|
|
Post by Ellen H on Dec 6, 2015 7:57:49 GMT
Muskan hoitovihkoMuska on tallimestarimme Niken omistama knabstruptamma, joka on melkein yhtä tuittupää kuin omistajansa. Muska on kieltämättä tallin pelätyin hevonen, eikä ihme. Se on paitsi suurikokoinen, myös vaikea hallittava. Muska on naisrasisti vailla vertaa, se ei tytönkoltiaisia kuuntele.  © vapaasti by AKMuskan hoitaja OonaOlen 20-vuotias nuori nainen ja hevosharrastusta takana on jo vuosikymmen. Nautin haasteista, eikä vielä ole tullut vastaan hevosta, jonka kanssa en lopulta olisi pärjännyt. Olen hyvin itsevarma ja suorapuheinen, joten aluksi saatan vaikuttaa jopa hieman koppavalta. Yleensä kuitenkin yllätän positiivisesti, kunhan minuun tutustuu. Viihdyn tallilla niin hevosten kuin ihmisten kanssa ja minusta saa varmasti aina seuraa esimerkiksi maastoreissuille. Olen melko pitkä ja urheilullinen ja minulla on pitkät ruskeat hiukset. Suhtaudun ulkonäköön aika huolettomasti, joten ei haittaa vaikka tallilla vaattet rapaantuisivat tai hiuksista sojottaa heinänkorsia..
|
|
|
|
Post by oona on Dec 6, 2015 11:11:12 GMT
6.12.2015 - Tutustuminen Muskaan (ja Nikkeen)”Moro, ootko sä Nikke?” kysyin mieheltä joka harjasi suurikokoista kirjavaa tammaa kaikessa rauhassa. ”Joo, kuka kysyy?” mies vastasi ja ärähti Muskalle, jonka tyytyväinen ilme oli muuttunut varsin happamaksi tamman huomattua minut karsinan ulkopuolella. ”Mä oon Oona, sovin Ellenin kanssa, että aloitan Muskan hoitajana”, esittäydyin ja rapsutin Muskaa korvan takaa hampaiden vilauttelusta huolimatta. ”Sittenhän tää on sun homma”, Nikke naurahti ja heitti pölyharjan minulle. Nappasin sulavasti kopin ja väistin samalla Muskan näykkäisy-yritystä, sillä lentävä esine ei ollut saanut tammaa ainakaan paremmalle tuulelle. ”Pistä se mulle kuntoon, niin mä käyn hörppäämässä kahvit ennen kuin meen ratsastamaan”, Nikke ilmoitti ja häipyi paikalta ennen kuin sain suutani auki. ”Ja mä kun luulin, että sä olet se kamala tapaus”, naurahdin tammalle ja aloin tekemään työtä käskettyä. Muska ei todellakaan päästänyt minua helpolla, kun yritin parhaani mukaan saada suittua mutaisen tamman puhtaaksi mahdollisimman reippaasti. Sain jatkuvasti väistellä hampaita ja kavioita ja pitää todella puoleni, jotten liiskaantuisi karsinan seinään, kun tamma selvästi pisti parastaan päästäkseen minusta eroon. ”Kuule, mun kanssa ei tollaset temput auta”, puhisin, kun tönin tammaa jälleen kerran kauemmaksi itsestäni. Ellenin kanssa jutellessani olin maininnut, että kaipasin jotain haastetta ja olin selkeästi saanut sitä, mitä olin tilannut. Ellen ei ollut myöskään liioitellut Muskan naisvihaa yhtään, sillä tamman ilme muuttui heti, kun Nikke palasi takaisin tamman karsinalle norkoilemaan. ”Hop hop, miksei sillä oo jo satulaa selässä”, mies hoputti ja olin jo sanomassa jotain äärettömän pahasti, kun huomasin miehen ilmeestä, ettei tämä ollut ihan tosissaan. ”Sulla taitaa olla astetta oudompi huumorintaju”, tuhahdin ja luikahdin ulos karsinasta väistäen Muskan hampaita taas täpärästi. ”Joo, näin oon kuullut”, Nikke vastasi ja jatkoi ”anna mä laitan sen satulan, se on ton kanssa kaikkein hankalin paikka.” Seurasin sivuista, kuin Nikke näppärästi asetti satulan tamman ja kiinnitti satulavyön tamman protestoinneista huolimatta. ”Mä oon menossa ihan vaan kentälle hetkeks ratsastamaan. Jos otat kypärän messiin, niin voit mennä Muskan kanssa loppukäynnit, jos haluut”, Nikke ehdotti. ”Joo totta kai! Mun kamat on vielä autossa, niin menee hetki, että haen ne”, vastasin. ”Sulle on täällä kaappikin, jos et tiennyt”, Nikke tokaisi naurahtaen. Kävelimme samaa matkaa tallista ulos ja erosimme, kun Nikke kääntyi Muskan kanssa kentälle ja itse kipitin parkkipaikalle hakemaan autoni takakontista kypärää ja hanskoja. Seurailin kentän laidalta, kun Nikke verrytteli Muskaa kaikessa rauhassa. Tamma ei vaikuttanut miltään maailman helpoimmalta tapaukselta ja välillä tamma antoikin Nikelle kunnolla kyytiä kunnonpukkisarjoilla, joita seurasi varsin värikäs kiroilu. ”Tää ei oo ollu mulla vielä kovinkaan kauaa, joten välillä se pääsee vähän yllättämään”, Nikke selitteli ratsastaessaan aidan ohi. Pikku hiljaa tamma alkoi kuitenkin keskittymään paremmin ja paremmin työskentelyyn ja välähdyksittäin ratsukon meno näytti ihan hyvältä. ”No niin, sun vuoro!”, Nikke huikkasi pysäytettyään Muskan kentän keskelle ja loikattuaan ketterästi alas. ”Pitäskö mun tietää jotain erityistä?”, kysyin epäluuloisesti, kun ponnistin satulaan. ”Luultsä että mä haluan pilata yllätyksen”, Nikke naurahti. Lyhensin nopeasti jalustimet ja istuin tukevasti satulaan. Varovasti annoin Muskalle pohkeita ja odotin ruutitynnyrin räjähdystä, mutta mitään ei tapahtunut. Annoin tammalle pohkeita hieman kovempaa ja lopputuloksena tamma alkoi kiemurtelemaan ja peruuttamaan. ”Rennosti vaan!”, Nikke ohjeisti ja taistelin tamman kanssa hetken ennen kuin sain sen suuntaamaan kohti uraa. Annoin Muskan kävellä rennosti eteenpäin ja tunnustelin tamman askelia. Kääntelin sitä silloin tällöin volteille. Aikani käveltyäni pysäytin Muskan kentän keskellä ja laskeuduin satulasta. ”No miltäs tuntui?”, Nikke kyseli kävellessään luoksemme. ”Ihan mukavalta, täähän taitaa olla aika osaava?” ”Joo, se menee vaativaa beetä ja hyppääkin ihan pirun hyvin, vaikka kuumuu kyllä tosi helposti. Maastossa se on aika vauhdikas, mutta sä et taida olla kauheen helposti pelästyvää tyyppiä”, Nikke selitti ja miehen kasvolta näkyi, kuinka ylpeä tämä oli uudesta hevosestaan. ”Joo en, mä en pelkää oikeen mitään”, naurahdin ”sen takia mä Muskan hoitohevoseksi halusinkin”. Olin nostanut jalustimet ja löysännyt satulavyötä ja lähdimme kolmistaan kävelemään takaisin kohti tallia. ”No sittenhän sä voit mennä sillä Sissin pitämälle tunnille huomenna”, Nikke ehdotti. ”Toki”, lupauduin sen kummemmin ajattelematta. ”Mainitsinko muuten, että se tunti on muuten ilman satulaa”, Nikke avasi suunsa taas hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Hyvä vaan, eipähän tarvi laittaa satulaa Muskalle”, yritin naurahtaa rennosti ja sain Niken purskahtamaan nauruun. ”Kyllä sai taidat olla ihan pätevä tähän hommaan”, mies totesi tallin ovella. ”Sä varmaan hoidatkin sen pois ja heität sille päiväruuat, niin mä meen syömään eväitä”, Nikke katosi paikalta jättäen minut Muskan kanssa kahden. ”Vai niin”, totesin itsekseni Muskalle, ”aikamoiseen liemeen oon kyllä tainnut itseni saada…” Voi meidän Nikkeä. Miekkonen voi ja osaa välillä jättää itsestään vähän kylmän vaikutelman, mutta hyvä ettet antanut ensivaikutelma pelotella sinua pois. Luun saat sillekin koltiaiselle pistää suuhun, jos rupee liiaksi määräilemään. Ellenin luvalla. 
Muskan kanssa sujui odotetusti. Tamma ei tosiaan ole helpoimmasta päästä ja sen sait tuta. Pärjäsit kuitenkin yllättävän hyvin ja ensimmäisestä hoitokerrasta taisi jäädä molemmille, niin sinulle kuin hevoselle loppupeleissä hyvä mieli. Ja tietenkin minulle ja Nikelle! 
Kiva kun pääsit testaamaan Muskaa kentälle. Nikkeä komppaan, että Muska tosiaan on osaava ja jos vain taitoa riittää, siitä saa varmasti jatkossa paljonkin irti.  Melko herkkä se on, kuten huomasit. Eli rennot otteet ja rauhallisuus ovat avainsanat tamman toimimiseen. Ensiratsatsus sujui jokatapauksessa hyvin ja odotan innolla, mitä vielä keksitte tamman kanssa tulevaisuudessa! Ihanasta ensitarinasta sinut palkitaan 14v€:lla.
Ellen
|
|
|
|
Post by oona on Dec 7, 2015 11:08:31 GMT
7.12.2015 - Tuhoon tuomittu ratsastustunti Muskan kanssa
”Moro, mitäs tänne kuuluu?” huikkasin taukotuvan ovelta, kun saavuin Pullikseen iltapäivästä. Iloinen puheensorina ja naurunremakka oli kuulunut tallin puolelle asti ja olisin voinut lyödä vaikka vetoa, että olin kuullut joukosta toisenkin miehen äänen Niken lisäksi. ”Me ollaan saatu Nikke kakkonen!”, Tanttu huudahti innoissaan ja osoitti pöydän ääressä istuvaa tuntematonta nuorta miestä, joka oli selvästi päivän kuumin uutinen. Muut purskahtivat jälleen nauramaan. ”Vai niin”, naurahdin ja kaadoin itselleni kupin kahvia. ”Mä muuten oon Oona ja alotin eilen täällä”, esittäydyin porukalle, joista osaa en ollut nähnyt aikaisemmin. ”Oona on mun henkilökohtainen talliorja”, Nikke lisäsi virnuillen. ”Mä hoidan siis Muskaa”, korjasin nopeasti ja mulkaisin Nikkeä murhaavasti. ”Sä siis veit sen mun nenän eestä!” blondi tyttö hihkaisi, ”tosin nyt kun mä mietin, niin Niken talliorjan homma ei kuulosta kyllä sittenkää kovin hyvältä”. ”Voit vaan kuvitella”, huokaisin ja istahdin pöydän ääreen. ”Mä muuten kävin jo ratsastamassa Muskan, joten sille ei tarvi tehä mitään ihmeellistä ennen sun tuntia, ellet sitten haluu viettää sen kanssa herkkää harjaushetkeä”, Nikke mainitsi, kun olimme istuneet pöydän ääressä jonkin aikaa. ”Jätän väliin”, naurahdin, sillä olisin varmasti tullut syödyksi elävältä, jos olisin yrittänyt mennä paijailemaan Muskaa ihan muuten vaan. ”Hullu! Ootko sä tulossa Sissin tunnille ilman satulaa Muskalla?” Nina parahti ja katsoi minua järkyttyneenä. ”Joo, kyllä mä ajattelin”, irvistin, mutta päätin olla mainitsematta siitä, että oikeastaan Nikke oli huijannut minut sille tunnille. ”No onnea vaan. Kai sä tiiät, että pitää tuoda kakkua sit jos putoo?” punahiuksinen tyttö varmisti. ”Onneks mä leivon ihan älyttömän hyvää suklaakakkua”, kehuin ja toivoin mielessäni, että selviäisin tunnista niin, että olisin edes leivontakunnossa kotiin päästyäni. ”Jaa, parasta lähteä takas hommiin ennen kuin Ellen huomaa maksavansa mulle palkkaa lähinnä kahvin ryystämisestä”, Nikke tuumasi vilkaistuaan kelloaan. ”Lähetkö Jere auttamaan kentän aidan korjaamisessa ennen kuin noi tytöt tulee sinne riehumaan? Mennään tekemään miestenhommmia!”, mies tuntui olevan varsin innoissaan siitä, että tallista löytyi nyt muutakin kuin tyttöseuraa. ”Joo lähetään miestenhommiin”, Jere vastasi rehvakkaasti ja pian kaksikko poistuikin taukotuvasta. ”Apua, tätäkö me joudutaan nyt kestämään”, Nina huokaisi ja hautasi kasvonsa käsiinsä. ”Pahalta näyttää”, hymähdin ja nousin itsekin pöydästä. Odotellessani puoliksi kauhulla ratsastustunnin alkua lyöttäydyin Linnean seuraan ja auttelin tätä laittamaan hevosten päiväruokia valmiiksi ja siivoamaan tallia. Tyttö kertoi innoissaan, kuinka Ellenin ystävän Ullan tallilla oli syntynyt ihana puoliverivarsa, jota osa porukasta oli käynyt katsomassa. Linnea tuntui olevan aivan haltioissaan pienestä tammavarsasta ja haaveilikin siitä, että Pulliksessakin olisi oma hevosvauva hoidettavana. ”Vaikka onhan tossa meidän Ericassakin vauvaa ihan tarpeeksi”, tyttö lopulta totesi ja siirryimme juttelemaan siitä, miten nuoren ponin ratsukoulutus lähestyi. -- ”Terve Muska-mussukka”, lepertelin happaman näköiselle tammalle karsinan ulkopuolelta. ”Ei sitä eläintä voi mitenkää sanoo mussukaks”, Fidan karsinassa hääräävä Riella naurahti vilkaistessaan korvat luimussa seisovaa juroilmeistä tammaa. ”Älä nyt, kyllä tälläset kiukkuponitkin kaipaa rakkautta”, vakuutin samalla, kun yritin sitoa Mussukan kiinni ilman, että tamma onnistuisi haukkaamaan hihastani palasta. Harjasin tamman varsin ripein ottein ja onnistuin taas välttämään pahimmat kolhut, vaikka kerran sääreni saikin vähän osumaa tamman etukaviosta. Sain taistella hetken tamman kanssa siitä, että sain ujutettua kuolaimet sen suuhun. ”Onko kaikki valmiita?” Nina huikkasi Maxin karsinasta ja sieltä täältä kuului myöntävää mutinaa. Niinpä lähdimmekin kävelemään tallista peräjonossa kohti kenttää. Nikke oli saanut aitahommansa valmiiksi ja auttoi kentällä punttaamaan ratsastajia hevosen selkään, jotta tunti pääsisi alkamaan mahdollisimman ripeästi. ”Onnea matkaan! Muista vaan pysyy selässä”, mies kannusti auttaessaan minut Muskan selkään. ”Ihan oikeesti, kyllä sä siellä pärjäät”, Nikke vakuutti ja vaikutti olevan ihan vakavissaan. Taisinkin näyttää aika kauhistuneelta kookkaan tamman selässä, sillä sain Nikenkin harvinaislaatuisesti vakavoitumaan. ”Miks hitossa mä suostuin tähän”, marisin ensimmäistä kertaa ääneen ottaessani Muskan ohjat kevyesti tuntumalle ja pyytäessäni tammaa kävelemään. Onneksi olin saanut eilen käydä Muskan selässä, joten osasin varautua siihen, että tamma oli yllättävän herkkä. Niinpä testailinkin apuja alkukäyntien aikana ja yritin löytää sopivan tavan ratsastaa varsin hankalaa tammaa. Välillä Muska pysähtyi keskelle uraa ja muutaman kerran tamma päätyi pakittelemaan kiemurrellen. ”Rennosti vaan, ota vähän kevyempi tuntuma Muskan kanssa!”, Sissi kailotti kentän laidalta ja naisen ohjeilla sainkin tamman taas etenemään oikeaan suuntaan. Menimme käyntiä melko pitkään, kunnes kaikki olivat löytäneet sopivan tasapainon ja tuntuman. ”Alkakaa nyt ravailla lyhyitä pätkiä ihan omaan tahtiin. Saa siirtyä käyntiin heti jos tuntuu huteralta. Ja sit jos tuntuu hyvältä, niin ravissa tehkää voltteja ja yrittäkää saada hevonen mahollisimman rennoksi”, Sissi määräsi seuraavan tehtävän. Jännittyneenä kehotin Muskaa nostamaan ravin ja ensimmäinen varsin suuri askel sai istuntani horjahtamaan. Tästä riemastuneena Muska heitti muutaman kunnon pukin, joita valmiiksi horjunut tasapainoni ei enää kestäny. Niinpä löysinkin itseni pian istumassa tamman jaloissa kuralätäkössä. ”Jee, huomenna syödään suklaakakkua”, Nina naureskeli vahingoniloisena Maxin selästä. ”Katotaan millaiset kakkukekkerit täällä huomenna on”, vastasin puistellessani pahimmat ravat housuistani. Sissi tuli varmistamaan, että kaikki on kunnossa ja punttasi sitten minut takaisin Muskan selkään. Sen jälkeen tunti jatkui samaan tahtiin kuin oli alkanutkin.. -- ”Sä ansaitset kyllä ainakin sinnikkyyspalkinnon tän päivän tunnista”, Riella lohdutti, kun harjasimme hevosia tunnin jälkeen. ”Joo tais tulla henkilökohtanen ennätys siitä, kuinka monta kertaa oon samalla tunnilla tippunut”, naurahdin hieman kärsivästi. ”Sun pitää kyllä laittaa Nikke maksamaan tosta jotenkin”, Riella jatkoi ponnekkaasti. ”Ai maksamaan mistä?”, Nikke oli ilmestynyt tallin ovelle. ”Kivusta ja särystä”, Riella vastasi puolestani. ”On kyllä vähän hakattu olo”, huokaisin tullessani ulos Muskan karsinasta. ”Ihan hyvin sä siellä pärjäsit. Jos rehellisiä ollaan, niin mäkään en oo koskaan menny Muskalla ilman satulaa”, Nikke paljasti. ”Ja nyt sit kerrot!” kivahdin ja heitin miestä kädessäni olleella pölyharjalla. ”Saat kyllä hoitaa hevoses ihan keskenäs tänään. Mä lähen kuumaan kylpyyn ja käperryn loppu illaks sohvalle parantelemaan näitä kolhuja!” ilmoitin Nikelle ja marssin ulos tallista. ”Älä unohda sitä suklaakakkua”, Nina ja Riella muistuttivat yhteen ääneen. Hitsinvimpulat, että pidän kirjoitustyylistäsi! Osaat kuvailla Nikkeä juuri sillä tavalla kuin olen hänet kuvitellut ja luonut. Juuri tuollainen machosika, joka ei aina mieti ennen kuin puhuu.  Kuvailet myös ihanasti asioita ja runsaasti käyttämäsi puheenvuorot elävöittävät tarinoita mukavasti. Erityismaininta niistä!
Vai että henkilökohtaiseksi talliorjaksi kehtaa Nikke sinua nimittää. Miekkosella on kyllä enemmän pokkaa kuin koko Pulliksen poppoolle yhteensä. Muistat vain kylmästi pistää miekkoselle luun kurkkuun, jos alkaa liiaksi määräilemään, kuten jo viimeksi sanoin. Nikelle pieni muistutus "maanpinnalle palaamisesta" aina silloin tällöin on vain hyvästä.
Muskan kanssa sujuu hetki hetkeltä paremmin. Tunnilla tosin riitti vilinää ja vilskettä, kirjaimellisesti. Riella on ihan oikeassa että ansaitsisit sinnikkyyspalkinnon tunnista. Mutta juuri noin sitä pitääkin toimia. Vastoinkäymisistä ei pidä lannistua, vaan ei kun uudestaan satulaan ja menoksi. Hienoa toimintaa. Uskon vahvasti että se sinnikkyys vielä palkitaan! Ihanasta tarinasta saat 14v€.
Ellen
|
|
|
|
Post by oona on Dec 8, 2015 14:07:26 GMT
8.12.2015 Kakkukekkerit”Moro Ellen! Enhän mä herättänyt sua? Mulla on nimittäin pieni ongelma”, aloitin puheluni. ”Onks jotain sattunut?”, nainen linjan toisessa päässä kuulosti huolestuneelta. ”Anteeks, ei ollut tarkoitus säikäyttää! Ei mulla mitään vakavaa ole. Mietin vaan et saisinkohan mä lainata sun keittiötä? Meidän kämpästä on tänään näköjään vesi poikki ja sähkötkin toimii vähän vaihtelevasti joidenki huoltotöiden takia”, selitin tilanteeni. ”Näissä olosuhteista ei kovin kummoista kakkua leivota”, naurahdin lopuksi. ”Tottahan toki, mun keittiö on aina avoinna teille hoitajille. Tarjoon sulle aamukahvitkin kun tuut. Kannattaa muuten varmaan ottaa omat leivontavälineet mukaan. En nimittäin takaa, että täältä löytyis kaikki tarvittava”, Ellen kuulosti selvästi huojentuneelta, kun ongelmani oli ollut näin helposti ratkaistavissa. ”Aaamukahvi kyllä maistuukin, kun en sitäkään onnistunut täällä keittämään. Mulla menee vartti niin oon siellä”, vastasin ja kiittelin Elleniä vielä avusta. Vartin päästä kurvasinkin autollani Pulliksen pihaan, mutta tallin sijasta suuntasin Ellenin talolle. Olin kuullut tarpeeksi varoituksia katolta tippuvista tiilistä, joten en suotta jäänyt koputtelemaan ulko-ovelle, vaan marssin suoraan sisälle leivontavälineet mukanani. ”Huomenta, toivottavasti mä en häiritse teidän aamutoimia liikaa”, tervehdin Elleniä ja Eemiliä, jotka istuivat keittiön pöydän ääressä syömässä aamupalaa. ”Et tietenkään, täällä on kyllä totuttu ties minkälaisiin herätyksiin”, Ellen vakuutteli. Aloin purkamaan keittiön sivupöydälle tuomiani leivontavälineitä ja aineksia. ”Istu nyt kuitenkin juomaan aamukahvi ihan rauhassa, ennen sitä ei saa mitään kunnollista tehtyä”, Ellen komensi. ”Taidat olla ihan oikeassa”, myönnyin ja istuin hetkeksi Ellenin ja Eemilin seuraan. Aamukahvin jälkeen pääsin vihdoin leipomaan eilen lupaamaani suklaakakkua ja Eemil osoittautui varsin näppäräksi apuleipuriksi auttaessaan minua ainesten mittaamisessa ja taikinan sekoittamisessa. ”Mikäs jauhopeukalo täällä häärää?”, Nikke pelmahti Ellenin keittiöön juuri sopivasti, kun kakku alkoi olla loppusuoralla. Olimme saaneet Eemilin kanssa juuri levitettyä suklaakuorrutteen kakun pinnalle ja poika asetteli keskittyneesti viimeiseksi silaukseksi suklaisia koristeita, joita olimme tehneet kakun paistuessa. ”Saat kiittää tästä sun ihanaa hevostasi”, tokaisin Nikelle, sillä kakun leipomispuuhiin olin päässyt Muskan rodeotaitojen ansiosta. ”Pitääkin antaa sille tänään ylimääräinen porkkana, että se tajuaa jatkaa samaan malliin”, mies naureskeli ja varasi paikkansa pöydän päästä. Pian keittiöön pelmahti myös Nina, Tanttu ja Jere perässään tallin uusimmat hoitajat Siru ja Jenni. ”Mä kävin huutelemassa porukoita aamupäiväkahville”, Ellen selitti yllättävää väenpaljoutta. ”Miten musta tuntuu, että välillä täällä ei tehdä muuta kuin juoda kahvia?” naurahdin ja asetin valmiin kakun keskelle pöytää. ”Sähän oisit kunnon vaimomatskua”, Nikke tokaisi hyökätessään veistämään kakusta ensimmäistä palasta. ”Turha edes kuvitella”, hymähdin ja komensin miestä jättämään kakkua muillekin. ”Hei, mun heppa – mun kakku”, mies puolustautui, mutta sai osakseen varsin kovaäänistä vastustusta. Aamupäiväkahvien jälkeen autoin Elleniä siivoamaan keittiön ennen kuin suuntasin kohti tallia. ”Moneltas ne iltapäiväkahvit sitten on?”, vitsailin vielä ulko-ovelta ennen kuin säntäsin ovesta pihalle välttääkseni karkuun lähteviä kattotiiliä. ”Oona hei, mä aattelin mennä ratsastamaan Muskalla tossa varmaan tunnin päästä, kunhan saan tän homman valmiiksi”, Nikke huikkasi talon kulman takaa saaden minut hätkähtämään. Mies oli nikkaroimassa jotain epämääräistä, mutta päätin olla kysymättä asiasta sen tarkemmin. ”Sä varmaan aattelit myös että mä laitan sen sulle kuntoon?” tiedustelin piikikkäästi. ”Joo sitä mä aattelin ja jos haluut niin sä voit kyllä alkuverkata sitä kentällä. Se kun lämpenee yhtä nopeasti kuin Nina mun flirttailulle”, Nikke lohkaisi. ”Älä nyt, ei Muska kuitenkaan niin mahdoton oo”, kuittasin ja lähdin nauraen talliin. ”Oisitkos säkin paremmalla tuulella jos sulle ois tarjottu aamupalakahvit”, jutustelin Muskalle joka jurotti karsinassaan. Nikke oli hakenut tamman jo aiemmin sisälle, joten pääsin suoraan harjaamaan tammaa. Muska oli onnistunut kuorruttamaan itsensä varsin paksulla mutakerroksella, joten ei tarvinnut ihmetellä, miksi Nikke oli sysännyt tamman puunaamisen vastuulleni. ”Sä oletkin sellainen oman elämäsi suklaakakku”, totesin alkaessani irrottelemaan mutakuorrutusta kumisualla tamman luimistellessa tympääntyneenä. Sain hinkata tammaa hyvän tovin ennen kuin sain tamman tarpeeksi puhtaaksi satulointia varten. ”Et varmana syö mua!”, karjaisin tammalle, kun se yritti näykkäistä minua tuodessani satulan karsinaan. Heitin satulan nopeasti tamman selkään ja koukin satulavyön varovasti tamman mahan alta väistellen viuhuvia etukavioita. Satulointiin verrattuna Muskan suitsiminen sujui kuin lasten leikkiä. ”Mikäs kakku on huomenna vuorossa?”, Jere irvaili Kallen selästä, kun talutin Muskan kentälle. ”Toivottavasti ei mikään”, puhisin ja kipusin ketterästi Muskan selkään ennen kuin tamma ehtisi alkaa temppuilemaan. Mojova mustelma kankussani huusi hoosiannaa, kun yritin korjailla istuntaani Muskan selässä. Annoin Muskan kävellä aluksi rennosti pitkin ohjin ja tunnustelin, millä tuulella tamma tänään oli. Muska vaikutti yllättävän rennolta, joten elättelin toiveita siitä, että ravin nostaminen ei aiheuttaisi tällä kertaa rodeonäytösä, vaikka Jere tuntuikin sitä innokkaasti odottavan. Satulan kanssa tosin sekään ei olisi ollut niin suuri ongelma. Alkukäyntien jälkeen keräsin ohjat tuntumalle ja kehotin Muskan raviin. Tamma lähti reippaasti liikkeelle ja jouduinkin tekemään pari napakkaa pidätettä, jotta sain tamman kuulolle, eikä se vain yrittänyt juosta pois altani. Kevyessä ravissa aloin ratsastamaan Muskan kanssa ensin isoja pääty-ympyröitä ja pienensin ympyröiden kokoa sitä mukaan kuin tamma alkoi vertymään. Keskityin myös ratsastamaan syvälle kulmiin ja kulman jälkeen kokeilin jatkaa muutaman askeleen sulkutaivutusta. Ensimmäistä kertaa huomasin tuntevani oloni varsin rennoksi Muskan seurassa ja päätinkin nauttia siitä tunteesta, vaikkei Muska ollutkaan täydellisesti koottuna ja sisäpohkeen läpisaaminenkin sujui vähän niin ja näin. ”Sehän näyttää ihan hevoselta”, Nikke kehaisi astellessaan kentälle ja palautti minut maanpinnalle ajatuksistani. Suoristin Muskan avotaivutuksesta ja muutaman raviaskeleen jälkeen siirsin tamman käyntiin. ”Kyllä tässä hevosessa taitaa jotain hyvää olla”, myönsin laskeutuessani tamman selästä alas ja luovuttaessani pakkani Nikelle. ”Mä en ymmärrä, miten kaikki niin epäilee sitä”, Nikke valitti säätäessään jalustimia muutaman reiän pidemmäksi. Vaikka itsekin olin melko pitkäjalkainen jäin silti kakkoseksi Nikkeen verrattuna. Jäin hetkeksi katsomaan, kun Nikke jatkoi Muskan kanssa siitä mihin olin jäänyt ja pistin merkille, että Nikke oikeasti oli varsin taitava ratsastaja. -- Alkuillasta Pulliksen tallirakennus täyttyi aikamoisesta hälystä, kun tallilla starttasi uusi alkeiskurssi. Pienet ponitytöt parveilivat Sissin ympärillä, kun ratsastuksenopettaja jakoi poneja lasten ensimmäiselle tunnille. ”Nyt rauha maahan ja korvat hörölle”, nainen komensi, kun puheensorinasta ei meinannut tullut loppua. Sanojen myötä jännittynyt hiljaisuus laskeutui talliin. ”…Oona voi varmaan auttaa sen Sutinan kanssa, meet vaan rohkeesti kysymään”, havahduin ajatuksistani kuullessani oman nimeni. Viikkasin nopeasti loppuun tallin nurkassa rutussa olleen viltin ja asetin sen siististi lähimpään loimitelineeseen. ”Ootsä Oona? Autatsämua?” tyttö kysyi hiljaisella äänellä nopeasti puhuen. ”Olen mä ja totta kai autan”, vastasin ja yritin hymyillä tytölle rohkaisevasti. Lähdimme yhdessä etsimään Sutinan varusteita ja suuntasimme sitten tamman karsinalle. ”Ootsä Sutinan hoitaja?” tyttö kysyi katsellessaan, kun pujotin riimun ponin päähän ja sidoin sen rennosti kiinni karsinan kalteriin. Tiesin, että Sutinan kanssa se ei olisi ollut tarpeen, mutta uusille alkeiskurssilaisille oli hyvä opettaa turvalliset tavat toimia hevosten kanssa. ”En oo”, vastasin hajamielisesti kaivellessani Sutinan harjakorista tytölle harjan ja näytin, kuinka ponia kuului harjata. ”Sä voit käyttää vielä vähän reippaampia vetoja, ettei sitä ponia ala kutittamaan”, ohjeistin, kun tyttö arasti kokeili harjaa Sutinan kaulaan. ”Mikäs muuten sun nimi on?” kyselin tytöltä puikahdettuani Sutinan kaulan alta ponin toiselle puolelle auttamaan harjaamisessa. ”Mäoon Lotta”, tyttö vastasi ja vaikutti siltä, että pahin alkujännitys oli menossa ohitse. ”Ketäsäsithoidat?” Lotta uteli hetken päästä. ”Mä hoidan Muskaa. Se on toi iso tamma, tossa Fidan jälkeisessä karsinassa”, osoitin tallin toiseen päähän. ”Eiks Muska oo kauheen pelottava?”, Lotta ihmetteli ääneen ja unohti hetkeksi Sutinan harjaamisen. ”Onhan se vähän”, myönsin hymyillen. ”Miksä sit hoidat sitä jos sä pelkäät sitä?”, tyttö jatkoi kyselyään aidosti ihmetellen. Jouduin miettimään vastaustani hetken aikaa. ”Koska hevosten kanssa pitää vaan pystyä voittamaan pelko aina silloin tällöin ja mä oon ihan varma, että Muskan kanssa se pelon voittaminen on lopulta kaiken vaivan arvoista”, totesin lopulta enemmänkin itselleni kuin Lotalle. Huomasin, kuinka tyttö vaipui mietteliäänä harjaamaan Sutinaa. ”Tiästä mua vähän pelottaa tää Sutinakin”, Lotta tunnusti hieman nolona paljastaen, mitä oli juuri niin vakavana miettinyt. ”Hevoset on aika pelottavia eläimiä, ennen kuin niihin pääsee kunnolla tutustumaan”, lohdutin, ”Sutina on kuitenkin varmaan tallin kiltein hevonen, joten sen kanssa ei oo mitään pelättävää!” Lotta mittaili Sutinaa hetken katseellaan. ”Mä lupaan, että sun tunti sujuu varmasti hyvin. Sutinaa parempaa ponia aloittaa ratsastus on vaikea löytää”, jatkoin vakuutteluani ja pikku hiljaa sain valettua tyttöön lisää rohkeutta. ”Sit pitäs laittaa satula selkään. Jaksatko nostaa sen ite?”, annoin Lotan kokeilla satulan nostamista Sutinan selkään. ”Ei haittaa, mä autan”, lohdutin, kun painava satula ei noussut ihan tarpeeksi korkealle. Mietin hiljaa mielessäni, minkälaisen metakan Muska olisi jo tässä tilanteessa nostanut. Sutina sen sijaan ei edes raottanut silmiään, vaan jatkoi tyytyväisesti päivätorkkujaan siihen asti, että oli aika laittaa suitset tamman päähän. Siitä hommasta Lotta suoriutuikin aivan omin avuin minun ohjeistaessani vieressä. ”No niin te ootte valmiina lähtöön!”, totesin ja ojensin Sutinan ohjat Lotalle. Kun kaikki olivat tallissa valmiina, oli aika suunnata kentälle. ”Hyvin se sujuu, pidä hauskaa!” huikkasin Lotalle, kun olin saanut autettua tytön Sutinan selkään ja varovaisesti tyttö ohjasi poninsa kohti uraa. -- ”Sutina on ihan maailman ihanin. Se totteli kaikkea mitä mä pyysin ja mä uskalsin jopa ravata! Sutina on niin kiltti ja söpö. Kuulitsä kun Sissi kehu että mä sain Sutinan tottelemaan tosi hyvin”, Lotta intoili tunnin jälkeen, kun autoin tyttöä riisumaan ponin varusteet. Pelokkaan pikkutytön sijasta Sutinan karsinassa hääräili varsin tohkeissaan oleva hevostytön alku, joka ei apua tarvinnut muun kuin painavan satulan kanssa. Lotta jopa puhdisti Sutinan kavioit reippaasti, kun ensin näytin, miten homma hoidetaan. Vielä ennen tuntia tyttö oli kieltäytynyt visusti koskemasta ponin kavioihin. ”Nähdään sitten ensi viikolla”, Lotta supatti Sutinalle ennen kuin jätimme ponin omaan rauhaan ja lähdimme viemään varusteita satulahuoneeseen. ”Ollapa taas pieni ponityttö ja innoissaan ihan kaikesta”, huokaisin kun olin saatellut Lotan kotimatkalle ja istahdin alas taukohuoneen pöydän ääreen. ”Ai jouduit lapsenvahdiks vai?” Jere vinoili ja kertoi piiloutuneensa heinävintille siksi aikaa, kun Sissi kävi metsästämässä vapaaehtoisia avustajia alkeistunnille. ”Senkin lurjus! Arvaa kerronko Sissille sun laiskottelustas”, Tanttu ilmoitti ja painui sen pidemmittä puheitta tallin puolelle. ”Varo vaan, ettet joudu kunnon liemeen. Sissiä ei todellakaan kannata suututtaa”, Nina varoitti Jereä, jonka hymy hyytyi hetkeksi. ”Kyllä mä vielä keinot keksin senkin hurmaamiseen”, mies lopulta totesi ja itsevarma virnistys palasi taas tämän kasvoille. ”Sähän oot melkein pahempi kuin Nikke”, naurahdin ja Nina nyökytteli osoittaakseen olevansa samaa mieltä kanssani. ”Oli miten oli, mä lähen nyt kotiin”, ilmoitin ja nappasin kaapista reppuni. Päivä Pulliksessa oli venähtänytkin yllättävän pitkäksi. //Suoritin ekstratehtävän // Uih, jälleen tarina vailla vertaa! En kyllä voi kylliksi kehua kirjoitustyyliäsi, siitä vain huokuu niin lämmin, elävä ja aito tunnelma. Nautin kovasti tarinasi lukemisesta, moneen otteeseen se sai taas suupieleni kohoamaan hymyyn. Päivä Pulliksessa oli pitkä, mutta antoisa. Ehdit touhuta vaikka ja mitä.
Muskan kanssa tosiaan sujuu päivä päivältä paremmin. Niken sietäisi pitää varansa, tätä menoahan tamma pitää pian omistajanaan ennemmin sinua kuin sitä. Myös selästä käsin homma sujuu kerta kerralta paremmin. Alat hiljalleen tietää mistä naruista vetää saadaksesi tamman toimimaan.
Kiitokset avusta Lotan suhteen. Ihanaa, kun porukka suorittaa ekstratehtäviäkin. Kiitokset myös kakusta. Ihan mahtavaa, että vanha kunnon kakkuperinne on vielä nykypäivänäkin voimassa. Ja Pulliksen vekkulit ponit tuntien, kakkua voi olla tulevaisuudessa vielä paljonkin tarjolla, heh!
Ihanasta, pitkästä ja jälleen upeasti kuvaillusta tarinasta tilillesi ropsahtaa 16v€ + 3v€ ekstratehtävän suorittamisen johdosta. Hienoa Oona!
Ellen
|
|
|
|
Post by oona on Dec 9, 2015 8:21:40 GMT
Keskiviikko 9.12. Hiihtoratsastusta
Havahduin siihen, kun kännykkäni piippasi viestin merkiksi. Unen pöpperössä hapuilin puhelinta käsiini ja yritin näppäillä koodin, jotta saisin näytön lukituksen auki. Lopulta typerä numero sarja meni oikein ja viesti whatsapista avautui näytölle. Yritin tihrustaa tekstiä aivan liian kirkkaan taustavalon häikäistessä silmiäni ja kesti hetken ennen kuin kirjaimet alkoivat näyttää ymmärrettäviltä. Ootko kattonut ulos ikkunasta? Laita kunnon kamppeet päälle kun tuut tallille! Näppäilin lyhyesti vastaukseksi ok ja lisäsin perään irvistävän hymiön. Sä et taida olla aamuihmisiä Nikke kuittasi lyhyen viestini kieltä näyttävän hymiön saattelemana. Yrittäessäni kammeta itseni ylös sängystä, mietin epäluuloisena, mitä hittoa Nikke olikaan taas keksinyt… Päiväni piristyi heti, kun sain huoneeni verhot auki ja pian olinkin täynnä energiaa. Ulkona nimittäin oli uskomattomasti kinoksittain lunta! Pistin kahvin tippumaan ja leivät paahtumaan sillä aikaa kun kaivoin kaapistani kunnon talvivaatteita. Niille kun ei vielä tänä talvena ollut juurikaan ollut käyttöä. Syötyäni aamiaisen, pakkasin nopeasti kamppeeni ja hyppäsin intoa puhkuen autoon. Pullista kohti ajellessani ihailin hohtavaa hankea ja mietin, että tällaiset päivät olivat parhaimmillaan juuri tallilla vietettyinä. ”Tänään me lähetään hiihtoratsastamaan Muskan kanssa!” Nikke toivotti minut tervetulleeksi heti tallipihalla ja sanojensa saatteeksi sinkasi minua kohti aivan kohtuuttoman kokoisen lumipallon, jota onneksi onnistuin täpärästi väistämään. En voinut olla hymyilemättä, kun huomasin, että Nikke oli innostunut lumen tulosta kuin pikkupoika ja samaa intoa tuntui olevan ilmassa myös muualla, kun osa tallitytöistä rakensi Eliaksen seurana lumiukkoa. Vain Ellen tuntui olevan hieman pahalla tuulella jouduttuaan tekemään lumityöt aivan yksin muiden pitäessä hauskaa. ”Onks Muskan kanssa ennen kokeiltu hiihtoratsastusta?” kysyin Nikeltä varsin skeptisenä ideasta, kun harjasin tuttuun tapaan pahantuulisen murjottavaa tammaa. Ainoastaan silloin, kun Nikke rapsutti tammaa sen lempipaikasta korvan takaa, muuttui tamman ilme hieman aurinkoisemmaksi, mutta katosi heti, kun Niken huomio kääntyi muualle. Mielessäni oli edelleen melko kirkkaana ensimmäinen kokeilu ilman satulaa ratsastamisesta Muskan kanssa ja tästä kokeilusta muistutteli edelleen myös muutama varsin kipeä mustelma. Jotenkin en kuitenkaan yhtään yllättynyt, kun Nikke vastasi kysymykseeni huolettomasti ”Ei harmainta aavistusta”. ”Oona, sä saat olla eka suksilla. Sä oot niin uusi tulokas, että jos saat kaviosta otsaan, niin ei sua jäädä kauaa kaipaamaan”, Nikke vitsaili, kun olimme matkalla kohti läheistä peltoa, jossa hiihtoratsastusta oli tarkoitus kokeilla. ”No kiitos vaan, mä kyllä luulen, että sä putoat sieltä persuksilles ennen kuin päästään edes liikkeelle”, kuittasin takaisin. Onneksi Nikke istui jo Muskan selässä, joten säästyin takuu varmalta lumipesulta. ”Mä haluun kokeilla sit Oonan jälkeen!”, mukaan lähtenyt Tanttu ilmoitti innoissaan. ”Jos siis Oona selvii tosta hengissä. Mä lupaan kuitenki ottaa kaiken videolle”, Nina jatkoi. Rauhaa rakastava nainen oli vaikuttanut idean suhteen hieman epäluuloiselta, mutta lähtenyt kuitenkin pellon laidalla sanojensa mukaan todistamaan katastrofia. Olin kuitenkin varma, että Nina saataisiin yllytettyä suksille, jos homma sujuisi edes kohtuullisen hyvin. Ninan ja Tantun lisäksi mukana oli pari muutakin hoitajaa ja olimme saaneet jopa hieman huonovointisen Eepun houkuteltua mukaan pienen taivuttelun jälkeen. ”No niin, ei sitten muuta kuin menoksi”, Nikke huikkasi ja kehotti Muskaa eteenpäin. Seisoin tamman takana suksilla ja odotin jalat tutisten, miten hiihtoratsastuksen ensimmäisessä yrityksessä oikein tulisi käymään. Muska lähtikin innokkaasti eteenpäin, mutta tamma järkytys, kun se tajusi jonkin ylimääräisen roikkuvan perässään välittyi varmasti pellon laidalla videota kuvaavalle Niinalle asti. Niinpä Muska tekikin varsin komean pukkisarjan, jonka aikana kiitin onneani päässäni olevista laskettelulaseista, kun tamman kavioista sinkoili lumipaakkuja päälleni. Pukkisarjan seurauksena Nikke päätyi persuksilleen lumihankeen juuri niin kuin olin ennustanutkin. ”Tuliko kolhuja?”, menin kysymään Nikeltä, kun olin saanut sukset pois jalastani ja päässyt miehen luo auttamaan tämän ylös. ”Vain egoon”, mies naurahti irvistäen ja puisteli lunta vaatteistaan hetken aikaan. Tanttu näppäränä oli napannut Muskan kiinni ja toi tamman luoksemme. Onneksi Muska oli rauhoittunut heti, kun oli päässyt ärsyttävistä ihmisolennoista eroon, joten Tanttu ei ollut joutunut jahtaamaan tammaa ympäri peltoa. ”Ei sitten muuta kuin uusi yritys?”, kysyin innokkaasti ja pian olinkin taas suksien kanssa Muskan perässä. Tällä kertaa Nikke oli varautunut Muskan reaktioon paremmin ja sai rauhoitettua pukittelevan tamman nopeasti. Niinpä pääsinkin nauttimaan vauhdin huumasta suksien päälle kunnes tuiskahdin kumoon pienen kumpareen kohdalla. ”Kuka haluaa koittaa seuraavaksi?”, huutelin lumipenkasta irroitellessani suksia jalasta. Pikku hiljaa Muska alkoi päästä hiihtoratsastuksen jutun juonesta kiinni ja selvittyään alkujännityksestä tamma laukkasikin pellolla korvat höröllä ja innoissaan suksien kanssa perässä roikkuvasta hiihtäjästä huolimatta. Tamman (ja varmaan Nikenkin mielestä) oli ihan parasta päästä kiitämään täysiä tuoreessa hangessa. Vuorollaan kaikki hurjapäät pääsivät kokeilemaan hiihtoratsastuksen iloa, eikä pyllähdyksiltä välttynyt kukaan. Nikkekin maastoutui Muskan selästä vielä muutaman kerran, mutta onneksi lumihanki pehmensi putoamisia ja kaatumisia niin, ettei kukaan satuttanut itseään muutamaa mustelmaa pahemmin. Ninan ilmeestä päätellen videomateriaali aamupäivän hiihtoratsastuksesta oli myös varsin hulvatonta. ”Oona, viittitkö ottaa Muskalta kamat pois ja viedä sen sitten tarhaan kun oot valmis. Mun on pakko mennä vaihtamaan kuivat kamat päälle”, Nikke antoi hytisten Muskan haltuuni. Sukellukset lumihankeen olivat selvästi vaatineet veronsa ja mies oli kuulemma märkä boksereitansa myöten (vaikka siinä olikin vähän liikaa tietoa). Tietenkin suostuin ja talutin Muskan karsinaansa ja riisuin siltä nopeasti varusteet. Oli masentavaa, kuinka tamman ilme aina synkkeni, kun Nikke poistui paikalta ja tamma jäi yksin seuraani. Niinpä sainkin väistellä taas hampaita ja kavioita irrotellessani tamman valjaita. ”Kuules Muska-mussuka, voisit opetella käyttäytymään munkin seurassa”, murisin tammalle kun olin saanut keploteltua loimen tamman päälle kavioita väistellen. Taluttaessani tammaa tarhaan, huomasin, että hiihtoratsastus tuntui yllättävän paljon käsissä. Niinpä kiepautinkin riimunnarun Muskan turvan yli varmuuden vuoksi, ettei tamma pääsisi yllättämään väsyneitä lihaksiani. ”Mä keitin just kuumaa kaakaota, sitä on termarissa taukotuvassa”, Nina huikkasi Maxin karsinasta, kun palasin talliin. ”Vau kiitos, se kyllä maistuukin nyt”, vastasin ja kiirehdin taukotupaan, mistä löysin Niken jonkun hevosen villaloimeen kääriytyneenä sekä Tantun ja muutaman muun hoitajan pöydän ääreen kokoontuneena. Koko porukka naureskeli iloisesti Ninan kuvaamille videoille. Vilkaisin itsekin muutamaa omaa suoritustani ja täytyy sanoa, että nainen oli kyllä onnistunut taltioimaan loistavasti kaikki pyllähdykset ja ilmalennot. Niistä saisi varmasti hienon ja hyvin Pullista kuvaavan mainosvideon vaikka youtubeen. //Pakkohan tän päivän ihana ekstratehtävä oli suorittaa Piristi kyllä aamua, kun pääsi kuvittelemaan kunnon lumikinoksia ton ikkunasta näkyvän harmaan maiseman sijaan// Voi jessus, pakko sanoa että taas luin tarinaa hymyissä suin ja välillä jopa kippurassa nauraen. Kuten olen jo sanonut, osaat tarinoissasi tuoda Nikkeä esille juuri niin Nikkenä kuin se vain on mahdollista.
Ihanaa, että kinokset olivat "kasvaneet" sen verta, että hiihtoratsastus oli vihdoin mahdollista. Johan sitä oli odotettu! Jos lumi nyt vain pysyy maassa, niin pitää ihan pistää pienet hiihtoratsastusskabat pystyyn tapahtuman muodossa.
Muskan kanssa ei taas vauhtia ja vaarallisia tilanteita puuttunut. Onneksi kukaan ei kuitenkaan saanut kaviosta päähän, vaikka sitä vähän pelolla uumailtiinkin. Pienet pyllähdykset ja yltäpäältä märät vaatteet sen sijaan kuuluvat asiaan.
Videomateriaali kieltämättä oli hulvatonta ja sitä oli mukava katsella taukotuvassa kaakaokupposten ääressä lämmitellen. Kiva kun suoritit taas ekstratehtävän, tietää että ei ole turhaan niitä keksinyt. Jälleen kerran ihanasta, talvisen meiningin omaavasta tarinasta saat 15v€ + 3v€. Piristi omaakin (irl sateista) aamupäivää lukea kimaltelevista hangista ja lumipesuista!
Ellen
|
|
|
|
Post by oona on Dec 10, 2015 5:56:37 GMT
10.12.2015 – Hevosenomistajan saappaissa
Herään puhelimen pirinään ja vilkaisen näyttöä. Niken nimi vilkkuu ruudulla, joten painan vihreää luuria. ”Sun pitää todellakin lopettaa mun herättäminen näin aikasin, jos haluut, että mä hoidan Muskaa vielä tulevaisuudessa. Mä en todellakaan vihaa mitään niin paljon kuin aikaisia herätyksiä”, marmatan pahantuulisesti. ”Sori Ooda, mä ood ihad hirveed kibee ja Elled kiels mua dulemasta dallille, kud soidin sille”, mies niiskutti puhelimessa. Ilmeisesti sukeltelu lumihankeen edellisenä päivänä oli saanut miehen vilustumaan. ”Sori mun kiukuttelu. Sä kuulostat ihan kamalalta”, koin omantunnon pistoksen heti, kun kuulin miehen nuhaisen äänen. ”Ei se midää, mä ybbäräd kyllä. Voidko diid huolehdii Mudkadta dänää? Annad ruuad ja liikudad miden haluud”, Nikke kysyi uskomattoman säälittävän kuuloisena. ”Tietenkin, kyllä me Mudkan kanssa pärjätään”, vastasin ja sain miehen naurahtamaan langan toisessa päässä. ”Elled muuden saaddaa darvida abua ildadallidda, kud oid oddu mud dyövuodo”, Nikke niiskutti. ”Kyllä siellä varmasti pärjätään, ota nyt vaan rauhassa!”, komensin ja suljin puhelimen ennen kuin Nikke kähisisi äänensäkin kokonaan pois. -- ”Hyvää päivää Muska-mussukka! Nikke ei oo tänään tulossa sua piristämään, joten turha näyttää hapanta naamaa mulle”, huhuilin Muskalle tarhan portilta kun saavuin tallille. Tamma löntysti luokseni vain näyttääkseen minulle hampaitaan, käännähti sitten kannoillaan ja potkuyrityksen saattelemana ravasi jälleen loskaisen tarhan perimmäiseen nurkkaan. ”No sähän otit uutiset hyvin”, huokaisin ja nappasin riimun ja narun tarhan portin vieressä. Muska mulkoili minua varsin epäluuloisena ja näytti valmistautuvan kunnon takaa-ajoleikkiin, kunhan pääsisin tarpeeksi lähelle. Muskan tarhakaveri Kalle sen sijaan löntyseli luokseni laiskasti ja pysähdyinkin hetkeksi aikaa rapsuttelemaan leppoisaa suomenhevosruunaa. Ruuna ummisti silmänsä ja ojensi päätänsä lähemmäksi, jotta ylettyisin rapsuttamaan sitä kunnolla korvan takaa. ”Katos Muska, tälleen pitäs kunnon hevosen käyttäytyä”, huokaisin. ”Haluutko tehdä vaihtarit?”, Jere huikkasi tarhan portilta saaden minut havahtumaan ajatuksistani. ”Tekis mieli! Musta tuntuu, että Muska tykkää musta tänään vielä vähemmän kuin yleensä, kun Nikke on kipeenä”, valitin miehelle, joka oli tulossa hakemaan Kallea sisään. ”Joo mä kuulin. Mitäs jos tehdään niin, että sä otat sen Kallen ja mä otan Muskan. Oon kuullut että se on vähän suopeampi jätkiä kohtaan”, Jere tarjoutui. ”Joo Muska osaa olla varsinainen naisrasisti niinku Ellen aina sanoo”, tuhahdin ja vaihdoin Muskan riimun Kallen riimuun. Katselin, kuinka Jere sai Muskan napattua nopeasti kiinni ja hieman kateellisena panin merkille, etteivät tamman hampaat vilahtaneet kertaakaan miehen pujottaessa riimua tamman päähän. ”Kuule, sä et ole yhtään hullumpi Nikke kakkoseksi”, totesin Jerelle, kun talutimme hevosia kohti tallia. ”Älä vaan kerro sittä muille, mulla on nimittäin maine ylläpidettävänä”, mies vastasi hätäisesti ja sai minut nauramaan. Kun olimme saaneet Muskan ja Kallen talliin, olikin aika hevosten päiväruokinnan. Jere liukeni nopeasti taukohuoneeseen pitämään siellä istuville tytöille seuaa. Itse jäin auttamaan Linneaa ja sovimme, että nainen veisi heinät tarhassa oleville hevosille, niin itse hoitaisin muutaman tallissa olevan hevosen ruokinnan. Ensimmäistä kertaa ikinä ei Muska kääntänyt korviaan luimuun ja vilauttanut hampaitaan, kun saavuin sen karsinalle mukanani sylillinen heinää. ”Kyllä sitä nyt käyttäydytään”, hymähdin ja heitin heinäkasan karsinaan. Pudotin tamman ruokakuppiin taskustani myös pari porkkanaa. Pitihän sitä nyt omaa hoitohevosta vähän hemmotella, vaikkei Muska mikään maailman herttaisin unelmaponi ollutkaan. Palasin Muskan karsinalle, kun tamma oli saanut syödä ruokansa rauhassa. Harjakorin kolina yhdistettynä naamaani ei vieläkään ilahduttanut tammaa kovin suuresti ja sen se myös osoitti harvinaisen selkeäeleisesti. Muska oli selvästi huomannut, että olin oppinut varsin ketterästi väistelemään sen hamapaita ja potkuyrityksiä, joten tänään se oli ovelana päättänyt ottaa uuden aseen käyttöön. Hälytyskellojen olisi ehkä pitänyt soida siinä vaiheessa, kun pääsin pujahtamaan tamman kaulan ali yllättävän helposti harjatakseni tamman toisenkin kyljen. En kuitenkaan osannut ihmetellä tätä ja niinpä Muska pääsikin yllättämään minut niittaamalla minut koko painollaan karsinan seinää vasten. ”Nyt liiku perhanan hevonen!” pihisin ja tökin tamman kylkeä, jotta saisin sen väistämään ennen kuin kylkiluuni sanoisivat naps. ”Ongelmia?” Tanttu kyseli karsinan ulkopuolelta. Muska kalautti hampaansa karsinan oveen varsin selväksi vastaukseksi ja tamman keskittyminen herpaantui juuri sen verran, että pääsin vihdoin vääntäytymään tamman kyljen ja karsinan seinän välistä pois. ”Tää hevonen on yks iso ongelma”, puuskahdin ja totesin, että ehkäpä harjaaminen sai tältä erää riittää. Nappasin Muskan harjakorista kaviokoukun ja aloin käymään tamman kavioita läpi yksi kerrallaan. ”Et voi olla tosissas”, huudahdin, kun nostin Muskan vasemman takakavioin. ”Tää Tuhkimo on mennyt hukkaamaan kenkänsä”, vastasin Tantun kysyvään katseeseen. Tarvitsin hetken hermolevon Muskasta, joten päätin lähteä etsimään kadonnutta kenkää Muskan ja Kallen tarhasta. Lumet olivat ehtineet sulaa sen verran, että tarha oli puoliksi yhtä isoa vesilammikkoja ja omat tallikenkäni olivat jo parhaat päivänsä nähneet ja vedenhylkimiskykynsä aikoja sitten menettäneet. Niinpä poikkesinkin ensin kuivana pysyvien kenkien toivossa tallitupaan vain todetakseni, että se oli tyhjä. ”Sen ainoan kerran, kun ois apua tarvinnu niin tääl ei oo ristin sielua”, huokaisin itsekseni. Katselin hetken ympärilleni miettien vaihtoehtoja ja silmiini osuikin Niken kumisaappaat, jotka lojuivat hujan hajan kaappien edessä. ”Noh, parempi liian isot saappaat kuin läpimärät jalat”, myhäilin tyytyväisenä lampsiessani hetken päästä tallipihan poikki kohti tarhoja Niken saappaat jalassani. ”Etsä muista, että me vietiin jo hevoset sisään? Turhaan sä niitä sieltä etsit”, Jere ilmestyi taas naureskelemaan tarhan aidalle. ”Ei kun tää yks sankari on hukannu kenkänsä… TUOLLA!” huomasin hevosenkengän puoliksi mutaan hautautuneena. Olin ehtinyt jo kyntämään tarhaa ristiin rastiin hyvän tovin ja aivan valmis luovuttamaan epätoivoiset etsinnät. ”Sähän tuot mulle hyvää onnea”, hymyilin Jerelle ja heiluttelin rapaista hevosenkenkää voitonriemuisesti kädessäni. ”Oota vaan, mä kerron sulle vielä yhden asian, jonka jälkeen se varmasti rakastat mua”, Jere vihjaili lähtiessään kanssani samaa matkaan kohti tallia. ”No? Kerro nyt mikä se sellanen asia on”, kärtin uteliaana. ”Mä voin laittaa sen irtokengän kiinni vaikka heti, jos se vaan passaa vaan Ellenille ja täältä löytyy kengityskamppeet jostain”, Jere paljasti. ”Faija opetti mulle irtokengän kiinnityksen, joskus kun teininä hetken aikaa kuvittelin alkavani kengittäjäksi”, Jere selitti, kun olimme käyneet juttelemassa Ellenin kanssa ja löytäneet kengitysvälineet satulahuoneen kaapista. ”Mutta et sitten kuitenkaan alkanut?”, kysyin naurahtaen ja katselin kuinka Jere kiinnitti täysin yhteistyökykyistä Muskaa käytävälle kengitystä varten. ”Nääh, liian rankkaa duunia”, mies totesi laiskasti ja kohdisti sitten huomionsa kengän kiinnittämisen. Homma sujuikin Jereltä käden käänteessä ja pian Muskalla oli kenkä taas tukevasti kiinni kaviossa. ”Kiitos tosi paljon! Mä todellakin jään sulle palveluksen velkaa”, kiittelin Jereä, kun mies oli palauttanut Muskan takaisin karsinaansa. ”Kyllähän sitä mielellään auttaa kauniita neitoja pulassa”, mies naurahti ja väläytti leveän hymy, ”mä siis tietenkin tarkoitin Muskaa.” ”Ootteko te nähny Nikkeä?” hiljainen pojanääni keskeytti meidät. ”Nikke on kipeenä, se on tänään kotona”, vastasin pojalle, jonka tunnistin Emiliksi. Näin kuinka ilme pojan kasvoilla muuttui murtuneeksi ja sydämeni oli särkyä. ”Mut… Se lupas viedä mut Lolan kans maastoon. Mä en ikinä pääse ratsastamaan”, Emil sopersi selvästi itkua pidätellen ja sydämeni muljahtaa. Irtokengän aiheuttaman viivytyksen takia minulla kuitenkin oli jo kädet täynnä töitä Muskan kanssa. ”Kuules pikkujäbä, mä voin lähtee sun kanssa. Oona varmaan ehtii kyllä siivota Kallen karsinan, että päästään lähteen vaikka heti”, Jere päätti pelastaa Emilin päivän ja salakavalasti nakittaa minulle kurjimman tallihommansa. ”Sähän oot varsin ritarillinen”, totesin myrkyllisesti, mutta närkästymiseni hälveni hetkessä, kun näin Emilin ilmeen kirkastuvan. ”Älä vaan kerro kenellekään, mulla on-”, Jere aloittaa. ”Maine ylläpidettävänä, mä tiedän”, täydennän Jeren lauseen nauraen ja katselen kuinka Emil lähtee innoissaan hakemaan Lolan varusteita. Itse suuntaan hakemaan talikkoa ja kottikärryjä, kiitos Jeren. -- ”Kuules Muska-mussukkani, alkaa olla pikku hiljaa päivä pulkassa”, totean kirjavalle tammalle ja heitän kaviokoukun takaisin harjapakkiin. Tallissa on ihanan rauhallista, eikä missään näy ristin sielua. Muskakin vaikuttaa harvinaisen tyytyväiseltä. Varovaisesti palaan tamman karsinaan ja kurotan rapsuttamaan tammaa korvan takaa siitä kohdasta, mistä Nikkekin tammaa aina rapsuttelee. Odotan henkeäni pidätellen, koska tamman hampaat louskahtavat käsivarteeni, mutta sen sijaan Muska laskee kaulaansa ja kallistaa päätään niin, että saan rapsutettua tamman lempikohdasta vielä vähän paremmin. Taianomaisen hetken rikkoo tallin oven narahdus ja hetkessä Muska on taas oma itsensä korvat luimussa ja hampaat irvessä. ”Vai niin, sullakin taitaa olla maine ylläpidettävänä”, hymähdän tammalle ja jätän sen karsinaansa murjottamaan, kun lähden viemään tamman tavaroita paikoilleen. ”Hei Oona, ehditsä auttaa sen iltatallin kanssa?” Ellen huikkaa juuri kun olen laahustamassa autolleni. ”Ei hitto, mä unohdin jo koko jutun. Totta kai mä autan! Mä heitän nää kamat vaan autoon eka”, vastaan haukotellen. ”Nina on antamassa Maxin puolelle ruokia, jos sä viitsit käydä heittämässä iltaruuat sille puolelle missä on pesuboksi. Mä käyn hakemassa just vikat ponit sisälle”, Ellen ohjeistaa ja yhdessä iltatalli on hoidettu ripeästi pois alta. ”Kiitos vielä avusta tytöt”, Ellen kiittelee, kun lähdemme Ninan kanssa tallista yhtä matkaa. //Taas ekstratehtävä suoritettu // Wautsivau! Jälleen kerran pitkä ja ihanasti kirjoitettu sekä kuvailtu tarina.
Hiihtoratsastuksella ikävä kyllä oli seurauksensa, mutta onneksi (..jos niin voi sanoa) Nikke oli ainoa joka sairastui. Kyllähän sitä sen verta poppoota uskaltautui kokeilemaan, että olisi ollut ikävää jos puolet tallin porukasta olisi vilustunut. Jahka tuo miekkonen tuolta paranee ja selviää tallille, täytyy tuo pistää korjaamaan kuivaushuoneen lämppärit ennen pahempia paukkupakkasia. Muuten olemme märkien tekstiilien varassa niin ihmiset kuin kaviokkaat, eikä se käy päinsä ei.
Kerta kerralta Muskan kanssa sujuu mukavammin. Täysin "ihanaa mamman mussukkaa" siitä ei taida tekemälläkään leipoa, mutta hetkittäiset "tyytyväiseltä näyttävä ja vaikuttava heppa"-hetket pistävät hymyn huulille ja sydämen sulaksi. Hyvä kun kadonnut kenkä löytyi ja tallilta löytyi joppari omasta takaa sen pistämään takaisin paikalleen. Ihan hyödyttömiä ei nuo miekkosetkaan nähtävästi ole.
Kiitokset niin sinulle kuin Ninalle iltatallin teon avusta. Nyt kun Nikke on sairaana niin teistä oli korvaamaton apu. Yksisteen kymmenen ponin sisälle haku ja ruokkiminen kun ei käy ihan tuosta noin vain. Upeasta tarinasta ja ekstratehtävän suorittamisesta saat taas 15v€ + 3v€. Ihanan aktiivinen olet!
Ellen
|
|
|
|
Post by oona on Dec 11, 2015 16:09:56 GMT
11.12.2015 - Hankilaukkaa ja myrtsi tallitonttuTänään elämä hymyili, kun ajelin kaikessa rauhassa Pullikseen puolen päivän aikaan. Ulkona oli mitä loistavin ilma ja muutenkin mielialani oli korkealla. Hyvän tuulen puuskassa olin kääntänyt jopa auton radion joululauluja soittavalle kanavalle ja jatkoin päähäni soimaan jääneen sävelen hyräilyä vielä kävellessäni tallille. ”No joku on selvästi herännyt oikealla jalalla”, Ellen ihmetteli aurinkoista olemustani, kun marssin sisälle tallin taukotupaan. ”Mulla oli ihan loistava aamu! Sain nukkuu rauhassa pitkään ja hoidettuu vikat koulutehtävät pois alta! Enää yks tentti ennen joululomaa”, hehkutin hyvin sujunutta aamuani. ”Älä vaan kerro tota Tantulle. Nikke herätti sen tänä aamuna tuuraamaan aamutallissa”, kahvikuppiaan tiskaamassa ollut Nina varoitti. ”Kiva että se piinaa välillä muitakin”, naurahdin sulloessani reppuani kaappiini. ”Me muuten ajateltiin lähteä tonne Pirunpellolle ratsastamaan, kun tuolla on niin upee ilma”, Ellen mainitsi, kun kahvit taukotuvassa oli juotu. ”Mä tuun mukaan!” innostuin ja naputtelin nopeasti Nikelle viestin kysyäkseni olisiko ok napata Muska ratsuksi vai olisiko miehellä muita suunnitelmia tamman varalle iltapäiväksi. Ihan sama sain Nikeltä harvinaisen lyhyen viestin takaisin. ”No mikäs Nikkeä tänään risoo”, ihmettelin ääneen miehen tylyä vastausta. ”En tiiä, mutta sen sietäs ilmestyä kyllä tänne jossain vaiheessa, kun ei se oo mitään ilmoitellutkaan. Noi kuivaushuoneen lämppärit vaatis nimittäin huoltoa”, Ellen manaili kadonnutta tallimestariaan. Nikke unohtui kuitenkin nopeasti, kun lähdimme laittamaan hevosia kuntoon. Matkalla vastaan tuli myös Tanttu, jonka houkuttelimme lähtemään mukaan hankiseikkailulle. Positiivisuuteni hieman rakoili, kun aloin laittaa Muskaa kuntoon, mutta päätin pitää hymyn huulillani tamman tutuiksi käyneistä tempuista huolimatta. Täytyy tosin myöntää, että satuloidessa saattoi lipsahtaa pari kirosanaa tamman onnistuttua nappaamaan toppatakkini kyljestä pienen palan hampaidensa väliin. Pieni reikä takissa ei kuitenkaan ehtinyt harmittaa kauaa, kun Tanttu jo huuteli meitä lähtemään. Jos tänään olisi ollut yhtään huonompi päivä, olisin varmaan hypännyt Muskan selästä alas ja marssinut takaisin tallille jo ensimmäisten metrien jälkeen. Sen verran koville tamma pisti minut matkalla kohti Pirunpeltoa. Ilmeisesti eilinen kevyempi liikutus ja tämän päivän kipakka pakkasilma olivat varsin räjähdysaltis yhdistelmä Muskan tapauksessa. Myös Poppi näytti keräävän virtaa Muskan pelleilystä ja olisikin huikannut Tantulle anteeksipyynnön, ellen olisi joutunut keskittymään täysin siihen, etten tömähtäisi kovaksi auratulle tielle. -- ”Otetaanko laukkakisa pellon toiseen päähän?” huikkasin hetken päähänpistosta, kun olimme ravailleet hevosillamme ristiin rastiin Pirunpeltoa jonkin aikaa. Muska oli varsin vallattomalla tuulella, mutta korkea lumihanki tuntui hidastavan sitä juuri sopivasti, jotta meno oli pysynyt hallinnassa koko ajan. Vastaukseksi muut käänsivät hevosensa ympäri ja lähtivät täyteen laukkaan, enkä itsekään juuri joutunut Muskaa hoputtamaan. Ei tarvitse olla mikään kummoinenkaan ennustaja, että pystyisi arvaamaan, kuinka Muskalle ja minulle laukkakilpailuissa kävi. Tamma nimittäin innostui jälleen kerran pukittelemaan ja nopeasti löysin itseni hangesta makaamasta. Könytessäni ylös lumihangesta katselin, kuinka Muska tyytyväisenä jatkoi kilpailua muiden mukana karistettuaan ylimääräisen painon selästään. Kauaa en saanut ihmetellä lumihangessa yksin, sillä pian Tanttu teki minulle seuraa lennettyään Popin kaulan yli ruunan kompuroitua. ”Aika onnellisen näköinen parivaljakko”, totesin hyväntuulisesti katsellessani kuinka Poppi ja Muska rallittivat iloisesti ympäri peltoa. Putoaminen alkoi olla jo arkipäivää Muskan kanssa, eikä tuntunut enää juuri missään. Lopulta saimme Ninan ja Ellenin avustuksella riemastuneen kaksikon kiinni ja pääsimme kipuamaan nyt jo hieman rauhoittuneiden ratsujemme selkään. ”Hei mä voitin!” Jenni huuteli riemuissaan selvittyään Lolan kanssa ainoana ratsukkona lopulta maali-alueelle asti. Siitä, oliko kilpailu ollut kovin reilu, kinasteltiinkin sitten kotimatkalla. Hevoset saivat kuivatella tallissa fleeceloimet päällä, kun linnoittauduimme porukalla taukotupaan nauttimaan taas kuumasta kaakaosta. ”Mä käyn viemässä kamppeet kuivumaan. Säästäkää mullekin kaakaota”, ilmoitin, kun olin saanut vaihdettua kuivat vaatteet lumihankeen sukelluksesta kastuneiden tilalle. ”Jos siellä mikään kuivuu, kun ne lämppärit on rikki”, Nina totesi varsin pessimistisesti. ”Parempi sekin ku tuolla kaapin pohjalla”, huomautin ja lähdin kohti kuivaushuonetta märät ratsastushousut ja toppatakki mukanani. Kuivaushuoneesta kantautui varsinainen kirosanaryöppy, kun avasin huoneen oven. ”Nikke?” ihmettelin tunnistettuani miehen, joka istui lattialla varsin epämukavan näköisesti askarrellen suuren sähkölaitteen kimpussa, jonka tunnistin hetken päästä kuivaushuoneen lämppäriksi. ”Voiks nää tuoda tänne kuivumaan?” kysyin varovasti ja sain miehen vihdoin kohottamaan katseensa askareistaan. ”Eiksä oo oppinut vieläkään pysymään hevosen selässä?” mies kysyi varsin ivallisesti huomatessaan lumessa kastuneet vaatteeni. ”No ei se sultakaan eilen näyttänyt sujuvan”, tiuskaisin ja huomasin heti, että kuittaukseni oli osunut ja uponnut. Ripustin nopeasti vaatteeni kuivumaan ja päätin jättää miehen murjottamaan kuivaushuoneeseen ihan keskenään. -- ”Sähän näytät varsin aurinkoiselta verrattuna omistajaas”, huomautin Muskalle tullessani ottamaan Muskalta fleeceloimea pois, kun taukohuoneessa löhöily ja kaakaon ryystäminen oli saanut riittää. Tamma oli jo ehtinyt kuivumaan hyvin, joten oli turha seisottaa sitä tallissa koko yötä loimi päällä. Tamma irvisteli kun availin loimen solkia, mutta vaikutti hieman vaisummalta kuin yleensä. Kunnon hankitreenit olivat tainneet väsyttää Muskan ihan tosissaan, joten päätin käyttää tilaisuutta hyväkseni ja harjata tamman oikein kunnolla. Sain jopa Muskan takkuuntuneen hännän vihdoin selvitettyä, kun en koko ajan joutunut väistelemään tamman takakavioita. Niinpä Muskan karsinassa vierähtikin yllättävän pitkä tovi. ”Hei Oona, eiks sulla ookin auto?”, Nikke ilmestyi Muskan karsinalle ja säikäytti minut varsin perinpohjaisesti, sillä keskittymiseni oli suuntautunut täysin tamman häntäjouhien viimeisiin solmuihin. Mies tuntui liikkuvan tallissa hiljaa kuin aave, mikä oli varsin harvinaista Niken tapauksessa. Yleensä kun miehen läsnäoloa ei voinut olla huomaamatta. ”Sä näytät ihan kauheelta”, säikähdin, kun käänsin huomioni Nikkeen ja huomasin miehen tummat silmänaluset ja kalpeat kasvot. Nikke ei selvästi ollut vieläkään aivan elävien kirjoissa, mutta oli päättänyt raahautua tallille siitä huolimatta. ”Saaks mä sulta kyydin kotiin?” mies kysyi toiveikkaasti, enkä mitenkään voinut kieltäytyä. ”Mun oli vaan pakko tulla korjaan noi lämppärit ennen kun tulee pakkasta.. Se tuntu olevan aika tärkeetä”, mies, mitä teki tallilla niin kauheassa kunnossa. Ilmeisesti Nikke kuitenkin pohjimmiltaan on aika tunnollinen tallimestari, mietin, kun korjasin Muskan tavaroita paikoilleen. ”No ei sillä varmaan noin kiire ois ollut. Ellen nimittäin suuttuis varmasti jos näkis sut tossa kunnossa täällä”, toruin ja ilmoitin meneväni moikkaamaan muita vielä ennen lähtöä. ”Mä meen jo autolle päin, en nyt oikeen jaksa ihmisiä…” Nikke huokaisi ja lähti laahustamaan ulos tallista. Miehellä oli pakko olla todella kurja olo, jos edes tilaisuus notkua taukotuvassa ei innostanut. Niinpä kävinkin nopeasti hakemassa reppuni ja toivottelin hauskaa iltaa muulle porukalle, jotka vielä jäivät tallille auttamaan iltatallin teossa. ”Ne alkaa varmaan ihmetellä, mikä tallitonttu on laittanut lämppärin kuntoon, kun kaikki luulee, ettet oo tänään ees käyny tallilla”, kerroin Nikelle, kun löysin miehen odottelemassa autoni luota. Sain vastaukseksi vain vaisun hymyn. ”Eih, ihan mitä tahansa muuta kun tätä!” Nikke parahti, kun käynnistin autoni ja tilanteeseen täysin sopimattomat vallattoman riemukkaat joululaulut pärähtivät soimaan auton radiosta. ”Kuule mun auto – mun musiikki”, tokaisin ja huitaisin miehen käden pois radion säätönupilta. Vaikka Nikke olikin vain varjo omasta itsestään, en malttanut olla kiusaamatta miestä edes vähäsen. Istuihan mies nyt kuitenkin mukavasti lämpimässä autossani ja joutuisin ajamaan täysin eri suuntaan kuin missä kotini oli. ”Mä lupaan kuule ihan mitä vaan, jos sä sammutat ton radion”, Nikke aneli, kun peruutin pois tallipihasta ja joululaulut ne vain raikasivat. ”Ai ihan mitä vaan?” varmistin ilkikurisesti virnistäen. ”Ihan mitä ikinä sä haluut”, mies vahvisti näyttäen varsin epätoivoiselta. ”Pidä mulle ja Muskalle ratsastustunti sit kun oot taas terve”, esitin vaatimukseni, jota olin ehtinyt miettiä hetken aikaa. ”Ootsä tosissas?” Nikke katsahti minuun varsin yllättyneenä. ”Joo joo, ihan täysin tosissani”, vakuuttelin. ”Okei sitten, jos sä vaan nyt laitat ton radion kiinni”, mies myöntyi ehdotukseeni huokaisten. ”Ja sä muuten laitat tietenkin sit Muskan kuntoon”, lisäsin napsauttaessani radion kiinni. Loppumatka sujuikin hiljaisuuden vallitessa. // meinas unohtua laittaa, että suoritin taas ekstratehtävän (kiitos Tantun tarinan, joka autto mua tän päivän pienessä inspiraatiopulassa)// Ah, ihanuutta. Hyvää mieltä on ollut täälläkin suunnin liikkeellä. Liekkö pihapiiriin laskeutuneella valkoisella pumpulipeitteellä osansa pelissä. Se on jännä, miten niin pieni mutta silti niin iso asia voi vaikuttaa ihmismieleen niin kovasti.
Oli mahtavaa lähteä mitä mainioimmalla porukalla hankilaukoille Pirunpellolle. Vilinää ja vilskettä ei tälläkään kertaa puuttunut, mutta se ei ollut yllätys tai mikään meidät Pullislaiset tuntien. Hieno homma myös, että Nikke vihdoin ennätti ja viitsi saapua tallille flunssan kourista. Lämppäreiden korjaus oli akuuttiakin akuutimpi asia, ainakin minun mielestä. Tälläinen vilukissa kun olen, niin en tykkää sekuntiakaan viettää märissä vaatteissa. Nyt kelpaa ja uskaltaa taas telmiä pihalla ja pistää tarpeen vaatiessa lumipesuksikin.
Ihanasta, talvitunnelmaisesta ja lumentäytteisestä tarinasta sinut palkitaan tällä kertaa 15v€:lla + 3v€:lla ekstratehtävän suorittamisen johdosta.
Ellen
|
|
|
|
Post by oona on Dec 12, 2015 18:00:10 GMT
12.12.2015 - Laatuaikaa Muskan kanssa”Huomenta sähän oot täällä ajoissa”, Linnea tervehti iloisen yllättyneenä, kun ajoin autoni Pulliksen pihaan samaan aikaan naisen kanssa. ”Joo, jostain syystä en saanu enää unta, niin päätin pitää tänään oikein kunnon tallipäivän”, selitin ja lukitsin autoni ovet. ”Sähän sit varmaan autat mua aamutallissa?” nainen kysäisi, vaikka vastaus taisikin olla jo selvä. ”Totta kai autan”, hymyilin ja kävelimme yhdessä tallille. Hevoset odottelivatkin jo innolla aamuruokia ja tallin täytti toiveikas hörinä, kun astuimme sisään. ”Sä varmaan haluut jakaa sapuskat tonne Muskan puolelle? Anna sille Popille viimesenä ruoka, kun se taas kolistelee siellä. Hitto vie, kun ei pienen ponin mielestä ole palvelu tarpeeksi nopeaa”, Linnea höpötti laittaessaan ruokia valmiiksi. Tein työtä käskettyä ja pian kaikilla hevosilla Poppia myöden oli aamupala katettu. ”Ihanaa kun sä viet Muskan ulos. Mä en tajuu miten sä kestät sitä tammaa, kun se on aina niin pahalla tuulella. Hitto että oon meinannu saada monta kertaa hampaista!”, Linnea valitti, kun lähdimme viemään hevosia tarhaan aamuruokinnan jälkeen. ”Muskan käsittely on vaan tekniikkalaji, tykkään kun siinä on haastetta”, naurahdin, ennen kuin suuntasin tamman karsinalle. Linnean lähti hakemaan samaan aikaan Kallea toiselta puolelta, sillä Muskaa taluttaessa olivat kädet tarpeeksi täynnä työtä ilman toistakin hevosta. ”Miten ihmeessä mä kestänkään sua”, hymähdin tammalle, joka otti minut vastaan tuttu hapan ilme naamallaan. Tänä aamuna Muska oli myös selvästi päättänyt, ettei riimun pukeminen olisi tarpeellista ennen ulos lähtemistä, vaan tamma voisi siirtyä karsinasta tarhaansa aivan itsenäisesti. Niinpä sainkin yrittää pujottaa riimua tamman päähän samalla, kun yritin estää sitä jyräämästä ulos karsinasta. ”Kuules urpo, sä oisit jo iloisesti ulkona, jos nyt suostuisit yhteistyöhön”, murisin tammalle joka nosteli päätään ja uhkasi napsia sormeni parempiin suihin, jos onnistuin kurottamaan riimun liian lähelle maalia. Lopulta sain kuin sainkin riimun sujautettua Muskan päähän ja tamman tarhaan asti. Loppujen hevosten kanssa ulos vienti sujui onneksi paljon reippaammin ja pian kaikki tallin kauratuvat olivat tarhoissa lekottelemassa talvisessa auringonpaisteessa. -- ”Mullahan on pahasti taidot ruosteessa”, naureskelin, kun olimme saaneet Linnean kanssa hevosten karsinat putsattua. Sillä aikaa kun itse olin hiki hatussa hoitanut Muskan, Fidan ja Sutinan karsinan oli Linnea saanut puhdistettua tallin kaikki muut karsinat varsin kevyen näköisesti ja lakaistua tallikäytävätkin kaupan päälle. ”No sitten ei auta kun tulla harjottelemaan tänne aamuisin”, Linnea vitsaili pistäessään taukotuvan kahvinkeittimen porisemaan. ”Mitäs tehotytöt?” Jere ilmestyi taukotupaan heti kahvin valmistuttua. ”Tehotytöt?” ihmettelimme Linnean kanssa yhteen ääneen. ”No mä kerranki olin henkisesti valmistautunu siivoomaan ees Kallen karsinan, mut te olittekin hoitaneet jo kaikki hommat”, mies valitti istuessaan kanssamme kahville. ”Voi kyllä mä sulle hommaa keksin, jos sä sitä kaipaat”, Linnea lohdutti Jereä. ”Ihanaa, kun on kerrankin aikaa istuskella kaikessa rauhassa kahvilla”, Linnea iloitsi, kun olimme rupatelleet hyvän tovin kahvikuppien äärellä. ”Nikellä kyllä tuntuu olevan aikaa istuskella täällä, kun se on duunissa”, huomautin. "No mä varmaan teenkin puolet sen duuneista”, Linnea tuhahti ja sai Jeren naurahtamaan. ”Tosin mä en edes kyllä osais olla tekemättä mitään, sehän ois vaan tylsää. Musta on niin ihanaa puuhailla tallilla”, nainen kiirehti jatkamaan. Tämän kyllä huomasikin naisesta selvästi, sillä nytkin tämä oli aivan ohimennen pessyt ja rasvannut Pennyn suitset pöydän ääressä istuskellessaan. ”Sun rinnalla me muut varmaan näytetään ihan patalaiskoilta”, valitin ja mietin hoitajaporukkaa, joka istui ryystämässä taukotuvassa kahvia kaiket päivät. ”No teidän hommaa onki vaan ponien hemmottelu ja juoruili”, Linnea lohdutti hyväntuulisesti. Naisen esimerkistä inspiroituneena päätin hakea Muskan varusteet puunattavaksi ja jäinkin hinkkaamaan niitä siksi aikaa kun Linnea ja Jere kävivät jakamassa hevosille päiväheinät. -- Muskan varusteiden putsaamisen lisäksi ehdin tiskata kaikki taukotuvassa lojuneet kahvikupit, järjestellä tavarat paikoilleen ja imuroida huoneen lattian odotellessani, että hevoset saisivat syötyä. Saatuani homman valmiiksi, lähdin hakemaan Muskaa sisälle. ”Eiks Nikkee oo vieläkään näkynyt?” tallille juuri saapunut Tanttu kyseli huomatessaan minun taluttavan kirjavaa tammaa. ”Vieläkin kipeenä”, vastasin lyhyesti, sillä Muska yritti päästä jyräämään kohti tallia. ”Mä aattelin lähtee tän kanssa tänäänki maastoon, ei huvittais lähteä seuraksi?” kysäisin Tantulta saatuani kiepautettua ketjun Muskan turvan ympäri ja tamman takaisin hallintaan. ”Sori, mä aattelin mennä tänään kentällä. Mut onnea matkaan”, Tanttu naureskeli ja katseli epäluuloisena Muskaa, joka steppaili narussa varsin tyytymättömänä tilanteeseen. ”Aattelin mennä vähän pidemmän lenkin, mut jos mua ei näy täällä vielä illalla, niin sit saa tulla etsimään”, vastasin pilke silmäkulmassa. ”Toivottavasti ei tarvi, mä en nimittäin haluu missata leffailtaa Ellenillä”, Tanttu nauroi ja suuntasi hakemaan Poppia tarhasta. Pistin Muskan taas reippaasti kuntoon ja lainasin satulahuoneesta sille heijastinloimen sekä heijastimet jalkoihin. Vaikka ulkona vielä paistoikin aurinko, tuli hämärä yllättävän nopeasti, joten halusin varmistaa, ettemme vahingossakaan jäisi pimeään ilman heijastimia. Löysin myös itselleni lainaksi vanhan heijastinliivin joka vaikutti hieman kuluneelta, mutta toivoin, että se toimisi vielä tarpeen tullen. Pitäisikin muistaa ostaa Tallipudista oma heijastinliivi, mietin taluttaessani Muskan ulos tallista. ”Mä lähen nyt”, huikkasin Tantulle joka oli matkalle kentälle Popin kanssa. ”Oo varovainnen ja muista pysyy selässä”, tyttö vastasi mielessään selvästi vielä eilisen peltoratsastukset ja sukellukset lumihankeen. ”Joo, yritetään. Tänään ois suunnitelmissa vähän rauhallisempaa menoa”, vakuuttelin kiristäessäni Muskan satulavyötä. ”Toivottavasti sä oot mun kanssa samaa mieltä”, mutisin tammalle ja kipusin ketterästi satulaan. En ollut aikaisemmin käynyt juuri Pirunpeltoa kauempana, mutta olin saanut Jereltä hyviä vinkkejä mukavista maastoreiteistä aamupäivällä kahvipöydässä. Vaikka Jere olikin Pulliksessa aivan yhtä uusi tulokas kuin minä, oli mies ehtinyt jo koluta maastoja Kallen kanssa ristiin rastiin. Olin kuitenkin varmistanut myös Tantulta, että suunnittelemani reitti kuulosti järkevältä, sillä en luottanut Jereen aivan täysin. Tanttu oli kuitenkin vakuuttanut, että kaikki polut olivat olemassa, enkä päätyisi vahingossa kenenkään kiukkuisen naapurin pihaan, joten uskalsin lähteä liikkeelle varsin rennoin mielin. Käveltyämme jonkin aikaa leveää hiekkatietä pitkin, tajusin, kuinka ihanaa oikeastaan oli olla kaikessa rauhassa ihan kahdestaan Muskan kanssa. Tammakin vaikutti varsin rennolta löntystellessään eteenpäin, joten uskalsin antaa sille hieman pidempää ohjaa. Vaikka viihdyinkin hyvin tallin porukassa ja yhdessä oli hauskaa tehdä asioita, teki äärettömän hyvää päästä rauhoittumaan välillä itsekseen maastoon. Rapsuttelin hajaimelisesti Muskan säkää ja mietin kulunutta viikkoa Pulliksessa. Tuntui uskomattomalta, että olin aloittanut Pulliksessa vasta vajaa viikko sitten, sillä niin hyvin olin kotiutunut tallille ja niin paljon oli jo ehtinyt tapahtua. Yhtäkkiä tunsinkin oloni aika väsyneeksi, mikä tosin ei ollut ihme, sillä olin kukkunut valveilla puolet yöstä ja noussut lopulta ylös jo kuuden aikaa, kun en ollut enää saanut unta. Haukottelin makeasti ja mietin, että ehkä rauhallinen maastoretki auttaisi myös uniongelmiini. Kuljimme hiekkatietä eteenpäin kaikessa rauhassa ja silloin tällöin sopivissa kohdissa annoin Muskan ravata hetken aikaa reippaammin eteenpäin. Muska vaikutti varsin tyytyväiseltä oloonsa ja liikkui rennosti kuunnellen apujani, joten pystyin itsekin rentoutumaan tamman selässä. Aivan kokonaan en kuitenkaan uppoutunut omiin ajatuksiini, sillä tiesin, että rauhallisimmallakin hetkellä Muska voisi kyllä yllättää. Lopulta löysimme pellonreunan, missä näkyi jo ennestään kavionjälkiä ja muita Jeren kuvailemia tuntomerkkejä, joten päättelin, että olimme löytäneet miehen mainostamalle laukkasuoralle. ”Nyt jos pudotat mut, niin... no mä sitten kävelen kotiin”, mutisin tammalle varsin ponnettoman uhkauksen, sillä juuri niinhän siinä kävisi, jos päätyisin jälleen kerran sukeltamaan lumihankeen. En nimittäin uskonut hetkeäkään, että Muska jäisi juuri katselemaan perääni, jos päättäisin maastoutua kyydistä kesken kaiken. Muskakin selvästi tunnisti paikan, sillä sen korvat kääntyivät innokkaasti eteenpäin ja se puhisi muutaman kerran varsin odottavaisen oloisena. ”No mennään nyt sitten”, naurahdin ja nostin laukan pellon päädystä. Muska pinkoi menemään hurjaa vauhtia ja lumi pöllysi tamman kavioista. Annoin tamman revitellä hetken aikaa ja aloin sitten hidastamaan laukkaa hieman hallitummaksi. Leveä hymy nousi kasvoilleni, kun kiisimme pitkin peltoa. Kun pellon toinen pääty alkoi lähestyä, siirsin Muskan ravin kautta käyntiin. Tamma vastasi apuihini mukisematta ja siirtyi käyntiin kevyesti puuskuttaen. Laukkasuoran jälkeen jatkoimme pellon laidasta lähtevää hiekkatietä takaisin kohti Pullista. Lunta oli alkanut sataa hiljalleen ja ilta oli alkanut hämärtyä. Onneksi olin muistanut laittaa heijastimet, ajattelin kun yksinäinen auto ohitti meidät matkan aikana. Muska kyttäsi autoa hieman epäluuloisena ja otti muutaman sivuaskeleen, mutta ystävällinen autoilija tajusi hidastaa kohdallamme niin, että pääsimme auton ohi turvallisesti. Täälläpäin hevoset taisivat olla sen verran tuttu näky liikenteessä, että autoilijat tiesivät mitä tehdä. Matkalla kotiin ratsastimme Pirunpellon ohi ja päätin kääntää tamman vielä hetkeksi pellolle ravaillakseni siellä hetken aikaan. Päästessään etenemään taas vauhdikkaammin Muskasta yhtäkkiä löytyikin lisää virtaa ja muutaman kerran tamma yritti lähteä laukkaamaan nostaessani ravia. Korkeassa hangessa harppominen vaati kuitenkin pian veronsa ja lopulta sainkin Muskan rentoutumaan ja ravaamaan rauhassa isolla kahdeksikolla. Kun lumisade alkoi yltyä, päätin jatkaa matkaani takaisin tallille. Lumisade oli yltynyt jo varsinaiseksi pyryksi, kun vihdoin pääsimme Pulliksen pihaan ja muistuimmekin Muskan kanssa aikamoisia lumiukkoja, kun marssimme sisälle talliin. ”No tulittehan te sieltä vihdoin”, Tanttu huikkasi selvästi helpottuneena Popin karsinasta. ”Mä jo aattelin, että kohta pitää lähteä teitä vastaan tonne pyryyn, mut onneks Jere mainitsi, et se oli nähnyt teidät pyörimässä Pirunpellolla”, nainen selitti ja jatkoi sitten hoitohevosensa harjaamista. ”Joo, mä innostuin vielä lopuksi meneen sinne pellolle, vaik se ei aluks kuulunutkaan suunnitelmaan”, pahoittelin sitä, että olin saanut Tantun huolestumaan. Riisuin Muskalta ripeästi varusteet pois ja puin lumipyryssä kastuneelle tammalle jälleen fleeceloimen päälle. Muska tuntui olevan harvinaisen seesteisellä tuulella, joten ehkäpä retki pois tallin hälystä oli tehnyt sillekin varsin hyvää. Kun olin saanut tamman kaviot putsattua, sujautin sen ruokakuppiin pari porkkanaa kiitokseksi onnistuneesta retkestä. Tällaisten hetkien takia Muskaa todellakin kannatti sietää, mietin lähtiessäni viemään tamman varusteita paikoilleen. -- Iltatallin jälkeen kokoonnuimme Ellenin olohuoneeseen viettämään talliporukan kesken elokuvailtaa. Sillä aikaa, kun muut kinastelivat siitä, mikä elokuva valitaan, autoin Elleniä tuomaan keittiöstä popcorneja ja muita naposteltavia olohuoneen puolelle. Kun kaikki oli valmista, käperryin mukavasti sohvannurkkaan odottamaan elokuvan alkua. ”No Oona, mitäs tykkäsit leffasta?” Nina tökki minut hereille elokuvan päätyttyä. ”Ai mikä leffa?”, mutisin puoliunisena ja jouduin hetken aikaa miettimään, missä oikein oli ja kuka minulle puhui. ”Tiedätsä että sä nukuin koko leffan ajan?” Jenni huomautti minulle hymyssä suin. ”Oho, hups.. Enhän mä kuorsannu kuitenkaan?” naurahdin hieman nolona ja muut vakuuttelivat, etten ollut häirinnyt mitenkään elokuvan katselemista. Aavistelin kuitenkin, että saisin kuulla nukahtamisestani vielä pitkään. //taas suoritin myös ekstartehtävän, jos tollanen lyhyt pätkä lasketaan ootan jo innolla, mitä ens viikolla on luvassa// Uih, varsinainen luksuskotiinpaluu reissusta! Tarinaa tarinan perään luettavissa, miii laik!
Aikainen lintu madon nappaa, näinhän tuo sanontakin menee. Kiva kun olit ajoissa tallilla ja pystyit auttamaan Linneaa aamutallin teossa. Nyt kun Nikke on taas/edelleen kipeänä, kaikki apu on enemmän kuin tarpeen. Myös Linnea oli varmasti mielissään avustasi Muskan suhteen. Tamma kun ei jostain syystä lukeudu juuri kenenkään lempihevosiin.
Mahtijuttu, että teillä meni noin hyvin Muskan kanssa tänään! Kuten olen toitottanut, maltti selvästikin on valttia tamman kanssa. Täytyy muistaa itsekin pitää se mielessä Muskaa käsitellessä. Maastoreissunne oli mitä onnistunein ja tamma taisi olla suurimman osan ajasta oikein rentoutunut ja hyväntuulinen. Hieno homma että teillä oli hauskaa ja pääsitte ottamaan ilon irti kunnolla!
Pitkän tallipäivän kruunasi päikkär..- ei, vaan leffailta!
Taas kerran ihanasti kirjoitettu ja kuvailtu tarina josta saat tällä kertaa 16v€ + 3v€. Tykkään niin kovasti siitä, miten käytät tarinoissasi puheenvuoroja ja ihmisiä. Superkiva juttu myös se, että te hoitajat olette ruvenneet "jatkamaan" toistenne tarinoita/hyödyntämään niitä omissa tarinoissanne. Elävöittää Pulliksen arkea entisestään! <3
Ellen
|
|
|
|
Post by oona on Dec 13, 2015 13:10:31 GMT
13.12.2015 Kuinka pelastaa pienen pojan päiväVarsin makoisten yöunien ja Netflixin ääressä koomatun aamupäivän jälkeen olin taas matkalla Pullikseen. Nikke oli edelleen kotona parantelemassa itseään sitkeästä flunssasta, joten Muskan hoitovastuu oli edelleen minulla. Pakko varmistella vielä tää päivä että pääsee huomenna pikkujouluihin, oli miehen viimeinen viesti kuulunut, joten aavistelin, että Nikke käytti vain tilaisuutta hyväkseen luistaa juhlien järjestelyistä. Helppohan se on tulla valmiiseen pöytään, olin naputellut takaisin ja saanut vastaukseksi vain kieltä näyttävän hymiön. Mies oli selvästi entisellään. Kun saavuin tallille, huomasin Emilin notkumassa tuttuun tapaansa Lolan karsinalla. ”Moi Emil, miten menee?” tervehdin iloisesti. ”Ihan tylsää, äiti ei taaskaan päästä mua ratsastamaan”, pellavapää marisi surkeana. ”No voi itku”, vastasin ja harmistuin pojan puolesta. ”Kuule, mennäänkö kysymään sun äidiltä, saatko tulla kentälle samaan aikaan, kun mä liikutan Muskan”, ehdotin hetken mietittyäni. Sydämessäni oli selvästi heikko kohta Emilin surkealle ilmeelle, sillä en vain hennonnut jättää poikaa haaveilemaan Lolan karsinalle ja keksimään taas typeriä päähänpistoja. Niinpä suuntasimmekin yhdessä taukotupaan, missä Ellen ja Jenni selvittelivät joulukoristelaatikosta löytyneitä epätoivoisennäköisesti solmussa olevia jouluvaloja. ”No ei missään nimessä, mitähän siinäkin vielä käy!” Ellen vastasi jyrkästi, kun olimme esittäneet Emilin kanssa suunnitelmamme. ”Mut kyllähän Emil ihan hyvin jo Lolan selässä pärjää ja me ollaan kuitenki vaan kentällä. Sitä paitsi todennäkösempää on, että mä oon se, joka sieltä hevosenselästä taas lentää”, yritin taivutella Elleniä ja sain Jennin tirskahtamaan. Olin ensimmäisen viikkoni aikana pudonnut Muskan selästä jo niin monta kertaa, että se alkoi olla yleinen vitsi Pulliksessa. ”Kuule mä voin mennä auttaa laittamaan Lolan kuntoon, jos se siitä on kiinni. Ja kävin sen kans jo aamulla ratsastamassa, niin sillä oli tänään ihan hyvä päivä”, Jenni liittyi tukemaan minua ja Ellenin vastarinta alkoi pikku hiljaa murtua. ”Ja jätät mut tänne yksin näiden jouluvalojen kanssa?” nainen puuskahti muka loukkaantuneena, mutta tämän ilmeestä näki, että taistelu oli jo voitettu. ”Me luvataan kyllä tulla auttamaan sitten kun päästään”, vakuuttelimme Jennin kanssa yhteen ääneen ja lähdimme takaisin tallin puolelle yhden äärettömän iloisen pikkupojan kanssa. Muska otti minut vastaan tänään harvinaisen äkäisenä ja sainkin väistellä hampaita aivan toden teolla kun laitoin tammaa kiinni harjaamista varten. ”No mistäs nyt tuulee”, ihmettelin ääneen kärttyistä vastaanottoa kaivellessani tamman harjakorista sopivaa harjaa. ”Vai oliks eilen liian hyvä päivä, niin että tänään on otettava vahinko takaisin”, jutustelin tammalle ja yritin selvitä harjaamisesta mahdollisimman nopeasti, sillä seurani ei tänään ollut todellakaan kaivattua. Kavioita puhdistaessani sain käydä Muskan kanssa varsinaisen painiottelun, kun saatuani tamman jalan ilmaan, päätti se alkaa heilutella kaviotaan kohteenaan epäilemättä takareiteni. Kun olin saanut Muskan satuloitua tamman ponnekkaista vastalauseista huolimatta, talutin tamman ulos. Kävin huhuilemassa toisen puolen ovelta Emiliä ja Jenniä, mutta kaksikko oli selvästi innostunut puunaamaan Lolaa oikein kunnolla, joten ilmoitin meneväni kentälle jo edeltä. Kiristin Muskan satulavyön tamman hampaita väistellen ja loikkasin tamman selkään lopulta vauhdista, sillä tamma ei suostunut pysymään paikallaan edes puolta sekuntia. Kun lopulta pääsin istumaan satulaan, pysähtyi tamma kuin seinään ja alkoi hyppimään pystyyn, kun yritin ratsastaa sitä eteenpäin. Kenen tahansa muun hevosen tapauksessa olisin epäillyt, ettei kaikki ole aivan kunnossa tällaisen käytöksen takia, mutta Muskan tapauksessa olin varma, että tamma oli tänään vain harvinaisen paljon oma itsensä. Jennin, Emilin ja Lolan saapuessa kentälle, olin saanut Muskan onneksi jo etenemään käynnissä oikeaan suuntaan. Jenni auttoi Emilin reippaasti Lolan selkään ja varmisti, että satulavyö oli kunnolla kiinni ja jalustimet sopivan pituiset. Kun kaikki oli kunnossa, suuntasi Emil Lolan kanssa uralle ja Jenni lähti takaisin kohti tallia. ”Kävellään ihan rauhassa hetki. Sä voit käännellä sitä Lolaa ympyröille ja testata vaikka muutaman kerran miten sen jarrut toimii pysäyttämällä sen”, ohjeistin Emiliä, joka otti käskytykseni vastaan silmiään pyöritellen. ”Joo joo, kyllä mä osaan”, poika vastasi ja alkoi tekemään Lolan kanssa työtä käskettyä. Itsekin keskityin taivuttelemaan Muskaa ja tekemään muutamia pysähdyksiä ja peruutuksia saadakseni tamman kuuntelemaan apujani paremmin. ”Sit voitais alkaa ravata ja jatketaan vaikka näitä samoja ympyröiden ratsastamisia. Ja voi kans tehä siirtymisiä ravista käyntiin, jos tuntuu, että se Lola alkaa kaahaamaan liian lujaa”, huutelin Emilille, kun olimme kävelleet molempiin suuntiin. Katsoin, kun poika nosti Lolan kanssa ravin ja ponitamma lähti viilettämään innokkaasti eteenpäin. Emil kuitenkin istui Lolan ravissa yllättävän hyvin ja alkoi tekemään päättäväisesti antamaani tehtävää. Itse olisin varmasti hölskynyt kuin perunasäkki ponitamman pompottavassa ravissa, mietin siirtäessäni Muskan raviin ja jatkaessani tamman taivuttelemista ympyröillä. Myös siirtymisille oli käyttöä, jotta sain tamman takajalkoja aktivoitua mukaan, sillä tammalla oli kova yritys painaa menemään kovaa vauhtia kaula pitkänä ja takajalat laahaten. Sinnikkäällä työskentelyllä sain Muskaan kuitenkin pikkuhiljaa lisää ryhtiä. ”Joko voidaan laukata?” Emil tiedusteli, kun olimme ravailleet hyvän tovin. Tätä hetkeä poika oli selvästi odotellut ja muistin itsekin, kuinka laukkaaminen oli ollut pienenä aina ratsastustunnin kohokohta. ”No voidaanhan me. Tehään vaikka sillä tavalla, että mennään tohon keskiympyrälle ja laukataan siinä samalla ympyrällä. Sä voit tehä Lolan kanssa vähän pienempää ympyrää kun sillä on vähän pienempi laukka kuin Muskalla. Yritetään mennä sillä tavalla, että ollaan koko ajan sen ympyrän vastakkaisilla puolilla. Onko selvä?”, selitin Emilille lennosta keksimäni suunnitelman, jonka avulla pystyin pitämään koko ajan hyvin silmällä poikaa laukkaamisen ajan. Ympyrällä Lola myös todennäköisesti pysyisi paremmin hallinnassa kuin suoraa uraa painaessa. ”Selvä on”, Emil vastasi reippaasti, mutta huomasin, että tämän ilme oli muuttunut totiseksi. Laukkaaminen taisi siis selvästi vähän jännittää. ”Ja laukkaa NYT”, komensin, kun olimme asettuneet Emilin kanssa keskiympyrälle ja katsoin, että poika sai nostettua laukan Lolan kanssa ennen kuin siirsin Muskan laukkaan. Emilillä vaikutti sujuvan varsin hyvin, mutta itse sain tehdä Muskan kanssa taas muutaman varsin reilun pidätteen, ennen kuin tamma suostui laukkaamaan sitä vauhtia, mitä itse halusin. Ympyrällä laukkaaminen osoittautuikin varsin hyväksi harjoituksesi meille, sillä sain koota Muskaa toden teolla ja säätää sen askelien pituutta, jotta saimme pidettyä sopivan etäisyyden Emiliin ja Lolaan. Lopulta Muska antoikin periksi ja laukkasi rennosti eteenpäin todella mukavan tuntuista laukkaa aktiivisesti takajalkojaan käyttäen. Laukattuamme molempiin suuntiin verryttelimme hevosia vielä hetken kevyessä ravissa ennen loppukäyntejä. ”No sehän sujui aivan erinomaisesti”, kehuin Emiliä, joka antoi Lolalle pitkät ohjat ja säteili ponitamman selässä. ”Lola on niin ihana ja oli ihan sikakivaa laukata noin kauan”, Emil intoili. Olin keskittynyt niin tiiviisti saamaan Muskan kulkemaan oikein päin myös toiseen suuntaan, että viimeinen laukkapätkä oli ehkä hieman venähtänyt. ”Hyvä kun oli hauskaa, mut muista, että laukkaaminen ei oo aina se pääasia”, koitin opettaa Emiliä, mutta olin melko varma, että sanani kaikuivat kuuroille korville. Kun hevoset olivat saaneet kävellä vielä jonkin aikaa, laskeuduimme satuloista ja lähdimme yhdessä kohti tallia. ”Käy pyytämässä sitä Jenniä auttamaan, jos tarvii”, muistutin Emiliä varmistaessani, että poika pääsi turvallisesti talliin Lolan kanssa. ”Kyllä mä kuule pärjään, ei tarvi huolehtii”, Emil vakuutti itsevarmasti kadotessaan talliin sisälle. Tallissa riisuin Muskalta ripeästi varusteet pois ja jätin pahalla päällä olevan tamman omaan rauhaansa mahdollisimman pian. Vietyäni tamman varusteet paikoilleen kiiruhdin toiselle puolelle katsomaan, miten Emilillä sujui. Poika oli saanut otettua Lolalta selvästi varusteet pois, sillä tamman suitset lojuivat hujan hajan tallikäytävällä. ”Emil! Ei näin saa jättää varusteita tai joku voi vielä kompastua. Nyt tuut laittaa nää paikoilleen ennen kuin sun äiti huomaa”, läksytin poikaa, joka luikki nopeasti Lolan karsinasta ulos siivoamaan jälkiään. ”Huomaa mitä?”, Ellenin utelias ääni kuului selkäni takaa juuri, kun Emil oli saanut noukittua suitset ja aseteltua ne siististi karsinan ovessa olevaan koukkuun. ”Ei mitään enää”, poika vastasi hätäisesti ja palasi Lolan karsinaan ennen kuin joutui kohtaamaan äitinsä. ”No miten sujui?”, Ellen tiedusteli. ”Tosi hyvin, Emilillä meni varmaan paremmin kuin mulla”, naurahdin ja kerroin, mitä olimme tehneet samalla, kun katselimme, kuinka poika rakastavasti harjaili Lolaa vielä hetken. ”Kyllä susta vielä ihan kunnon hevosmies tulee”, pörrötin Emilin hiuksia, kun poika vihdoin malttoi poistua tamman karsinasta. Kun Lolankin varusteet oli viety paikoilleen, lähdimme Emilin kanssa yhtä matkaa kohti Ellenin ja Emilin kotia. Sisälle päästyämme poika kiiruhti vähin äänin omaan huoneeseensa ja itse suuntasin keittiöön. ”Et sitten saanut apukokkia mukaan tällä kertaa?” Ellen kyseli hyväntuulisesti. Nainen ei ehtinyt kuitenkaan odottaa vastausta, sillä palohälytin pamahti soimaan Ninan avatessa uuninluukun. ”Perhana mä unohdin laittaa ajastimen!” nainen manaili nostaessaan uunista mustuneet piparit. ”No ei kun vaan uutta yritystä, tätä taikinaa kyllä riittää”, Ellen totesi nauraen ja alkoi kaulimaan piparitaikinaa seuraavaa pellillistä varten. Loppupäivä sujuikin kuin siivillä pikkujoulutarjoiluja valmistellessa ja taukotupaa koristellessa. Onnenpoika Emil, kun on teidänlaisenne hoitajat. Suurkiitos sinulle ja Jennille kun jaksoitte vaivautua auttamaan poikaa, vaikka alkuun vähän vastahakoinen olinkin. Viime kertainen putoaminen vain on niin kovin juurtunut takaraivooni, että en parennut ottaa enää uusia kömmähdyksiä vastaan. Mutta myönnettävä kai se on vihdoin näin äiti-ihmisenäkin, että ei sitä poikaa voi loputtomiin suojella. Ja muistaahan sen omilta ensimmäisiltä ratsastustunneilta, että "hyvä ratsastaja ei ole ennen kuin on pudonnut vähintään kymmenen kertaa". Sinussa ja Emilissä selvästikin siis piilee Pulliksen toivot.
Kentällä työskentely sujui teidän molempien kannalta hienosti. Muska toki oli oma haastava itsensä, mutta yllättävän hienosti sait sen joka tapauksessa kulkemaan. Sama päti Eemiliin, joka yllätti positiivisesti. Jenni oli selvästikin saanut tammasta päivemmällä turhat puhdit pihalle, sillä se jaksoi toimia pienen pojan opetusratsuna varsin kiitettävästi. Kiva kun pääsitte vetämään myös pitkät laukat. Kuten arvatakin saattaa, se toden totta on pojankoltiaisen lempiaskellaji!
Tästä tarinasta sinut palkitaan 15v€:lla. Kiitos jälleen avustasi niin tallilla kuin Emilin suhteen. Ihanaa, että poika pääsi vihdoin kapuamaan lempiponinsa selkään - ja vieläpä hyvin menestyksin!
Ellen
|
|
|
|
Post by oona on Dec 14, 2015 7:21:41 GMT
14.12.2015 Pulliksen pikkujoulut”Mitäs täällä oikein hihitellään?” tuttu ääni ihmetteli taukotuvan ovelta. ”Nikke!” Nina riemastui ja ponkaisi halaamaan miestä, joka oli vihdoin palannut terveiden kirjoihin. ”No ohhoh, pitäs olla selkeesti useammin poissa”, mies naureskeli selvittyään yllättävästä rutistuksesta. ”Kiva nähä sut täällä”, tervehdin miestä itsekin hymyillen. ”Ai enks mä saa halausta sulta?” Nikke loihti kasvoilleen pettyneen ilmeen. ”Sun rakas hevosesi meinas tänään murskata mun kylkiluut, kun se liiskas mut karsinan seinään, joten ei paljoo halailuta”, valitin. ”No mä hyväksyn ton selityksen tän kerran”, Nikke myöntyi ja nappasi itselleen kupillisen kahvia. ”Mitäs te täällä siis oikein juonitte?” mies tiedusteli päästyään istumaan pöydän ääreen. ”Kirjotetaan joulupukille”, vastasimme Ninan kanssa yhteen ääneen ja purskahdimme nauramaan. ”Et helkkarissa osta Muskalle yhtään pinkkiä varustetta!” Nikke parahti kaapattuaan ruutupaperille kirjoitetun listan ja tutkailtuaan sitä hetken aikaa. Olimme olleet Ninan kanssa suunnittelemassa, mitä ostaisimme tallipuodista hoitohevosillemme ja pohdinnan alla oli juuri ollut, mikä väri sopisi Muskalle parhaiten. Totta kai olimme päätyneet Ninan kanssa pinkkiin väriin. ”Älä nyt, kyllä Muskankin pitää saada olla oman elämänsä prinsessa”, nauroin, sillä olimme kyllä arvanneet miehen reaktion. ”Se mikään prinsessa oo”, Nikke tuhahti tuohtuneena. ”No onhan se, kyllähän sen nyt käytöksestäkin huomaa. Sä oot selkeesti sen Prinssi Hurmaava ja mä vaan palvelusneito, jolle kehtaa kiukutella”, selitin teoriani ja palautin hymyn Niken kasvoille. ”Vai että Prinssi Hurmaava”, Nikke naureskeli tyytyväisenä ja keskustelu varusteiden väristä jäi siihen. ”Kuka on hurmaava?”, Tanttu kurkkasi taukotuvan ovesta sisää. ”Nikke, sä oot takas!” tyttö innostui nähtyään poissa olleen tallimestarin palanneen. ”Muskan mielestä Nikke on Prinssi Hurmaava”, selitin, ennen kuin Nikke ehti alkaa väännellä sanojani ja sain Tantun nauramaan. Tunnelma tallilla oli varsin innostunut, kun kaikki odottivat jännityksellä illan pikkujouluja. ”Nina, mites se Maxin jalka? Joko se eläinlääkäri kävi?” Tanttu kyseli huolestuneena ja vakavoiduimme kaikki hetkeksi. ”Ei sen pitäs mitään vakavaa olla, pitää vaan kylmäillä jalat aina rasituksen jälkeen ja seurailla tilannetta”, Nina kertoi ja kaikki olivat huojentuneita uutisista. ”Mites pikkujoulumaasto?” Tanttu jatkoi kyselyään. ”Maxin pitää varmaan jäädä lepäämään, mutta eiköhän tuolta löydy joku muukin poni lainaan. Ihan mielelläni mä lähtisin testaamaan vaikka sitä uutta Reemusta”, Nina vastasi hyväntuulisesti, vaikka naisen silmissä näkyikin pieni huoli. ”Voithan sä jäädä tänne mun kanssa tappamaan aikaa… jos ymmärrät mitä tarkoitan”, Nikke väläytti ja sai Ninan irvistämään. ”Mielummin tarvon vaikka metrin hangessa”, nainen tokaisi. -- Kun kello koitti vihdoin kuusi, oli taukotupaan kokoontunut koko tallin hoitajaporukka. Puheensorina keskeytyi, kun Ellen kilisytti lusikallaan glögimukiaan. ”Tervetuloa tänne Pulliksen pikkujouluihin, ihanaa nähä teidät kaikki täällä”, nainen toivotti kaikki tervetulleeksi. ”Mä en tiennykään että tää oli näin virallinen tilaisuus”, Nina supatti minulle ja Tantulle. ”Tää ei todellakaan oo mikään virallinen tilaisuus-”, Ellen sanoi vinkaten silmää Ninalle. ”-joten pidemmittä puheitta ottakaa glögiä ja syökää jouluherkkuja. Ei hätää, mä en ole tehny niitä ite, vaan sain apua kunnon keittiötontuilta! Kunhan ollaan saatu mahat täyteen, niin aletaan valmistautua jouluiseen maastoretkeen.” nainen päätti puheensa. Taputimme tallin omistajattarelle tämän estelyistä huolimatta ja Nikke ja Jere innostuivat jopa hurraamaan kovaan ääneen saaden Elleninkin purskahtamaan nauruun. Tunnelma taukotuvassa oli jouluisen riehakas. ”Mä en voi enää ratsastaa, söin ihan liian monta piparia”, Tanttu vaikeroi, kun oli aika lähteä laittamaan hevosia kuntoon. ”Vähän sama vika, tosin mun kohtaloks koitu noi joulutortut”, liityin kuoroon. ”No tytöt, eipäs valiteta siinä”, Ellen hymyili ja hoputti meidät tallin puolelle, jotta pääsisimme lähtemään liikkeelle ajallaan. Olin harjannut Muskan perusteellisemmin jo aikaisemin, joten pyyhkäisin tamman selästä vain pahimmat pölyt ennen satulointia. Hihittelin itsekseni, kun nostin satulaa luimistelevan Muskan selkään. Olin nimittäin ehtinyt piipahtamaan päivän aikana tallipuodissa ja nyt Muskan satulan alla komeilikin kaunis kirkkaan pinkki satulahuopa. ”Mitä se Nikke oikein valitti, pinkki on ehdottomasti sun väri, vai mitä?” jutustelin tammalle kiristäessäni satulavyötä. Pinkki saattoikin olla tamman mieleen, mutta satulavyön kiristys ei ja vastalauseeksi tamma iskikin takakavionsa ponnekkaasti karsinan takaseinään. ”Täällä kaikki valmiita?” Ellen huhuili tallin ovelta, joten myönteisen vastauksen mumisten pujotin nopeasti suitset Muskan päähän ja lähdin taluttamaan tammaa pihalle muiden luo. ”Oota Oona! Mikä hiton satulahuopa sillä hevosella on!? No ihan sama.. Ota tää mukaan varuiks, se oli aika possu aamulla kun ratsastin sillä”, Nikke kiikutti mustan yleisraippani luokseni juuri, kun olimme lähtemässä tallin pihasta. Muska taisi olla asiasta eri mieltä sillä miehen ojennettua raipan käteeni tamma ponkaisi takapäänsä vauhdilla ilmaan. Nikke päätyi väistämään Muskan äkillistä pukkia tien sivuun ja pyllähti samoin tein kunnon lumipekkaan. Ilme miehen kasvoilla oli niin hölmistynyt, etten voinut enää pidätellä nauruani ja niinpä yritinkin tasapainoilla kunnon naurukohtauksen kourissa roderatsun elkeitä esittelevän Muskan selässä. ”Siinä on Muska taas elementissään”, Ellen totesi melkein kyllästyneenä, kun jouduimme odottamaan, että tamma rauhoittuisi. ”Mä luulen, että tää on sittenkin liikaa”, tokenin lopulta kikatuskohtauksestani ja sain ojennettua raipan takaisin Nikelle. ”No voi olla, hienosti tasapainoiltu”, mies naurahti ottaessaan raipan hieman varuillaan takaisin. Sen jälkeen mies katosi talliin mystisiin ”askareisiinsa”, joilla mies oli perustellut poissaoloaan maastoretkellä. Alun rodeotemppuilun jälkeen Muska käyttäytyi varsin hyvin ja selvisimmekin joulumaastosta kunnialla takaisin tallille asti. ”Mä jo ehdin pelätä että sä putoaisit siinä alussa”, Nina ilmestyi Muskan karsinalle kun olin ottamassa tammalta varusteita pois. Nina tosin ei ollut niinkään ollut huolissaan minusta, vaan nainen oli lyönyt vetoa Jeren kanssa siitä, pysyisinkö Muskan selässä tällä reissulla vai en. ”Hyvä etten tuottanut pettymystä, Muska kun selvästi yritti pelata Jeren pussiin”, nauroin. ”Muska onkin aina noiden jätkien puolella”, Nina virnisti ja taputti varovaisesti tamman kaulaa saaden osakseen äkäisen mulkaisun. ”Okei mä pysyn kaukana”, nainen naurahti Muskalle ja lähti jutustelemaan Tantun kanssa. -- ”Voi luoja, ei voi olla-”, Tanttu hihkui, kun palasimme maastoretken jälkeen takaisin taukotupaan. Emme kuitenkaan Ninan kanssa kyenneet kommentoimaan mitään, sillä olimme ratkenneet nauramaan taukotuvassa odottavalle näylle. ”Ho, ho, ho! Onkos tällä kilttejä tallityttöjä?”, joulupukiksi pukeutunut Nikke istuskeli keskellä huonetta pieni lahjasäkki jaloissaan. Selvisipäs, mitä Nikke oli mystisillä askareillaan tarkoittanut. ”Mitä hittoa Nikke?” Ellen naurahti hämmentyneenä, joten päättelimme, että tempaus oli ollut miehen omakeksimä, eikä kuulunut tallin omistajattaren pikkujoulusuunnitelmaan. ”Ei täällä ketään Nikkeä ole. Ja vaikka oliskin, niin se on sellanen lurjus, joka ei lahjoja ole ansainnut”, joulupukki naureskeli. ”No niin, rauhoittukaapas nyt tytöt! Tulkaa vuorotellen istumaan tähän pukin polvelle, niin saatte pienen lahjapaketin”, Nikke-pukki taputti kutsuvasti polveaan ja sai koko talliporukan repeämään uudelleen nauramaan. ”Hei, onks tää muuten jotain sukupuolisyrjintää. Mites tallipojat?” Jere tiedusteli loukkaantuneena hekotuksen laannuttua. ”Ei suinkaan, toki tallipojillekin on tarjolla pakettia”, pukki vastasi. Niinpä Jere olikin ensimmäinen rohkea, joka uskaltaui joulupukin polvelle istumaan ja sai kaivaa säkistä itselleen paketin. ”Ei juma! Tällänen pinkki poniheijastin”, mies nauroi ääneen revittyään auki lahjapaperin. Jeren jälkeen muutkin uskaltautuivat vuorollaan hakemaan pukilta oman paketin. Ninan paketista paljastui glitterkoristeltu tonttulakki ja Tanttu sai omastaan joulusesti kuvioidun pikkupyyhkeen, joka päätyikin heti Popin hoitovälineiden jatkoksi. Omasta paketistani paljastui pienen pieni ponipehmolelu. ”Pukki on kuullut, että sullakin olis tarvetta välillä sellaselle ponille, jota vois vähän halailla”, joulupukki kommentoi lahjaani hymyssä suin. ”Sä oot kyllä ylittänyt ittes ja kerrankin hyvässä”, Ellen säteili ja kapsahti Niken kaulaan, kun lahjat oli jaettu ja mies alkoi tehdä lähtöä tallituvasta. Naisen päässä komeili muovinen kruunu, jonka pukki oli ojentanut säkistään varta vasten ”tallin valtiattarelle”. -- Kun iltatalli oli tehty yhdessä tuumin ja tallirakennus rauhoitettu yön ajaksi, siirryimme viettämään iltaa vielä Ellenin olohuoneeseen. Olimme ottaneet taukotuvasta jäljelle jääneet jouluherkut mukaamme ja Ellen pisti kiehumaan vielä yhden kannullisen glögiä. Nikke lisäili pienestä taskumatistaan terästystä täysi-ikäisten tallityttöjen mukeihin aina, kun Ellenin silmä vältti ja itsekin jouduin pelastamaan mukini muutaman otteeseen miehen yllätyshyökkäykseltä, sillä olin liikkeellä autolla. Emil oli juhlan kunniaksi saanut poikkeuksellisesti luvan valvoa niin pitkään, kun jaksoi. Poika sinnittelikin pystyssä kuunnellen juttujamme niin kauan, että jouduimme lopulta kantamaan olohuoneen lattialle simahtaneen naperon sänkyynsä, kun oli aika lähteä kotiin. ”Ajele varovasti tai tääl ei oo huomenna enää kukaan hoitamassa poneja”, Ellen naureskeli vielä ovelta, kun suuntasimme kohti parkkipaikkaa. Olin lopulta saanut täyden autollisen kyytiläisiä kotiin vietäväksi, sillä kello oli yllättäen jo sen verran, etteivät bussit enää kulkeneet. Voi ihanuutta! Innostuin jo heti tarinan otsikon nähessäni: Pikkujoulut. Joulufanina jouluaiheisia tarinoita ei vain voi yksinkertaisesti olla liikaa. Heh. Meininki tallilla oli jälleen mitä parhain, eikä Niken takaisinpaluukaan sujunut mitenkään vaivihkaa. Yhteisiä keskustelujanne oli taas ilo seurata, välillä vedetkin silmissä.
Pikkujoulut olivat oikein onnistuneet ja ne tosiaan sujuivat jouluisan riehakkaissa tunnelmissa. Glögi, piparit ja joulutortut katosivat allta aikayksikön ja täysillä vatsoilla oli hyvä - tai vähemmän hyvä - lähteä maastoreissulle sulattelemaan. Myös reissu sujui hyvin, eikä Muskakaan alun rodeopelleilyn jälkeen keksinyt uusia riehakkaita ideioita. Selvisimme siis kunnialla takaisin tallillekin, jossa Niken pikkuylläri tuli yllätyksenä itse kullekin. (Ps. Et tiedäkään, kuinka paljon nauroin tuolle lopulle.. "Tulehan pukin polvelle...")
Kivat henkilökohtaiset pikkulahjat olivat harvinaisen suloinen ele meidän tallimestarilta, jolla taitaa machoulkokuorestaan huolimatta olla kuin ollakin sydän paikallaan. Ja eiköhän tuo aikanaan tuolle pinkillekin värille lämpeä, jahka vaan hamstrataan sitä tarpeeksi Muskan kaappiin. Mitä ihanimmasta pikkujoulutarinasta saat 15v€. Tätä oli taasen ilo lukea! <3
Ellen
|
|
|
|
Post by oona on Dec 14, 2015 7:39:14 GMT
Mun tallipuotireissu tyssäs hoitovihkon johonkin spämmin estoon niin toivottavasti on ok laittaa tää tänne?
Tallipuotireissu
Kuten tulikin jo tarinassa mainittua, niin Muskalle joululahjalistalla olisi: Nylonriimu 8v€ Nylonriimunvarsi 6v€ Harjapakki 12v€ Pölyharja 5v€ Pehmeä harja 4v€ Harjakampa 3v€ Pääharja 3v€ Kumisuka 4v€ Piikkisuka 3v€ Kaviokoukku 3v€ Pesusieni 2v€ Letityskuminauhat 2v€ Porkkanapussi 4v€ Viltti 12v€ Ratsastusloimi 22v€ Neliöhuopa 14v€ --- yhteensä: 107v€ Varusteiden värinä totta kai pinkki ja letityskuminauhat mustana |
|
|
|
Post by Ellen H on Dec 14, 2015 10:17:22 GMT
Pink is pop! Kyllä se Nikkekin vielä värille heltyy.. Lisätty kaappiinne. |
|
|
|
Post by oona on Dec 17, 2015 6:37:38 GMT
17.12.2015 Uusi tuttavuus tallilla”Mä oon pari päivää poissa ja sä hankit heti uuden naisen tilalle?”, kiusoittelin Nikkeä huomatessani miehen jonkun blondin kanssa Muskan karsinalla. ”Sori muru, näin se maailma pyörii”, Nikke nauroi ja kaappasi blondin kainaloonsa. ”Ei hätää, oikeesti Silja ei oo mitään hevosnaisia, joten hevosenhoitajan pesti on edelleen sun”, mies lopulta paljasti ja esitteli uuden tyttöystävänä. Silja ei ollut mitään huumorinaisiakaan, panin merkille huomatessani happaman ilmeen Niken selän takana piilottelevan naisen kasvoilla. ”Tarvitko apuu Muskan kanssa?” tiedustelin Nikeltä, sillä vaikutti siltä, että mies oli lähdössä esittelemään uljasta ratsuaan uudelle valloitukselleen. ”Kyllä mä pärjään ihan ite. Voit laittaa tän sit pois, kun oon ratsastanut niin me päästään lähtee ajoissa kotiin”, mies väläytti hymyn lleen. Mies ei selvästi halunnut olla oma patalaiska itsensä Siljan edessä, mikä tosin ei minua haitannut. Niinpä ajattelinkin lähteä maleksimaan taukotupaan, kunnes minua tarvittaisiin. Pian Nikke olikin kadonnut satulahuoneeseen ja jättänyt Siljan yksin tallikäytävälle. Nainen näytti todella eksyneeltä karsinoiden keskellä vilkuillessaan pelokkaasti tallissa olevia hevosia. Olin jo melkein taukotuvan ovella, kun tuttu saranoiden narahdus sai hälytyskelloni soimaan. ”Älä vaan avaa sitä!” ehdin huudahtaa, kun Muska jo esitteli hampaitaan Siljalle saaden naisen hyppäämään kiljahtaen kauemmaksi. Karsinan ovi jäi tietenkin sepposen selälleen, eikä tamma kauaa karsinassaan ihmetellyt huomattuaan tilaisuutensa tulleen. Ihan kuin tilanne ei olisi ollut jo tarpeeksi kehno, oli Tanttu juuri tulossa sisälle talliin. Niinpä Muska rynnistikin avautuvasta ulko-ovesta ulos, eikä Tantulla ollut muita vaihtoehtoja kuin väistää tammaa, sillä muuten tyttö olisi varmasti saanut kaviosta. ”Helvetin hyvä!” puuskahdin Siljalle, nappasin tamman karsinan edestä riimun ja narun mukaani ja painuin pihalle Muskan perään. Onneksi taskussani oli pari palaa kuivaa leipää, joten ehkä saisin Muskan niiden avulla houkuteltua kiinni. ”Mitä sä oikeen sanoit Siljalle? Se on tuolla ihan paniikissa”, Nikke kiukutteli tullessaan tallista pihalle. ”Kielsin sitä avaamasta Muskan karsinaa, mut voit varmaan arvata miten kävi. Sinuna murehtisin enemmän tosta sun hevosestas”, puuskahdin ja lykkäsin tamman riimun Niken käteen. Saisipahan itse jahdata pukkilaukkaa ympäri pihaa rallittavan Muskan kiinni. Itse en nimittäin todellakaan halunnut asettua tamman tielle, sillä muuten saisin varmasti liittyä Linnean seuraksi sairaslomalle. ”Mähän sanoin, että Silja ei oo hevosihminen. Sun ois pitäny kattoo sen perään”, Nikke marmatti, eikä selvästi halunnut ottaa vastuuta tilanteesta itselleen. ”Ai mä vai? Mä en oo mikää lastenvahti enkä kyllä mikään ajatustenlukijakaan! Sä ihan ite hylkästi Siljan sinne käytävälle sanomatta mitään. Eikä muuten vissiin tullu mieleen mainita, ettei sun hevoses oo mikään kultamussukka, jota voi noin vaan rapsutella!” raivosin Nikelle poltettuani täysin pinnani. ”Älä sä siinä mulle huuda! Muista kuitenki että sä hoidat MUN hevosta” mies ärisi takaisin ja täysi sota oli valmis syttymään. ”Hei kaverit, jos ette meinaa ottaa tota hevosta takas sisälle niin antakaa se riimu tänne”, Nina tuli keskeyttämään riitamme ja nappasi riimun Niken kädestä. Huomaamattamme Muska oli rauhoittunut ja lönkötellyt lähimmän tarhan aidan luo seurustelemaan tarhassa olevien hevosten kanssa. Niinpä Nina saikin napattua tamman helposti kiinni ja pian karkulainen palautuikin omistajalleen. ”Kuule älä siitä välitä, se on aina vähän herkkänahkanen, kun se tuo jonku tytön tallille. Ei se sulle potkuja anna”, Nina tuli lohduttelemaan, kun Nikke oli kadonnut talliin sisälle. ”Ei mua potkut huoleta. Tekis mieli lopettaa hommat ihan ite”, tuhahdin, vaikka pahin kiukku olikin jo alkanut laimentua. ”Hei, Muska tarvii sua. Siitä tulis varmaan Niken kanssa kahdestaan vaan entistä kusipäämäisempi”, paikalle ilmestynyt Tanttu arveli ja sai minut naurahtamaan. ”Eiköhän tää tästä, mulla vaan oli jo tänään pinna muutenki tarpeeks kireellä”, huokaisin, kun lähdimme talsimaan takaisin kohti tallia. ”Kaikki ok?” kysyin Nikeltä kulkiessani Muskan karsinan ohi. Tämän parempaan sovinnoneleeseen en tällä hetkellä pystynyt, mutta ajattelin silti yrittää.Silja katseli turvallisen välimatkan päästä, kun Nikke laittoi tammaa kuntoon ja vaikutti hyvin ahdistuneelta. Tyttö-parka ei tainnut todellakaan viihtyä tallilla. ”Joo, Muska vaikuttais olevan ihan kunnossa. Eipähän tarvitse ainakaan lämmitellä niin paljoo. Ja joo on kaikki ok”, Nikke höpötti pitäen katseensa visusti Muskan selässä. ”Hyvä”, vastasin hieman jäykästi ja jatkoin matkaani kohti taukotupaa. Toivottavasti kärhämä unohtuisi pian, mietin mielessäni. Taisimme kuitenkin olla Niken kanssa aika samanlaisia nollasta sataan kiihtyviä tyyppejä, jotka leppyvät aivan yhtä nopeasti kuin suuttuvatkin. Niinpä päätin olla stressaamatta tilanteesta enempää ja hukuttaa murheeni kunnon kupilliseen höyryävää kahvia. -- ”Hei, sähän olit Oona? Nikke kysy haluutko tulla ratsastaa Muskalla loppuverkan, että me päästäis lähteen jo”, ujo ääni kysyi taukotuvan ovelta keskeyttäen minut, Ninan ja Tantun. Taisimme vaikuttaa juuri siltä, että olimme juuri puhuneet Siljasta, sillä vaikenimme kuin seinään. Silja ei selvästi uskaltanut tulla sisälle huoneeseen, vaan jäi vaivautuneena odottelemaan kynnykselle, kun nopeasti kaivoin kaapistani ratsastuskamppeet. Löydettyäni kypärän ja hanskat, nappasin kaapista vielä mukaan uuden ratsastusloimen, sillä ajattelin lähteä Muskan kanssa kävelemään loppukäynnit maastoon. Toivottavasti Muska vain olisi samaa mieltä leppoisasta kävelystä… ”Noh meinaatkos ruveta heppatytöks?”yritin rikkoa hiljaisuuden, kun talsimme Siljan kanssa kohti kenttää. ”En”, nainen vastasi lyhyesti ja vaivalloisesti alkanut keskustelumme kuihtui kasaan ennen kuin pääsi edes alkuun. ”Ai maastoonko meinasit?” Nikke kyseli Muskan selästä huomattuaan mukanani raahaaman loimen. ”Joo, toivottavasti väsytit sen ihan kunnolla”, virnistin. ”No älä nyt, sehän hoiti sen jo ihan itsenäisesti, ennen ku ees pääsin selkään”, Nikke naurahti ja miehen kasvoilta huokui helpottuneisuus siitä, että rauha oli jälleen maassa. Riita oli selvästi unohtunut yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin, eikä kummallakaan ollut enää tarvetta palata aiheeseen. ”No toivotaan, että saan mun rauhallisen maastolenkin, mitä toivoin”, hymyilin, kun aloin virittelemään loimea Muskan päälle. ”Sun sietäs saada Muskalta kyllä kunnon kyyditys, kun puet sille tollasta päälle”, Nikke tuhahti laskeutuessaan satulasta. Mies ei ollut selvästi vieläkään päässyt yli siitä, että olin päättänyt ostaa Muskalle pinkkejä varusteita. ”Eiks sun pitäs jo lähtee. Ehkä sullakin on edessä kunnon kyyditykset”, iskin Nikelle silmää ja huomasin sivusilmällä kuinka kentällä kauempana odotellut Silja lehahti tulipunaiseksi. Hitto, unohdin, ettei naisen huumorintaju ollut aivan samalla aaltopituudella kuin muun porukan, kirosin mielessäni, kun kipusin Muskan selkään. ”Mä lupaan kertoa sulle huomenna kaikki likaset yksityiskohdat”, mies hymyili pirullisesti lähtiessään marssimaan kovaa vauhtia pois kentältä kipittävän Siljan perään. ”Pliis, älä!” parahdin ja ohjasin Muskan sitten kohti kentän porttia. Ilmeisesti Nikke oli tosiaan tehnyt tamman kanssa jotain kunnollistakin, sillä tamma kuunteli yllättävän hyvin myös minun apujani ja liikkui muutenkin eteenpäin varsin mukavasti. Vaikka vauhtia tammasta olisi vieläkin löytynyt, sen huomatessa, että suuntasimme kohti tuttua hiekkatienpätkää, sain sen rauhoittumaan ja rentoutumaan muutamalla pidätteellä. Maastolenkki sujuikin varsin leppoisissa tunnelmissa ja lenkki venähti melkein tunnin mittaiseksi, kun en millään malttanut kääntyä kotiin aikaisemmin. ”Kyllä säkin osaat olla hevosterapiaa parhaimmillaan”, hymyilin Muskalle ja rapsuttelin tamman säkää antaessani sen lönkytellä eteenpäin melko pitkin ohjin. Tallilla nappasin Muskalta varusteet pois ja harjasin sen tuttuun reippaaseen tapaani nopeasti läpi. Muska irvisteli, uhkaili ja muutaman kerran tähtäili minua kaviollaan, mutta tamman temput eivät enää tehneet suurtakaan vaikutusta. ”Milloinhan sä opit, että toi on ihan turhaa”, kyselin tammalta, joka sinnikkäästi yritti päästä minusta eroon. Niinpä jäinkin ihan kiusallani rapsuttelemaan tammaa turvallisesti sään kohdalta, kunnes se hetkeksi luovutti näykkimisyrityksissään. ”Kato kun sä käyttäydyt kunnolla, niin sit saat olla rauhassa”, opetin ja lähdin sitten viemään Muskan varusteita paikalleen. Ehkä Muska oppisi vielä joskus käyttäytymään vähän paremmin, kunhan sen kanssa jaksaisi tehdä töitä.
Uijui! Viime sunnuntaina ekstratehtäviä tehdessäni toivoinkin, että joku ottaisi härkää sarvista ja kirjoittaisi juuri tästä aiheesta tarinan. Niken -lukuisat- naiskuviot kun ovat aina yhtä viihdyttävää luettavaa. Tallilla on ennenkin nähty yhtä sun toista piipertäjää, miekkosen seurassa siis. Tämä oli kuitenkin -miten sen sanoisi-, ylitse muiden. Aiemmat tallilla vierailleet naiset kun ovat olleet heppatyttöjä henkeen ja vereen. Siljalle tallireissu taisi kuitenkin olla kaikkea muuta kuin unelmien täyttymys.
Onneksi kenellekään ei käynyt pahemmin, vaikka nainen osaltaan vähän sooloilikin. Muska kyllä näytti Siljalle tasan tarkkaan mistä kana pissii, kuten se näyttää useimmille ihmisille muutenkin. Sellaisen ensikohtaamisen jälkeen -ensimmäistä kertaa hevosen kanssa- voi useampi herkkänahkainen ihminen päättää että oma, Siljan tapauksessa lyhyt, hevosura oli ja pysyy tässä. Toivotaan, että tamma ei aiheuttanut pahempia traumoja tai vaikuttanut Niken loppuillan suunnitelmiin.
Oikein ihana tarina jälleen! Tätä oli taasen ilo lukea. Tilillesi putkahtaa tällä kertaa 16v€ + 3v€. Ihanaa kun kävit taas!
Ellen
|
|
|
|
Post by oona on Dec 17, 2015 23:41:59 GMT
18.12.2015 Ratsastustunteja”Perhanan flunssa! Täältähän kaatuu jengiä ihan koko ajan”, Ellen manaili, kun Sissi oli soittanut ja kertonut olevansa niin pahasti kipeä, ettei tänään pääsisi pitämään alkeiskurssilaisten tuntia. ”Mä voin kyllä auttaa, oon joskus aikoinaan tuurannu pari tuntii mun vanhalla ratsastuskoululla”, tarjouduin avuksi, sillä Ellenillä itsellään oli kädet täynnä töitä tallin toimiston puolella. ”Mä voin mennä vahtiin ton perään”, Nikke ilmoittautui vapaaehtoiseksi. ”Mä luulin, että sulla oli muuta tekemistä?” Ellen ihmetteli ja olin varma, että nainen oli kysynyt ensin apua tallimestariltaan, mutta tämä oli luistanut hommasta jonkin puolivillaisen tekosyyn verukkeella. ”Se haluu vaan tulla huutelemaan typeriä kommentteja kentän laidalle”, naurahdin ja tökkäsin Nikkeä kylkeen. Eilinen riita oli selvästi jo haudattu lopullisesti. Niinpä löysinkin itseni puoli viiden aikaan tallin käytävältä jakamassa innokkaille pikkutytöille poneja ja hätistelemässä muita hoitajia avustamaan ponien kuntoonlaitossa. ”Siis mistä lähtien susta on tehty pomo?” Nina marmatti, mutta meni kiltisti auttamaan edelliseltä tunnilta tuttua Lottaa, joka oli saanut tänään ratsukseen Maxin. Tyttö oli kyllä nurissut, kun Sutina oli annettu tällä kertaa toiselle ratsastajalle, mutta oli varma, että Max onnistuisi sulattamaan tytön sydämen aivan yhtä nopeasti kuin Sutinakin. Katsellessani tallin hälinää, kiitin onneani että tunnilla oli vain neljä ratsastajaa. Ehkä tunti ei päättyisikään täydelliseen katastrofiin. ”No niin, kun ootte saanut jalustimet laitettua sopiviksi ja satulavyöt katottua, niin voitte lähteä kävelemään uralle. Muistatteko miten se tapahtuu? Painatte poneja kevyesti pohkeilla, niin eiköhän ne siitä liikkeelle lähde”, aloitin tunnin ja toivoin, ettei jännitykseni näkynyt ulospäin. Sutinan ja Maxin lisäksi tunnilla oli tallin uusi tulokas Reemus sekä Lola, jota Jenni oli suostunut onneksi taluttamaan, sillä arvaamaton ponitamma osaisi kyllä aiheuttaa hämminkiä tunnilla sille päälle sattuessaan. Myös Reemus oli saanut taluttajakseen uuden hoitajansa Zennyn, sillä vaikka ruuna olikin maailman leppoisin tapaus, oli hevosen suuri koko jännittänyt pientä ratsastajaa niin paljon, että henkinen tuki oli ollut tarpeen. Pian kaikki olivat päässeet uralle kävelemään ja tunti oli päässyt alkamaan. ”Tota.. Siru! Koita rentouttaa vähän käsiä, ei tarvi puristaa niitä ohjia niin kovaa”, ohjeistin Reemuksen ratsastajaa, jonka nimen lunttasin nopeasti mukaani saamastani paperista. Tyttö vaikutti olevan kauhusta kankea, mutta Zenny teki parhaansa, jotta tyttö uskaltaisi rentoutua ruunan selässä. ”Hyvin menee Lotta! Koita siirtää jalkaa vähän taaksepäin ja mieti, että painat kantapäitä vähän alas”, Lotta ratsasti Maxilla jo kuin vanha tekijä ja päättäväinen tyttö saikin ponin kulkemaan yllättävän reippaasti. ”Käännä Minttu sen Sutinan kanssa voltti, ettette oo liian lähellä tota Maxia. Muistakaa kaikki pitää koko ajan hyvä väli edellä menevään. Muutenkin voitte aina silloin tällöin käännellä niitä hevosia volteille eli niille pienille ympyröille. Muistakaa käyttää myös ulkopohjetta samalla, kun käännätte ohjasta”, huusin ohjeita kentän keskeltä ja toivoin, että ääneni kantoi edes puoliksi niin hyvin kuin Sissin. Olin tehnyt kentän toiselle pitkälle sivulle tötteröistä pienen pujotteluradan, jossa ratsastajat pääsivät harjoittelemaan hevosen kääntämistä. Toisella pitkällä sivulla sai ottaa pieniä pätkiä ravia ja tunnustella, miltä se tuntui. ”Älkää hätäilkö siinä ravissa, vaikka se saattaa pompottaakin. Istutte vaan mahdollisimman rennosti mukana ja saa siirtyä käyntiin, jos tuntuu, että meinaa tasapaino horjua”, muistutin ja annoin sitten ratsukoille luvan aloittaa. Maxin kanssa Lotta sai pistää kyllä kaiken tarmonsa peliin, että poni jaksoi nostaa ravin, mutta sinnikkäästi tyttö ainakin yritti. Mintulta ja Suhinalta tehtävät sujuivat todella hyvin. Ravipätkillä Lola olisi selvästi halunnut kiihdytellä, mutta Jenni piti innokkaan ponitamman jämäkästi kurissa ja Lolan ratsastaja Outi ei onneksi Lolan tempuista säikähtänyt. Reemuksen ratsastaja Sirukin rohkaistui lopulta menemään ilman taluttajaa. Katselin ylpeänä, kuinka tunti sujui yllättävän hyvin. ”Nyt kaikki sitten pukkilaukkaa, että saadaan Oona kunnolla hommiin”, Nikke tuli huutelemaan aidan taakse kiusallaan. ”Nikke, suu kiinni! Mä sulle pukkilaukat näytän”, ärähdin ja siirsin keskittymiseni takaisin tuntilaisiin. ”Niin varmaan näytätkin. Mä nimittäin aattelin pitää sulle ja Muskalle sen tunnin tän jälkeen”, mies ilmoitti. ”Siis mikä tunti?” ihmettelin, enkä muistanut sopineeni Niken kanssa mistään tällaisesta. ”No se minkä lupasin sillon kerran, kun sain kyydin kotiin. Kyllä mä kuule lupaukseni pidän”, Nikke täsmensi ja vihdoin mieleeni palautui, mistä Nikke oikein puhui. Olin itse jo autuaasti unohtanut koko asian ja itseasiassa olin varma, että jouduin vielä katumaan sitä, että olin lupautunut miehen valvovan silmän alle. ”Mä laitan Muskan valmiiks ja tuon sen sit tänne, kun tää tunti loppuu. Nina lupas kattoo noiden perään tallissa”, Nikke huikkasi ja lähti tarpomaan kohti tallia. ”Nyt kun toi ravaaminen ja hevosen kääntäminen sujuu, niin voidaan ravata vähän pidempiä pätkiä ja siinä ravissa kääntää niitä hevosia isoille volteille. Edelleen saa siirtyä käyntiin aina, kun ravi alkaa tuntua liian hankalalta”, jatkoin tunnin pitämistä. Vilkaisin nopeasti kelloani ja tajusin, että tunti oli käytännössä jo ihan lopussa. Minne ihmeeseen aika oli oikein hujahtanut, ihmettelin, sillä olin miettinyt mielessäni tehtäviä enemmänkin. Kun ratsukot olivat saaneet vielä hetken ravailla, käskin kaikkia siirtymään käyntiin ja antamaan hevosille pitkät ohjat. Lyhyiden loppukäyntien jälkeen oli aika tulla kentän keskelle, kiittää poneja ja laskeutua alas satulasta. ”Toivottavasti Sissi on sitten taas ens viikolla täällä. Voitte nyt lähtee ponien kanssa talliin. Seuratkaa tota punatukkaista naista-”, osoitin Ninaa, joka oli tullut kentän portille ratsukoita vastaan,”- ja muistakaa pyytää tallissa apua, jos ette saa poneilta ite varusteita pois”, ohjeistin ja kiitin tunnista. Sen jälkeen kiiruhdin hakemaan Ninalta kypärääni ja hanskojani, jotka Nikke oli passittanut Naisen tuomaan tullessaan. Odottelin kentällä hetken aikaa ja katselin talliin päin marssivaa ponijoukkoa. Toivottavasti tytöillä oli ollut hauskaa tunnilla, vaikken varmasti mikään Sissin veroinen opettaja ollutkaan. Havahduin ajatuksistani, kun näköpiiriini ilmestyi mies ja puolet matkasta kahdella jalalla kävelevä hevonen. Tänään taisi taas olla niitä päiviä, kun olisin ollut vain tyytyväinen, jos Ellen olisi antanut lähtöpassit niin tammalle kuin pirullisesti hymyilevälle Nikelle. ”Mitä hittoa sä oot sille tehny?” ihmettelin, kun Nikke sai Muskan lopulta kentälle ja ojensi tamman ohjat minulle. ”Mä vannon, se on ihan vaan oma hurmaava ittensä. Hop, hop nyt selkään siitä”, mies hoputti ja omaksui varsin nopeasti opettajan roolin. ”Mitä kauemmin kestää, niin sitä enemmän saat kärsiä”, Nikke virnisteli, kun katselin epäilevästi paikallaan streppailevaa tamma ja sai minut kipuamaan hevosenselkään mahdollisimmat nopeasti. Lyhyiden alkutanssahteluiden (ei sitä ihan käynniksikään voinut sanoa) jälkeen Nikke komensi minut kevyeen raviin ja käski ratsastaa tuttuun tapaan ympyröitä ja voltteja Muskan verryttelyksi. ”Mitä sä siellä oikein keikut! Kyllä sä voit säilyttää hyvän istunnan vaikka keventäisitki. Pidä se jalka rauhassa!” mies komensi, eikä äänensävy ollut mikään maailman kannustavin. Yritin kuitenkin tehdä työtä käskettyä ja pian huomasinkin, että sain Muskan kuuntelemaan paremmin pohjetta, kun sain jalkani rauhoitettua. Olin aluksi epäillyt, oliko Nikke aivan tosissaan tunnin kanssa, mutta vaikutti siltä, että ylpeys olisi nieltävä ja miehen ohjeista otettava opiksi, vaikka niiden sävy saikin vereni kiehumaan. ”Sun jalat on ihan täys katastrofi! Nyt kuule tehään niin, että nostat ne jalustimet tohon satulan päälle ja sit me ravataan harjoitusravii niin kauan, että sä istut siellä kunnolla”, mies huokaisi teatraalisesti seurattuaan hetken kuinka yritin ratsastaa harjoitusravissa jokaisen kulman jälkeen avo- tai sulkutaivutusta, kuten mies oli opastanut. ”Mitä jos en istu, tipun kuitenkin”, valitin, sillä ilman satulaa –tunti Muskalla oli edelleen varsin kirkkaasti mielessäni. ”No sitten itket ja istut”, mies vastasi ilman sympatian hiventäkään äänessään. Niinpä sitten sainkin hampaita kiristellen koittaa istua Muskan kyydissä, kun tamma jännittymiseni seurauksena lähti kiitämään ravia aivan liian kovaa. ”Rentoudu! Ei tarvi tehä mitään muuta”, Nikke ohjeisti, mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty. Lopulta muistin vanhan ratsastuksenopettajani vinkin ja aloin hyräillä Petteri Punakuonon sävelmää. Kuulemma ei voi jännittää samalla kuin lauleskelee ja huomasin yllätyksekseni, että sehän toimi. Nikke oli myös ollut oikeassa, sillä Muskan meno rauhoittui heti, kun en yrittänyt jännittää itseäni satulaan puristamalla reisiä ja painamalla ohjia alemmas. En ollutkaan aiemmin tajunnut, kuinka herkkä Muska istunnalle oli. ”No johan sua alko laulattamaan”, Nikke ihmetteli ja selitin miehelle teoriani samalla, kun sain hetken hengähtää käynnissä. ”Kohta sä varmaan laulatki sit lisää”, mies naureskeli ja käski minua siirtymään suurelle keskiympyrälle ja nostamaan laukan. ”Mites nää jalustimet?” yritin, mutta tiesin itsekin, mikä vastaus tulisi olemaan. ”Älä siinä valita tai piilotan noi jalustinremmit lopullisesti siks aikaa, että opit ratsastamaan”, Nikke uhkaili, joten pidin suuni sen jälkeen visusti supussa. Laukkaaminen Muskan kanssa ilman jalustimia hirvitti minua, eikä vähiten siksi, etten todellakaan halunnut pudota Niken edessä. Niinpä äärimmäiset keinot oli otettava käyttöön ja kajautin ilmoille taas Petteri Punakuonon ensimmäisen säikeistön. Laukannosto sujui aivan huomaamatta lauleskellessa, joten en ehtinyt jännittyä ja niinpä Muskan laukka olikin alusta asti sujuvaa ja hallittua. Lauleskelin itsekseni tuttua joululaulua, joka sattui olemaan ainoa kappale, jonka sillä hetkellä muistin, ja yritin rentouttaa jälleen jalkojani. Kun istunta tuntui tarpeeksi vakaalta, aloin taivutella Muskaa ympyrän kaarella vuoroin sisään ja vuoroin ulospäin. ”Sä vaikutat ihan idiootilta, mutta kyllähän toi toimii. Haluisin nähä sen tuomarin ilmeen, jos kokeilisit tota kouluradalla”, Nikke huuteli, ja olin varma, että miehen sanat olivat tulkittavissa kehuiksi, jos oikein yritti. Niinpä jatkoinkin laukkatyöskentelyä iloisesti hyräillen. ”Okei, ehkä tää riittää. Saat ottaa jalustimet ja ravaile sit vielä hetki ennen loppukäyntejä”, Nikke lopulta armahti minut. Jalustimeni tuntuivat naurettavan lyhyiltä nyt, kun olin saanut keskittyä istuntaani käytännössä koko tunnin ajan. ”Noin lyhyitä jalustimia saat käyttää jatkossa vaan maastossa tai joskus pääset hyppäämään Muskalla”, Nikke vannotti ja lupasin pyhästi pitää asian mielessä. Ehkä meistä Muskan kanssa tulisi vielä joskus ihan kelpo ratsukko, kun oikein kovasti harjoittelisi. Saatuani jalustimet takaisin jalkaan, annoin Muskan hölkötellä rentoa ravia ja venyttää kaulaansa pitkälle eteen ja alas. Tamma vaikutti varsin tyytyväiseltä oloonsa, joten oli pakko myöntää, että Nikke tiesi, mikä Muskan kanssa toimi. Kun olin saanut ravailtua molempiin suuntiin, oli aika siirtyä käyntiin. ”Mä en oo koskaan tajunnu, miten herkkä tää on istunnalle”, ihmettelin ääneen Nikelle, kun ratsastin miehen ohi pitkin ohjin. ”Se osaa yllättää ja sen takia mä itseasiassa siitä tykkäänki. Ihmiset ei vaan osaa antaa sille tilaisuutta”, Nikke väläytti hymyn, jonka jälkeen sain taas kuulla katkeraa tilitystä siitä, kuinka Muska oli niin väärin ymmärretty tamma. Ilmeisesti tämän viikon välikohtaukset ensin Linnean ja sitten Siljan kanssa, eivät olleet kasvattaneet tamman fanijoukkoa tallilla. ”Silja muuten vanno, ettei se enää ikinä tuu tallille. Musta tuntu, että mun charmi vähän karisi, nyt kun se ei enää ihaile sitä, että mulla on oma hevonen”, mies tunnusti, kun puhe kääntyi tämän uuteen tyttöystävään. Ratsastuksen jälkeen hoidimme Muskan yhdessä (eli Nikke harjasi tamman sillä aikaa, kun itse raahasin tamman varusteet paikoilleen) ja menimme hetkeksi taukotupaan istuskelemaan. ”Ne pikkuset oli niin innoissaan, kun ne pääs ravaamaan. Sissi ei ois varmaan ikinä antanu niitten ravata noin paljon heti alkuun”, Nina raportoi tallissa kuulemaansa palautetta. Hitto, olin tehnyt sen taas! ”Sustahan vois tulla ihan pätevä opettaja. Sellanen jonka tunneilta ei puuttuis vauhtia ja vaarallisia tilanteita”, Nikke irvaili. ”No, onneks ei tullu vaaratilanteita. Ellen ois varmaan nirhannu mut, jos joku niistä ois tippunu”, huomautin. ”Ei hätää, ei se ois voinut. Täällä on jengiä niin paljon sairaslomalla, ettei sillä oo varaa toimittaa enää ketään sinne joukon jatkoks”, Nina huomautti ja purskahdimme kaikki nauramaan. Aikamme rupateltuamme oli aika suunnata kohti kotia. Nikke pummasi minulta jälleen kyydin ja lupasi vastapalkaksi uuden ratsastustunnin. ”Mä ilmotan sulle huomenna, mitä mieltä mun vatsalihakset asiasta on”, naurahdin, kun kropassa alkoi tuntumaan, että Niken tunnin aikana oli saanut tehdä kunnolla töitä. ”Hei, niiltä ei kuulu kysyä”, mies vastusti, joten ilmeisesti uusi ratsastustunti oli sovittu, mutta onneksi vasta jonnekin tulevaisuuteen. //ekstratehtävä taas suoritettu Mun piti kirjottaa tällä kertaa ihan lyhyt tarina, mutta kyllähän se sitten taas venähti tuun sitten aamulla oikolukee tän, jos ehdin, mutta pakko varmistella ja lähettää tää jo nyt, kun saattaa olla sellanen päivä, ettei juuri konetta ehi avata// Voi että on kiva, että te hoitajat jaksatte ja viitsitte suorittaa näitä ekstratehtäviä! Se on aina kiva keksiä aiheita ja nähdä, millaisia tarinoita te saatte niistä taiottua. Olipas onni onnettomuudessa, että meiltä löytyi tuollainen noheva hoitaja, jolla oli kokemusta tuntienpidosta. On totta, että näin talvisaikaan -eritoten sade- ja loskakeleillä- jengiä tippuu alta aikayksikön. Onneksi meitä on kuitenkin kertynyt sen verta monta Pullislaista, että talli on ja pysyy pystyssä vähemmälläkin ihmisvoimalla!
Tunninpito sujui mukavissa merkeissä, vaikka siinäkin toki omat haasteensa oli. Tuntilaisia oli kuitenkin sen verta, että jo se, kuka on kuka, perässä pysyminen vaati oman työnsä. Jatkoit hienosti siitä, mihin Sissi viime kerralla jäi ja tuntilaisten ilmeistä päätellen tytöillä oli ollut hauskaa. Kerrankin pääsivät viilettämään ihan kunnolla ja luvan kanssa! Paljon uutta ja jännää tuli myöskin opittua ja se on hieno homma. Sissiltä myös lämpimät puhelinterveiset, eikä haittaa kuulemma ollenkaan että tytöt pääsivät ravailemaan entistä enemmän, kuulemma vain päinvastoin.
Niken pitämä tunti sujui vähän... ronskimmissa tunnelmissa! Miekkosella kieltämättä on sana hallussa ja topakka asenne. Et kuitenkaan ottanut itseesi vaan teit työtä käskettyä ja vieläpä hyvällä menestyksell'. Kehujakin sain poimittua räväköiden lauseiden välistä, Nikellä kun vain on poikkeuksellinen tapa kertoa ne. Mukava päivä jälleen Pulliksessa ja tunteja pukkasi suunnasta jos toisestakin. Hyvinhän tämä "ratsastuskouluarki" sujuu ilman opettajaakin! Ihanasta tarinasta saat tällä kertaa 15v€ + 3v€. Teikäläistä saa varmaan jatkossakin vaivata tuntienpidon suhteen, jos opettaja sairastuu?
Ellen
|
|
|
|
Post by oona on Dec 19, 2015 19:11:18 GMT
19.12.2015 - Kuinka piiloutua Ullalta”Huomenta!” huhuilin taukotuvan ovelta pirteästi. Olin jälleen tullut Pullikseen heti aamusta, eivätkä edes kipeät vatsalihakset synkentäneet mielialaani. ”No tulihan tänne joku!” varsin kärttyisä ääni tervehti minua ja vaaleatukkainen nainen ilmestyi tallin toimistosta korkokengät jalassa ja hiukset tiukasti nutturalla. ”Heinät pitäs olla jaettu jo! Kello on vartti yli seitsemän ja tässä Ellenin aikataulussa sanotaan, että tasalta”, nainen alkoi räpättämään heti kun olin kunnolla kuuloetäisyydellä. ”Ööh.. missä Ellen on?” ihmettelin täysin hämmentyneenä saamastani vastaanotosta. En varmaan ollut koskaan kuullut kenenkään edes käyttävän sanaa aikataulu Pulliksessa. ”Se on kipeenä, mä tuuraan nyt sitä. Ulla”, nainen esitteli itsensä ja ojensi kätensä jämäkkään kättelyyn. ”Okei, Nikellä tais kyllä olla aamutallivuoro… Mut kyllä mä voin mennä hevoset ruokkimaan, jos tarvii”, lupauduin edelleen hieman puulla päähän lyötynä. ”No hopihopi niin kuin olis jo, ollaan kohta jo kakskyt minuuttia myöhässä aikataulusta”, Ulla komensi ja heilutteli kädessään pientä ruutupaperia, joka ilmeisesti oli se maaginen päiväjärjestys. Niinpä painuinkin vähin äänin tallin puolelle laittamaan hevosille ruokia valmiiksi. ”Nikke, missä hitossa sä oikeen oot? Mä täällä teen sun hommia, kun tänne talliin on eksyny joku aikatauluhullu sotilaskomentaja. Kannattaa kyllä varoo kun tuut, koska luulen et sua oottaa aikamoinen saarna”, jätin viestin Niken vastaajaan päästyäni rehuvarastoon Ullan kuuloetäisyyden ulkopuolelle. Ois nyt joku ees auttamassa, mutta rouva natsipäällikökin vain istuu toimistossa korkokengät jalassa, kirosin mielessäni, kun tasapainoilin täpötäyden heinäkuorman kanssa tallikäytävälle ja aloin viskomaan hevosille silmämääräisesti sopivan kokoisia heinäsiivuja. Odottavainen hörinä täytti tallin ja palautti hymyn huulilleni. Sentään joku osasi arvostaa tätäkin hommaa, lohduttauduin ja lähdin hakemaan kauroja ja muita lisärehuja niille hevosille, jotka niitä tarvitsivat. Onneksi hevosten ruokintaohjeet oli kirjoitettu karsinoiden oveen, joten pystyin lunttaamaan niistä tietoa. Hevosten ruokintaohjeet kun eivät minulla olleet ihan yhtä hyvin muistissa kuin Linnealta, joka varmasti pystyisi luettelemaan ne vaikka unissaan. ”Terve! Täällähän näyttää hyvältä”, laiska ääni kuului tallin ovelta. Nikke oli vihdoin suvainnut saapua paikalle, kun viimeinenkin hevonen oli saanut aamuruuat turpansa eteen. ”Apu ois kyllä kelvannu, missä sä oikeen maleksit”, valitin. ”No otin vielä pienet torkut, kun olin kuunnellu sun vastaajaviestin. Aattelin, että sullahan on homma ihan hyvin hoidossa”, Nikke virnisteli. ”Aivan oikein ymmärretty”, puuskahdin sarkastisesti ja päätin painua taukotupaan keittämään kahvia. Yllätyin, kun Nikke ei seurannutkaan perässäni, vaan luikki vähin äänin kohti heinävinttiä. Ilmeisesti mies yritti tosissaan kartella Ullaa, joka vaani taukotuvan yhteydessä olevassa toimistossa. ”Mitäs sitä täällä lorvitaan, mä katoin tuolta kasan suitsia, jotka on öljyymisen tarpeessa ja satulatkin tarvitsis kiillotusta”, Ulla hyökkäsi käskyttämään, kun olin mittaamassa kahvia keittimeen. Olisi selvästi kannattanut ottaa Nikestä mallia, manailin mielessäni mentyäni laskuissani sekasin. ”Joo, mä keitän tän kahvin ekana”, vastasin varsin tiukkaan sävyyn ja lupasin kiukutella koko loppu päivän, jos kahvista tulisi liian vahvaa. Jos Ullalta olisi kysytty, en varmastikaan olisi saanut ryystää kahvia samalla, kun käsittelin kallisarvoisia nahkavarusteita, mutta kaiken uhalla salakuljetin ison kupillisen kahvia satulahuoneen puolelle. Kiitin hartaasti sitä ihmistä, joka oli joskus päättänyt sijoittaa kulahtaneen, mutta mukavan nojatuolin satulahuoneen nurkkaan. Raivasin vanhat viltit ja loimet pois tuolin päältä ja asettauduin mukavasti hörppimään kahvia. Minähän en mitään ylimääräistä tekisi, ennen kuin olisin saanut tyhjennettyä koko kupillisen. Laitoin napit korviini, viritin kännykästäni spotifyn päälle ja annoin musiikin pauhata niin kovalla kuin korvat kestivät. Pikkuhiljaa ärsytys alkoi laantua ja päätin tarttua Ullan esiin nostamista suitsista ensimmäisiin. Musiikkia kuunnellessa suitsien öljyäminen sujuikin varsin joutuisasti ja satuloiden hinkkaaminen olikin yllättävän rentouttavaa puuhaa. ”Täällä sä vaan raadat”, havahduin kun Nikke oli ilmestynyt satulahuoneen oviaukkoon ja katseli minua säälien. ”No ilmeisesti jonkun on pakko tehä täällä jotain”, heittäydyin marttyyriksi. ”Kävi sulle vähän parempi tuuri, Riella joutu nimittäin putsaamaan karsinoita ja jynssäämään ruokakuppeja”, Nikke lohdutti. ”Mitäs sä oot tehny yhteiseks hyväks?” kyselin piikikkäästi, sillä tänään Niken laiskottelu tuntui tavallista ärsyttävämmältä. ”Vein mä hevoset ulos Nina ja Tantun kanssa”, mies puolustautui. ”Ai sekin kaksikko piileskelee täällä jossain”, ihmettelin sillä en ollut nähnyt kummastakaan vilaustakaan koko päivänä. ”Ne lähti taluttamaan poneja tonne peltolenkille. Siinä menee kuulemma tarpeeks aikaa”, Nikke naureskeli, mutta miehen hyvä tuuli loppui lyhyeen. ”No täällä sä oot!” Ullan uhkaava ääni sai Niken iloisen ilmeen valahtamaan. ”Sun pitäs olla täällä töissä, mutta koko miestä ei oo näkyny koko päivänä. Tallimestarina sun pitäs huolehtia siitä, että täällä pysytään aikataulussa”, nainen aloitti saarnansa. Siinä se maaginen sana taas tuli, ajattelin ja tajusin sitten tilaisuuteni tulleen. Vähin äänin livahdin ulos satulahuoneesta ja jätin Niken kuuntelemaan kunnon läksytystä. Tänään talli ei tuntunut kovin viihtyisältä, joten päätin käydä piipahtamassa Ellenin luona katsomassa, miten nainen jakseli. ”Mites täällä voidaan? Enhän mä häiritse?” huhuilin eteisestä ja sain käheät tervetulotoivotukset olohuoneen sohvalta. Ellen näytti varsin kurjalta maatessaan viltin alla sohvalla. Tilanteen oli oltava paha, sillä telkkarissa pyöri Kauniit ja rohkeat. ”Mikä olo?” tiedustelin naiselta istahtaessani olohuoneen nojatuoliin. ”Ei kovin hääppönen, mä en meinaa oikeen pysyy tolpillani tän kuumeen kanssa”, nainen valitti. ”Voi ei, toi on kyllä kurjaa. Toivottavasti sä paranet pian”, esitin toiveen täydestä sydämestäni. ”Mites tallissa?” Ellen kyseli väsyneesti hymyillen. ”Noh, kyllä sä varmaan Ullan tunnet. Se jäi sinne läksyttämään Nikkeä, kun mä päätin liueta paikalta sieltä orjaleiriltä”, kerroin ja yritin pitää kieleni kurissa, sillä en halunnut rasittaa Elleniä turhalla valituksella. ”Mutta jos jotain positiivista haluut kuulla, niin ei oo ollu aikoihin näin puhtaita kuppeja ja hyvin öljyttyjä varusteita kuin nyt”, virnistin. Ainakin Ulla oli organisoinut talliin kunnon joulusiivouksen. ”Hei tarviitko jotain apua nyt kun mä lorvin täällä?” tajusin kysyä Elleniltä, kun olimme jutustelleet hetken aikaa Ullasta ja naisen tavasta pyörittää tallia. Naisen metodit varmasti toimivat ammattimaisella puoliveritallilla, mutta Pullikseen ne eivät todellakaan sopineet. Olin varma, että Ulla piti meitä hoitajia toivottomana joukkona laiskureita, mutta niin kauan kuin Ellen meidät kelpuutti, oli kaikki hyvin. ”No en mä sua haluu vaivata”, Ellen vaivaantui. ”Älä nyt! Ullan käskytyksen jälkeen ei tunnu enää missään”, tokaisin ja sain Ellenin naurahtamaan. ”No jos sä millään viitsit, niin Emilille pitäs kyllä tehä ruokaa. Jääkaapissa on jauhelihakastikkeeseen ainekset. Sä taidat kyllä olla mua parempi kokki, joten mun ei varmaan tarvi ohjeistaa enempää”, nainen esitti toiveensa. ”Totta kai mä teen ruokaa. Onks Emil kotona? Voisin kysyy saaks siitä taas apukokin”, innostuin. Kyllä ruuanlaitto aina tallin jynssäämisen voitti. ”Joo tuolla se on huoneessaan. Käy vaan koputtelemassa”, Ellen kertoi haukotellen. ”Okei, mä siis teen ruokaa ja sä otat nyt kunnon päikkärit”, komensin ja lähdin kohti Emilin huonetta. Sain kuin sainkin lopulta mukaani pienen apukokin, joka pian innolla opetteli pilkkomaan sipulia ja ruskistamaan jauhelihaa. ”Kuule kyllä kannattaa opetella kokkaamaan, niin saat sitten isona hurmattuu aina naiset”, naurahdin Emilille joka kieli keskellä suuta ripotteli ohjeeni mukaan pippuria melkein valmiiseen kastikkeeseen. ”Nikke on sanonut, että hevosmiehet hurmaa naisia”, poika paljasti. ”No sitten susta tulee ihan surperhurmuri”, nauroin ja ojensin Emilille seuraavaksi basilikan ripoteltavaksi kastikkeen päälle. ”Kuule nyt alkaa olla aika valmista. Sä voit käydä kysymässä äidiltäs haluuko se syödä ja sit tuut kattamaan pöydän”, hätistelin Emiliä ja varmistin kastikkeen maun, kun poika oli poistunut keittiöstä. Lisäsin vielä ripauksen paprikajauhetta ja basilikaa ja nostin sitten jauhelihakastikkeen ja spagetin keittiön pöydälle. ”Ei se jaksa syödä, mutta se sano, että siitä riittää sulleki jos haluut”, Emil tuli raportoimaan ja alkoi ahkerasti kattaa pöytää kahdelle. ”No kyllähän mä sun seurana sitten syön”, hymyilin. ”Hei saaks mä ottaa mehua ruuan kanssa?” Emil kinusi ja kaivoi jo jääkaapista omenamehutölkkiä. ”Jos et kerro äidilles”, sanelin ehtoni, sillä en ollut yhtään varma, mikä Ellenin vastaus samaan kysymykseen olisi ollut. ”En kerro!” poika lupasi ja kaatoi itselleen ison lasillisen mehua. ”Kuule tiedätkö onko sun äidillä sellasta suklaakätköä? Jos sua nimittäin vielä huvittaa kokata, niin mä voisin opettaa sulle mun salaisen suklaakeksireseptin”, kyselin Emililtä, kun lautaset alkoivat olla tyhjät. ”JOO!” Emil innostui ja ryntäsi heti näyttämään keittiön kaappia, jonka reunaan oli kasattu pari levyä suklaata. ”Oisko siellä maitosuklaata ja tummaa suklaata?”, kyselin siivotessani pöytää. Pian olimme levittäneet pöydälle kaikki tarvittavat ainekset. Olin iloisesti yllättynyt, että kaapista oli löytynyt jopa fariinisokeria, joka tosin oli kuivunut kivikovaksi, mutta pehmeni pienen vesitilkan avulla. Sovimme Emilin kanssa työnjaon ja mittasimme kaikki tarvittavat aineet valmiiksi pieniin kulhoihin, joista poika sai sitten sekoittaa ihan itse taikinan sillä aikaa, kun pilkoin suklaan pieniksi palasiksi. Lopuksi sekoitimme suklaahiput ja keksitaikinan yhteen. ”Ja nyt se paras osuus, sä saat nuolla ton kauhan, jos haluut”, annoin leipurin kunniatehtävän Emilille ja poika maistelikin onnellisesti raakaa keksitaikinaa sillä aikaa, kun itse annostelin taikinan pellille pieniksi nokareiksi ja pistin pellin sitten uuniin. Kun keksit olivat valmiita, keitimme vielä pannullisen teetä ja kasasimme kaiken tarjottimelle. Emil kiiruhti innoissaan herättelemään Elleniä, joka oli saanut nukkua kunnon päiväunet sillä aikaa, kun olin puuhaillut Emilin kanssa keittiössä. ”Äiti! Me leivottiin sulle keksejä”, Emil hihkui innoissaan. ”Teitte mitä?”, Ellen ihmetteli unisena ja huomasi sitten herkkutarjottimen olohuoneen pöydällä. ”Te ootte ihan mahtavia, miten te tälläsiä oikein onnistuitte taikomaan”, Ellen ihmetteli ja otti onnellisena vastaan höyryävän teekupin ja uunituoreita suklaakeksejä. ”Mä osaan nyt Oonan supersalaisen reseptin”, Emil kehuskeli ja alkoi sitten innoissaan selittää, mitä kaikkea oli päässyt keittiön puolella tekemään. ”Mullahan on täällä kohta oma kokki, kun sä käyt opettamassa Emiliä”, Ellen naureskeli saatuan suunvuoron Emilin innostuneen selityksen jälkeen. ”No sun kokin maineen tuntien, jonkun on tehtävä teille palvelus”, kiusoittelin hyväntuulisesti. Ilta oli jo ehtinyt pimentyä, kun tein lähtöä Ellenin ja Emilin luota. Mukanani oli rasiallinen keksejä, jonka ajattelin viedä taukotupaan muiden iloksi, sillä emme olleet onnistuneet tuhoamaan aivan koko pellillistä kolmeen pekkaan. ”Mihis sä katosit? Sä et oo tänää ollu kovin kummoinen hevosenhoitaja. Mä luulin että sä olit lähtenyt kotiin jo ajat sitten” Nikke yllättyi nähdessään minut taukotuvassa. Nikke pakkaili tavaroitaan ja kaikesta päätellen mies oli käynyt maastoilemassa Muskan kanssa. ”Löysin itelleni parempia hommia”, virnistin ja nautin miehen kasvoilla häivähtäneestä hämmentyneestä ilmeestä. ”Maistuuks suklaakeksi? Vaikka sitten hyvitykseks siitä, että Muska jäi tänään vähän vähemmälle huomiolle, vaikka sehän näitä ennemminki ansaitsis” tarjosin miehelle maistiaisia tuomastani rasiasta. ”Herranjumala nää on hyviä!” Nikke huudahti haukattuaan ensimmäisen palasen. ”Mun salainen resepti”, virnistin tyytyväisenä. ”Tosin opetin sen tänään Emilille, joten eiköhän siitä oo jokanen kuullu viimeistään huomenna”, lisäsin ja sain Niken naurahtamaan. ”Maistuisko suklaakeksit?”, koputtelin tallin toimiston oveen, kun Nikke oli lähtenyt. Huomasin, että Ulla rustasi pilkuntarkkaa raporttia päivän kulusta selvästi Elleniä varten. Oli pakko myöntää, että kyllä Ulla hommansa osasi ja isomman kilpatallin puikoissa nainen varmasti oli korvaamaton. En voinut kuin ihailla naisen järjestelmällisyyttä, sillä siinä oli ominaisuus, jolla minua ei ollut siunattu tippaakaan. ”Joo joo”, Ulla vastasi hajamielisesti uppoutuneena tuijottamaan vanhan tietokoneen kuvaputkinäyttöä. Ujutin keksirasian naisen nenän eteen ja sain tämän havahtumaan töiden parista. ”Ihanaa, kiitos! Nää tuoksuu aivan todella hyviltä”, nainen ihasteli ja maistoi sitten varovasti. ”Vau nam! Näähän on ihan taivaallisia. Mites muuten se Ellen voi? Musta tuntuu, etten mä oo kovin suosittu vieras täällä, varmaan kaikki hoitajat pitää mua ihan kauheena”, Ulla alkoi höpöttää yllättäen. Ystävällinen ele oli saanut naisen lähes liikuttumaan ja tajusin häpeillen, ettemme me hoitajatkaan olleet tänään olleet naista kohtaan kovin vastaanottavaisia. ”Me ollaan täällä vaan totuttu vähän erilaiseen tyyliin. Kyllähän sä Ellenin tiedät. Sä oot varmasti pidetty vieras, mutta pomona me kyllä vähän säikähdettiin sua”, yritin lohduttaa Ullaa. ”Vanhat tavat on kai pinttyny syvälle, mä en vaan kestä sitä, jos asiat ei mee tasan suunnitelman mukaan”, nainen myönsi nolona. ”Täällä on parasta tottuu siihen, et mikään ei mee koskaan niinku on suunnitellut”, naurahdin ja sain Ullankin hymyilemään. ”Ja kuule, jos multa kysytään, niin on aikakin, että joku anto Nikelle kunnon läksytyksen” lisäsin ennen kuin aloin itsekin tekemään lähtöä. ”Älä oo täällä koko yötä!”, huikkasin Ullalle taukotuvan ovelta, mutta nainen oli niin uppoutunut raporttiinsa, että tuskin kuuli lähtöäni. //taas ekstratehtävä suoritettu aloin vasta jälkikäteen miettiä, että ei Pulliksessa taida mitään toimistoa olla ainakaan tallin pohjapiirustuksesta, mutta pikku vikoja... Ulla nimittäin ehdottomasti tarvitsi toimiston //
Uih! Kuten jo Riellakin tarinaa kommentoin, tämä ehdottomasti oli yksi aiheista, joista toivoin jonkun/joidenkin hoitajien kirjoittavan tarinan. Mahtavaa että sitä pukkasi tällä kertaa kahdesta suunnasta. Niken naiskuviot ja Ulla tallilla ovat aina yhtä mielenkiintosia aiheita luettaviksi!
Ullasta olisi kieltämättä tullut oiva kapiainen armeijanleipiin. Sanavalmis ja mitä topakimman asenteen omaava nainen tietää miten järjestys syntyy. Myös naikkosen kilpatallilla on tarkka aikataulu ja tiukka kuri. Välillä ihmettelen, miten hän onkaan saanut haalittua niin paljon -ja vieläpä pysyvää- henkilökuntaa ja hoitajia avukseen.
Myöskään saarnoilta ei vältytty ja meidän Nikkekin (lue: pikkulaiskimus) sai osansa siitä. No, työntekoonhan tuo joutikin. Suuri kiitos sinulle ja muille hoitajilla avusta tallilla ja eritoten Ullan kestämisestä. Kokemuksesta tiedän, että naikkonen ei ole helpoin pala purtavaksi. Kiva kun pääsit Ullaa pakoon... siis auttamaan minua Emilin ruoan teossa. Tämä flunssa on kyllä kuin sitkeä sissi, eikä meinaa ottaa millään taittuakseen. Toivotaan, että huomenna olisin jo tallikunnossa!
Loppu hyvin, kaikki hyvin ja Ullakin jo ymmärsi Pulliksen rentouden hymyn kera. Ehkäpä mitä herkullisimmilla suklaakekseillä oli osansa, kuka tietää?
15v€ + 3v€ ekstratehtävän suorittamisen johdosta. Ihanaa luettavaa jälleen! <3
Ellen
|
|
Melko herkkä se on, kuten huomasit. Eli rennot otteet ja rauhallisuus ovat avainsanat tamman toimimiseen. Ensiratsatsus sujui jokatapauksessa hyvin ja odotan innolla, mitä vielä keksitte tamman kanssa tulevaisuudessa! 
Kuvailet myös ihanasti asioita ja runsaasti käyttämäsi puheenvuorot elävöittävät tarinoita mukavasti. Erityismaininta niistä! 
Hoitohevostoiminta enää ainoa tapa päästä osaksi talliporukkaa.
