intoili. ”Vai poroja? Oliskohan ne Tarmon tokkaa. Pitääkin ilmoitella, että ne on näin lähellä käynyt”, Jakob mutisi mietteliäänä itsekseen ennen kuin käänsi huomionsa takaisin meihin. ”Hanna onkin tehny teille kunnon illallisen, joten parasta kiiruhtaa pöytään. Ja ruuan jälkeen on sitten sauna lämpimänä”, mies ilmoitti. ”Naisten saunavuoro on sit eka!” kiiruhdin varaamaan, sillä hytisin kylmästä ja Nina näytti yhtä surkealta. ”Eikös naisten vuoro oo aina eka? Ette te kuitenkaan kunnolla sauno”, Eetu nauroi. Emme kuitenkaan ehtineet kinastella asiasta sen enempää ennen kuin Hanna kutsui meidät jo pöytään.

Maittavan illallisen ja puusaunan lempeitten löylyjen jälkeen olimme aika hiljaista porukkaa, eikä kukaan jaksanut keikkua hereillä kovin kauaa. Jakobin ja Hannan talon vintiltä oli löytynyt meille kaikille mukavat nukkumapaikat ja uni tuli aivan ennätysajassa. Hyvin nukutun yön jälkeen Hanna tarjosi meille ylenpalttisen aamiaisen ja sitten olikin jo aika lähteä ajamaan takaisin kohti kotia. ”Ellenille paljon terveisiä ja ajelkaa varovasti. Tulkaa vaikka kesällä käymään taas, vaikka sillon täällä on kyllä pirusti sääskiä”, Jakob huuteli peräämme ei-niin-houkuttelevan mainospuheen, kun karavaanimme lähti jälleen liikkeelle. Autossamme Joonas oli vapautettu kuskin pestistä, joten itse ajoin autoa Viitala ranchille varmistaakseni, että Juhani sai Oliverinsa takaisin. En nimittäin todellakaan ollut vaihtamassa Muskaa quarter oriin, vaikka huomattavasti tottelevaisemmalta tapaukselta Oliver olikin vaikuttanut.

”Muista hemmotella Marttia, se on ihan uskomattoman mahtava tapaus”, virnistin vielä Marjatalle, kun olimme palauttaneet hevoset Viitaloille ja juoneet taas kupposet kahvia. Toivoin kovasti, että pääsisin rapsuttelemaan leppoisaa ruunaa vielä uudestaan ja olin varma, ettei Nikkeä juuri tarvitsisi suostutella tekemään vaikkapa viikonloppuretkeä Viitaloille. ”Jätkä tulee sitten joskus käymään kanssa Pulliksessa”, Nikke muistutti Eetua ennen kuin kaksikko halasi veljellisesti ja oli taas aika jatkaa matkaa. Eetu olisi varmasti taas sellainen kaveri, joka saisi kaikki Pulliksen tytöt sekaisin vierailullaan, mietin itsekseni luovuttaessani kuskin paikan Nikelle. Varsinkin, jos Eetu ottaisi mukaansa stetsoninsa ja appaloosatammansa Reyn…



// Tää tarina olis venähtänyt ihan järjettömän pitkäksi, jos en ois vähän pätkässyt tota loppua. Toivottavasti tän sentään jaksaa lukea... Aina näiden ekstratehtävien kanssa käy näin

Voi ihanaa, tämä oli nimenomaan taas yksi aihe, josta toivoin jonkun/joidenkin hoitajan/hoitajien kirjoittavan tarinaa. Eikä haittaa ollenkaan vaikka venyi taasen pitkäksi, hyvä asiahan se vain on, kuten sekin, jos/kun ekstratehtävät motivoivat. Välillä tuntuu että oma mielikuvituksenikin lentää niiden suhteen, joskus jopa turhankin paljon, mutta miksipä ei lapinmatka talliporukalla voisi olla mahdollinen irl-elämässäkin?

Niken ideat ovat aina yhtä, eh.. huikeita ja miten sen nyt sanoisi.. spontaaneja? Seuraavana aamuna Lappiin lähtöä ei voisi saada kukaan muu päähänsä kuin meidän tallimestari! Yksi asia toisensa jälkeen kuitenkin järjestyi järjestymistään ja matkaa päästiin toden teolla toteuttamaan. Ruutinan lainatrailerit ja Viitaloilta hevoset miekkosten ja muutaman hoitajan käyttöön. Melkoinen lehmipoika oli Eetukin, kuten ranchin muukin väki. Kiva kun te hoitajatkin pääsitte näkemään vanhaa kunnon cowboymeininkiä! Etenkin, kun ei pojilta uupunut stetsonejakaan päistään.

Reissu oli kertakaikkisen ikimuistoinen ja oli kiva, että suuri osa teistä hoitajista pääsi myös kokeilemaan länkkäponeja. Ne ovat kieltämättä ihan erilaisia, mitä meiltä löytyy täältä Pulliksesta. Välillä oli ohjakset vähän hakusessa, kuten avutkin, mutta eteenpäin päästiin ja jopa vähän auhdikkaammissakin askellajeissa. Nikkekin oli yllättävän hyväntuulinen koko reissun, eikä yhden yhtä ajattelematonta lotkautustakaan tainnut kuulua miekkosen suusta reissun aikana. Isäntäväki oli mitä mahtavinta ja puitteet rentoutumiselle oli myöskin taattu. Ihana homma! Olipas kiva kuulla, että teillä oli kaikinpuolin hyvä reissu. Tästä huikean pitkästä ja sisällöltäänkin mitä mainioimmasta tarinasta saat 20v€ + 3v€.

Ellen

17.1.2016 Variksenpelätin
Heräsin aamulla kellon soidessa silmät ristissä ja edelleen väsyneenä, ja kun vilkaisin peiliin, katsoi minua takaisin aikamoinen variksenpelätin. Onneksi Pulliksessa ei tarvinnut olla aivan viimeisen päälle, joten todettuani, ettei aamupala maistu, länttäsin karusti tallipiponi takkuisten hiusteni päälle ja hautauduin kaulahuivin taakse niin, että kalpea naamani ja tummat silmänaluseni jäivät piiloon. Tämän variksenpelätin pitäisi oppia todellakin tulemaan ajoissa kotiin ja menemään ajoissa nukkumaan, jos mielisi näyttää enemmän ihmiseltä, mietin istuessani ratin taakse. Harvinaisesti toivoin, että saisin olla tänään Pulliksessa kaikessa rauhassa.

Kun saavuin Pullikseen hieman puolen päivän jälkeen, tarhassa minua odotti toinen melkoinen variksenpelätin. Kaikesta päätellen Muskallekaan ei ollut tänään maistunut aamupala (tai lounashan se hevosille oli jo tähän aikaan), sillä heinät oli levitelty iloisesti pitkin tarhaa. Ilmeisesti tamma oli myös piehtaroinut heinäkasassaan, sillä nyt sen harjasta ja hännästä sojotti heinänkorsia kuin variksenpelättimestä olkia. ”Sullakin taitaa olla tollanen bad hair day”, nauroin tammalle painaessani pipoa syvemmälle päähäni ja valmistautuessani hakemaan sen sisälle. Lopulta kärttyinen variksenpelättini antoi kiinni lyhyen hippaleikin jälkeen ja sain vietyä tamman talliin puunattavaksi kaikessa rauhassa.

”Oothan sä ihan kaunis tamma, etkä mikään variksenpelätin!” kehuin Muskaa, kun olin saanut sen harjattua vaihteeksi taas hampaita ja kavioita väistellen. Saatuani Muskalle satulan, suitset ja pinkin ratsastusloimen päälle, talutin tamman ulos ja kipusin reippaasti tamman selkään tallipihassa. ”Me lähetään metsästämään variksenpelättimiä!” huikkasin Linnealle, joka kysyi suunnitelmiamme. ”No mä jätän sitten väliin”, Linnea naurahti. ”Possu-parka sais varmaan sydänkohtauksen, jos tulis variksenpelätin vastaan”, nainen taputti Possun kaulaa ja suuntasi sitten orinsa kanssa kentälle. Maastoreissu Muskan kanssa sujui rattoistasti pirteässä pakkasilmassa, vaikka pettymykseksi yhtään variksenpelätintä ei tullutkaan vastaan. Onneksi kuitenkin löysimme sentään tutut laukkapätkät ja Muska pääsi kunnolla irroittelemaan lumihangessa.

”No oliko onni myötä variksenpelättimien kanssa?” Linnea tiedusteli, kun palasimme takaisin tallille ja menimme vielä hetkeksi kävelemään kentälle. Muska tallusteli tyytyväisenä ja rentona eteenpäin hengitys pakkasilmassa höyryten. ”Ei yhden yhtä variksenpelätintä”, huokaisin ja mutristin suutani muka surullisena. Linnea purskahti nauramaan, mikä sai Possun hetkeksi pois tolaltaan. ”Mä luulen, että parempi variksenpelätinkausi on vasta keväämmällä”, Linne pohti saatuaan hermostuneen orinsa jälleen kulkemaan kaula kaarella reipasta ravia. ”Joo, oot varmaan oikeassa, pitää lähetä sitten keväällä porukalla variksenpelätinjahtiin”, virnistelin, kun laskeuduin Muskan selästä alas ja lähdin viemään sitä talliin. Harjattuani tamman heitin sille toppaloimen päälle ja palautin sen takaisin tarhaan. ”Ehkä huomenna on vähän vähemmän variksenpelätinpäivä”, mutisin itsekseni ja katselin, kuina Muska ravasi tarhan toiseen päähän tervehtimään tarhakavereitaan.


//Ekstratehtävä, jota ei taaskaan voinut jättää välistä //

Voi juma Oona! Teikäläisen tarinoita lukiessa pysyy kyllä niin kasvo -kuin vatsalihaksetkin kondiksessa. Eli kyllä vain, taas sai nauraa vatsa kippurassa. Loistavasti sait tuon "variksenpelättimenkin" sisäistettyä joka toiseen lauseeseen ja vieläpä niin, että tarina ei missään vaiheessa menettänyt juontaan tai ideaansa. 

Variksenpelättimiä riitti tänään kerrakseen tallilla. Niin nimensä varsinaisessa muodossa kuin peilistä katsoavaakin sorttia. Kiitos taas hauskasta tarinasta ja mitä mainioimmasta ekstratehtävän suorituksesta! Tilillesi tupsahtaa tästä näin 14v€ + 3v€.

Pst.  Pahoittelut viivästyneestä vastauksesta ja kommentoinnista. Taisit sinäkin keretä jo taukotuvan puolelta lukemaan että irl-elämässä pääsi taas sattumaan ja tapahtumaan, joten ei ole pahemmin koneelle päässyt. Nyt ollaan kuitenkin taas back ja sormet jo syhyävät mitä kivoja ekstratehtäviä sitä tämän illan aikana saakaan aikaan.
    
Ellen