|
|
Post by Ellen H on Dec 2, 2015 20:01:11 GMT
2.12.2015 Nikke turinoi
Lunta tupruttaa taivaalta, mutta nollakelistä johtuen se sulaa maahan yhtä nopeasti kuin ilmestyykin. Tarvon tallille taas iltatallin merkeissä. Olen koittanut suositella Elleniä hankkimaan minulle työsuhdeauton, mutta naikkonen ei jostain kumman syystä lämmennyt ajatukselle. Ai eikö talliorja muka autoa tarvitse? No, myönnettäköön että kuvittelin ehkä liikoja. Ja kolmen kilometrin työmatka pitää jo entisestään sopusuhtaiset, elleivät jopa lihaksekkaanpuoleiset muotoni kunnossa.
Tallilla on taas vilske ja hulina, koskapa ei. Tallipiha on täynnä nuoria parikymppisiä naisenalkuja, hoitajia mitä ilmeisimmin. Ellen juoksee luokseni.
"Nikke! Olen odottanut sinua jo vaikka kuinka kauan! Missä olet viipynyt?" hän vaikuttaa tuohtuneelta.
"No, jos olisi se auto...", yritän.
"Voisitko opastaa uusille hoitajatytöille tallikierroksen? Minä en nyt mitenkään kerkeä, pakko laittaa Emilille iltapalaa ja poika nukkumaan. Hän käy ihan ylikierroksilla!" Ellen sivuuttaa autohaaveeni.
"Joo, minä pidän", vastaan mukamas en niin innoissani. Ehkäpä seasta löytyy joku mukava vaaleaverikkö. Tai punapää. Miksi ei brunettekin. Eikä kyllä mustissakaan hiuksissa mitään vikaa ole.
Esittelen tallin tytöille, joista kukaan ei tunnu huomaavankaan minun pieniä flirtin aikeita. Luovutan nopeasti ja pysyn asialinjalla. Esittelykierroksen jälkeen hoidan iltatallin tuttuun tapaan. Saan vanhalta tutulta Ninalta apua. Nina oli Pulliksessa hoitajana jo Pulliksen alkumetreillä ja tyttö on ihan huippu, vaikka en sitä ääneen myönnäkkään. Meillä on jonkinsortin viha-rakkaus-suhe, tykätään kettuilla toisillemme.
Iltatallin tekoon liittyvät Verna ja Veera. Molemmat ovat uusia kasvoja minulle, mutta varsin mukavia ja aktiivisia tyttöjä. Yhdessä työn täydessä hulinassa hoidamme hommat nopeasti alta pois ja Ellenin iloksi kerkesimme vielä puunata tallin lattiankin. Nyt se kiiltää niin, että siltä kelpaisi melkein syödä. Tai ehkä en menisi kuitenkaan niin tekemään. Jos saisin ruokamyrkytyksen ja olisin seuraavan viikon sairaslomalla, Ellenin ehkä edes vähäinen lämpeäminen työsuhdeautoani kohtaan laskisi kuin lehmän häntä.
|
|
|
|
Post by Ellen H on Dec 6, 2015 7:48:31 GMT
6.12.2015 Ellen turinoi
Tänään oli antoisa aamu. Pimeän hälvettyä Nikke saapui kanssani tekemään aamutallia. Saatuamme sen valmiiksi, menimme luokseni syömään eilisiltana leivottuja kanelipullia (ps. hoitajat, saa tulla kahville, pullia riittää!) ja katselimme läppäriltäni ilmoituksia myytävistä hevosista.
Vastaan osui isokokoinen knabstruptamma Muska, joka ei olisi ikimaailmassa ollut omaan makuuni. Varsinainen naisrasisti, kertoi myyjä puhelimessa. Nikkehän kuitenkin innostui hevosesta, eritoten kuultuaan sen hienoista meriiteistä kansallisella tasolla ja nähtyään kuvan, jossa liikkuu kaunis, hyvärakenteinen ja upeat liikkeet omaava tamma. Lähdimme katsomaan Muskaa n. 100 kilometrin päähän.
Tallilla vastaan käveli vanhempi, jo päälaeltaan hieman harmaantunut herrasmies. Menimme katsomaan Muskaa ja Nikke ihastui tammaan päätäpahkaa samantien. Minun kanssa tamma ei niinkään tullut toimeen, enkä uskaltanut kuin varovasti silittää sitä turvan päältä. Siitäkin syystä sain vihaisen mulkaisun ja esimakua Muskan hammasrivistöstä. Niken kokeillessa tammaa kentällä, katselin ympärilleni ja löysin suloisen islanninhevosruuna Popin. Aikani kuluksi rapsuttelin ruunaa, kunnes Kalleksi esittäytynyt tallinomistaja tuli luokseni. "Poppikin on muuten myynnissä". Mielenkiintoni heräsi. Nopeastihan siinä sitten varustin ruunan ja lähdin kentälle koittamaan sitä. Nikke katsoi Muskan selästä vähän kummissaan, astellessani pörröisen ponin kanssa kentän portista läpi. "Jaahas Ellen", Nikke naureli. "Täältä taitaakin lähteä kaksi hevosta matkaan", hän jatkoi. "Onni tai epäonni, että traileriin mahtuu kaksi", naurelin takaisin.
Poppi osoittautui oikein mukavaksi, vaikkakin vähän vauhdikkaaksi tapaukseksi. Myös Nikellä näytti menevän hienosti Muskan kanssa, vaikka tamma ajoittain sitä testailikin. Mutta Niken tuntien miekkonen tykkää haasteesta ja se vain kasvattaa tämän ostokuumetta. Testailujen jälkeen pääsimme Kallen kanssa sopimaan hinnoista ja lähdimme onnellisina Pullikseen päin kaksi uutta vähän isompaa karvakaveriat trailerissa. 
|
|
|
|
Post by Ellen H on Dec 9, 2015 10:44:16 GMT
9.12.2015 Emil turinoi
"Kukaan ei koskaan suostu taluttamaan mua", huokaisen Oonan ja Ninan pyöritellessä silmiään vieressäni. "Musta ei ikinä tule hyvää ratsastajaa", jatkan. "Tulee susta, sun täytyy vaan olla kärsivällinen", Nina vastaa. "Eikä tule, te ootte ihan tyhmiä!"
Juoksen vedet silmissä talliin ja avaan Lolan karsinanoven. Lola on lempiponini! Äidin mielestä se on liian ärhäkkä minulle. Pyh, sanon minä. Tovin rapsuteltuani kaunista, uljasta -tulevaa- ratsuani, haen satulahuoneesta tamman harjat ja palaan karsinalle. Vastassa on kuitenkin yllätys, nimittäin typötyhjä karsina. "Häh, missä se on?", ihmettelen. Samaa aikaa Jenni astelee talliin Lolaa harjasta taluttaen. "Tätäkö sä etit? Sun täytyy olla tarkempi, karsinanovea ei saa jättää auki", hän virnistää. "Älä jooko uhmaa äitiäs, jos se sanoo että sä et saa yksin toikkaroida, niin sä et toikkaroi, jooko?", hän jatkaa vakavammin. "Mutta kun kukaan ei suostu tai jaksa auttaa mua..", intän. "Kyllä me autetaan jahka keretään, mutta työ ennen huvia. Sun täytys oppia sama sääntö", Jenni käskee minua olemaan nätisti ja putsaamaan vaikka varusteita sillä välin kun hän käy siivoamassa pari tarhaa.
On sanomattakin selvää, että en ota Jennin sanoista opiksi. Päinvastoin. Jennin poistuttua tallista jatkan itsepintaisesti Lolan harjaamista, joka mielestäni sujuu niin hyvin että päätän hakea satulahuoneesta tamman varusteet. Minäpä näytän koko tallille mistä Emil Hämäläinen on tehty!
Varustan tamman alta aikayksikön, ainakin luulen niin. Todellisuudessa varustamiseen vierähtänyt tunti myös tuntui ikuisuudelta, mutta lopputulos oli mitä palkitsevin. Sain jopa painavan satulan selkään, ihan itse. Nyt täytyi vain olla tarkkana ja selvitä kentälle kenenkään näkemättä. Nuo hoitajatytöt -ja pojat kun olivat niin lojaaleja äitiä kohtaan että kielisivät heti jos näkisivät minut.
Selviän kentälle kuin ihmeen kaupalla ja kapuan uljaan ison ratsuni selkään. Apuna käytän pallia, joka sopivasti on jäänyt joltakulta kentän keskelle. Tallilla käyskentelevät Jenni, Oona ja Nina ovat niin uppoutuneita lannan luomiseen, että eivät edes huomaa minua. Ja hyvä niin! Muutenhan en enää kauaa olisi tässä. Selkään päästyäni toten, että nuo satulasta roikkuvat pitkät jalansijat, mitkä lie nimeltään, ovat vähän liian pitkät, mutta väliäkö tuolla niin? Eivät kai ne niin kovin ratsastamiseen vaikuta, varsinkaan kun selässä on lähes ammattilainen.
Kävelen hetken Lolalla ja sitten annan paljon, paljon pohkeita. Tamma syöksähtää samantien laukkaan. Jee! "Nina!! Oona!! Jenni!! Katsokaa, mä laukkaan", huudan selästä käsin toinen käsi pystyssä. Tyttöjen huomio siirtyy lannan luomisesta minuun ja ilmeet ovat näkemisen arvoiset. "Emil, ei helvata, missä sun kypärä on?" Nina huutaa. "Pysäytä se poni, heti paikalla!" Jenni yhtyy huutoon. Samaa aikaa tarhoille kävelee äiti kysyvä ilme kasvoillaan. Minut nähdessään vihainen puna nousee hänen kasvoilleen ja päätän pysäyttää ponin. Nelikko on juuri juoksemassa kentän suuntaan kun vedän Lolaa ohjista. Tamma ei tee elettäkään pysähtyäkseen, joten vedän vielä vähän kovemmin. Jalkani irtoaa jalustimesta ja ymmärrän samantien, miksi niiden pitäisi olla sopivan pituiset. Tasapainoni horjahtaa ja tipahdan -onneksi lumiselle ja pehmeälle- kentälle kolauttamatta päätäni. Lola jatkaa laukassa kentän porttia kohti. Hups, taisin unohtaa sulkea senkin. Jenni saa kuitenkin kuin ihmeen kaupalla tamman kiinni ja lähtee samantien viemään sitä takaisin talliin. Äiti lähestyy vihaisena luokseni ja ensitöikseen tutkii pääni. "Luojan kiitos selvisit kolhuitta, ei kai satu mihinkään?", hän tiuskasee säikähtäneenä. "Ei..", ääneni vapisee. "Mä vaan halusin näyttää että mäkin osaan", vastaan. "Noi hoitajatkin saa käydä itse ratsastamassa", jatkan. "Joo, mutta ne on vanhempia ja ne on ratsastanut kauemmin kun sä", äiti vastaa. "Älä enää ikinä ratsasta yksin tai varsinkaan ilman kypärää, onko selvä?"
Myöhemmin taukotuvassa kommellukseni on unohdettu ja syömme tyttöjen kanssa äidin leipomia kanelipullia. Porukkaan liittyvä Nikke lupaa ensitöikseen viedä minut huomenna ratsastamaan. "Joo vie vaan, mutta ei sitten Muskalla", äiti huikkaa taukotuvan perältä. "No kellä sitten? Johan tuon ikäinen poika joutaa oppimaan mikä on oikea hevonen ja mikä on makkaratehtaalle joutava kaakki", Niken kulmat kohoavat. "Lopeta", äiti vastaa Nikelle. "Kumpaan Lola kuuluu, oikeisiin vai makkaratehtaalle joutaviin?", älyän kysyä, mutta saan äidiltä vain paheksuvan katseen ja ymmärrän olla hiljaa. "Katso nyt mitä sait aikaan", äiti tiuskasee Nikelle, joka tulee luokseni ja pörröttää hiuksiani. "Mennään huomenna Lolalla maastoon, pistä se aamupäiväksi kello 12 valmiiksi, okei?", mies kuiskaa korvaani. "Mä kuulin ton", äiti huokaisee. "Jos sä viet Emilin ratsastamaan, niin sä kans autat sitä pistämään ponin kuntoon, etkä luista siitä, onko selvä?", äiti sanoo Nikelle. "On, on, senkin pirttihirmu!", Nikke virnistää ja purskahdamme miehen kanssa nauruun.
|
|
|
|
Post by Ellen H on Dec 28, 2015 10:07:09 GMT
Vilinää ja vilskettä tallilla, taas kerran - Nikke turinoi eiliseltä 27.12.2015
"Faija hei, meillä on enää kaks tuntia aikaa", huikkasin isälleni ja katsoin Siljalta joululahjaksi saamaani Rolexia. Itse suhdehan kaatui jo Tapaninpäivänä, mutta jouluaattoon asti tuli sinniteltyä. Ja hyvä niin, muutenhan rannettani ei nyt koristaisi hieno ja kallis rannekello. Itse annoin vaatimattomaan tapaani Siljalle Fazerin suklaarasian, jota naikkonen ei oman lahjansa jälkeen jostain syystä osannut pahemmin arvostaa.
Pari tuntia vierähti alta aikayksikön ja kuin ihmeen kaupalla saimme kuin saimmekin tallin valmiiksi deadlineen mennessä. Ellenin päähänpistot olivat suoraan sanottuna sanonko mistä. Varsinkin kun ne tuppasivat nykypäivänä tulemaan lyhyellä varoitusajalla ja tyyliin; "kahden tunnin päästä talliin muuttaa kuusi uutta ratsukkoa, rakentaisitko tallin siihen mennessä?", tsiisus sitä naikkosta ja sen ajatuksenjuoksua.
Aluksi talliin saapui Oona H:n upea suomalainen puoliverinen ori Samu. Meikäläinen oli heti myytyä miestä. Oma suuri knabstruptammani alkoi vihdoin ja viimein saamaan kilpailijoita rinnalleen. Tähän mennessä yksikään Pulliksen poni ei ollut vetänyt Muskalle vertoja, ei korkeudessa tai pahemmin koulutustasossakaan. Sitemmin Linnean tuoma ratsuponiori Possu oli nimensä veroinen sika. Minulta ei myötätuntopisteitä oria kohtaan herunut, eikä pahemmin kiinnostustakaan. Possu teki heti kantansa selväksi puraisemalla minua niskahapsuista, joten päätin jo heti ensikättelyssä että meistä ei tulisi kavereita kuin vain pakon edessä.
"Siitäs sait, nyt ollaan tasoissa", Linnea naureli. "Ai mitenkä niin?", kohotin kulmiani. "Kuules, sun hevonen on kerran meinannut viedä multa melkein sormen, joten toi nyt oli pientä siihen verrattuna", Linnea vastasi. "Njaa, totta kai tuo", virnistin. "Mutta kyllä Muska nyt pahuudellaan yhden Possun päihittää", lisäsin. "Huoh, sä olet ihan mahdoton", nainen huokaisi.
Sitemmin talliin saapui yhtä sun toista hienoakin otusta. Hannen omistama Sentti oli oikein hieno, kaikenmaailman kantakirjajutskaa ja muuta meriittiä omaava oriherra. Nykyisin kaksikko ei kuulemma enää kilpaillut. Harmi, meikäläinen kun olisi niin kovasti kaivannut kilpailuseuraa. Sain vastikään Oonalta joululahjaksi valkoisen kisahuovan ja mieleni halajaisi jo kovasti päästä kokeilemaan sitä. Yllättävä veto naikkoselta, kieltämättä. Olisi pitänyt tuoda Siljan suklaat mieluummin hänelle.
Aikanaan olen ollut kovakin länkkäkuningas, eikä Muska suinkaan ole ensimmäinen hevoseni. Kun Pullis alkujaan perustettiin vuonna 2011, meikäläinen pyöri kuvioissa jo silloin. Tällöin tykkäsin käyttää tetsonia ja länkkävaatteita, omistinhan oikean länkkäponin. Kerran tallin pikkujouluissa pidin hevosellani jopa rodeoshown ja jokaikinen sen aikainen tallityttö -ainakin kuvitelmissani- kuolasi perääni, heh. Tantun talliin tuoma Panda toi hyviä, kultaisia muistoja mieleeni. Minulla on jo vahvat suunnitelmat kuinka vaihtaa naikkosen kanssa poneja päikseen. Ei siis tietenkään kokonaan.. Ei suinkaan.. Ei. Jos minä vain vähän lainaan Pandaa. Joskus. Pian.
Sitemmin tallin viimeiset tulokkaat, Lottiksen omistama Juksu ja Siinaun viehättävä vuonistamma Ruusa olivat molemmat oikein mukavia ja sympaattisia kavereita. Turhan kilttejä meikäläisen tapaan. Minä kun tykkään vähän vaikeammista tapauksista, paitsi naisten, myös hevosten suhteen, heh. Ei vaiskaan. Auttelin sekä Lottista että Siinauta tavaroiden purkamisen kanssa. Lottiksesta kuoriutui varsin topakka naikkonen, joka tuntui saavan minutkin -ihme kyllä- ruotuun. Hmmh.
Lopputallipäivä sujui mukavissa tunnelmissa, vaikka hommaa riittikin, jopa minulle asti. Lottis piti tomerasti huolta siitä, että yksityistallin vastuuhenkilönä hoidin asiat kunnialla alusta loppuun. Klumps, mitähän tulevaisuus toisi tullessaan miekkoselle, joka oli aina tottunut ottamaan asiat astetta rennommalla asenteella. Muuten loppupäivä ja aika vierähti mukavasti uusia naisia nauratten, joten annoin suosiolla Oonan hoitaa Muskan liikutuksen.
|
|
Maija
Lannankärrääjä
Posts: 24 
|
Post by Maija on Dec 30, 2015 15:24:55 GMT
Uusien tuulien oli lupa puhaltaa - 30.12.2015
Joulu meni ja tuli, ja seuraavaksi olisi vuorossa uusi vuosi. Aatto oli perinteinen. Isä oli koko päivän töissä, ja äiti työpuhelimella. Kävin tapani mukaisesti aamulla kirkossa, katsoin joululeffoja ja söin. Ratki riemukkaana perhejuhlana avasin lahjat omassa huoneessani. Ei siellä mitään järkevää pakettia löytynyt paitsi yhdestä! Se oli iso pahvilaatikko, joka painoi varmasti tonnin. Laatikko sisälsi kumisaappaat, vaatteita, rahaa ja junaliput. Liput uusiin tuuliin. Olin valmis hyvästelemään kaupunkielämän ja työllisen perheeni. En tiennyt mitä tuleman pitää, mutta olin varma että se olisi minulle parempi vaihtoehto.
Niin kulki monen tunnin matka jännityksellä ja odotuksella. Seuraava pysäkki olisi minun, mistä tätini olisi määrä hakea minut. Naureskelin mielessäni itselleni. Olen täysikäinen ja silti päätin muuttaa jonkun huolehtivan alle. Tiesin itsekkin etten olisi valmis vielä maailmaan, joten en ollut moksiskaan. Pienempänä olin tykännyt viettää aikaa todella paljon Ellenin kanssa, mutta hänkin on varmasti muuttunut näiden vuosien aikana. Juna alkoi hidastua, joten keräilin isot laukkuni mukaan ja ulostauduin junasta. Pähyilin ihmisjoukosta Elleniä, mutta tuota ei näkynyt. Ehkä Ellen oli myöhässä. "Hei ooks sä Maija?" Nuorehko mies kysyi minulta. Miksi hän oikein tiesi nimeni? "Joo-o", sanoin varovasti miestä oudoksuen. "Hyvä, sitten oon löytäny oikeen tyypin. Ellenille tuli yllätys yllätys jokin este, joten mä tulin noutamaan sut. Mä oon Nikke ja toimin jokapaikan höylänä ja tätis käskytettävänä", Nikke esittäytyi ja otti yhden laukuistani kantoon. Mies lähti kävelemään kohti autoaan. En ollut varma mitä sanoa lähdin vain perään, sillä minulle oli ehtinyt tulla hieman kylmä odottelussa.
Vihdoin auto parkkeerasi ja olimme ilmeisin perillä. Automatka oli todella kiusallinen unohtamatta hiljaisuutta. Näin tätini kävelevän tallin suunnalta kohti autoa. Nousin ylös ja vedin suupieleni hymyyn. "Ihana nähdä suo pitkästä aikaa. Sä oot niin kasvanu viimenäkemästä, ja nyt ihan oikeasti", Ellen halasi minua. Hymyilin olin onnellinen nähdessäni tätini samanlaisena kuin muistinkin. "Miten sait mahtumaan tavarasi noin vähäisiin laukkuihin?" Ellen kysäisi ja alkoi nostella laukkujani. Otin itse yhden ja vastasin: "Eipä mul oo ollu kaupungissa mitään paljoa tavaraa".
Talo oli jokseenkin elämää nähnyt, mutta sievä. Se oli sellainen miltä pitääkin näyttää. Ellen meni edeltäni ja avasi narisevan oven. Lämpöaalto hyökkäsi kasvoihini. "Menikö matka muuten hyvin?" Ellen huolehti samalla kun kantoi laukkujani yläkertaan päin. "Juu ei ongelmia", sanoin vastaukseksi. Ellen kääntyi rappusien jälkeen oikealle ja laski laukkuni maahan, minä perässä. "Annan sulle nyt vähän aikaa ja tilaa. Ole kuin kotonasi. Mä menen alakertaan pistämään ruokaa, joten jutellaan sitten lisää" Ellen totesi ja silitti olkavarttani. Hymähdin ja suljin oven tädin poistuttua. Huone oli juuri hyvän kokoinen minulle. Istahdin sängylle joka oli pehmeä. Tästä oli tosiaan hyvä jatkaa elämää.
"Mooi! Me tultiin pistäytymään." kuului joidenkin tyttöjen äänet alakerrassa. Ellen vastasi niille iloisesti takaisin, mutta keitä he olivat? Päätin mennä ottamaan asiasta selvää...Olipas kiva juttu Maija, kun päätit muuttaa minun ja Emilin luokse asumaan. Saat viipyä niin kauan kuin tahdot! Me olemme onnellisia kun saimme sinut luoksemme. Myös Emil hyppi innosta piukeena kun kerroin, että Maija-serkku tulee ja vieläpä jäädäkseen. Pojankoltiainen keksi jo vaikka mitä kivaa yhteistä puuhaa pääsi varalle, heh! Teidän täytyy kuulemma käydä yhdessä ratsastusreissulla ja vaikka ja mitä. Ja toki saattekin käydä, lainaat sitten vain jotakuta Pulliksen poneista. Emilin lemppariponi ja vakioratsu on Lola, mutta sinulle suosittelisin ensimmäisille reissuille joko Severiä tai Noonaa. Ne ovat molemmat "aloittelijaystävällisiä" ja kivoja tapauksia, vaikka ethän sinä aloittelija enää olekaan, viime hevostelusta vain on vierähtänyt tovi.
Anteeksi vielä päivällä hössötykseni. Jälleennäkemiset vain ovat niin tunteikkaita!
Ellen |
|
Maija
Lannankärrääjä
Posts: 24
|
Post by Maija on Jan 5, 2016 15:22:23 GMT
Aamut olivat alkaneet Pulliksessa hyvin. Aamulla heräsi viileään huoneeseen ja alakerran kolinaan. Niin kuin Ellenkin oli minustakin tullut aamuvirkku. Emilistä puhumattakaan ketä olisi menossa vaikka maailman ympäri. Onnekseni pojan sai katsomaan piirrettyjä teeveestä aamuisin. Olin uskaltanut Ellenin vuoroilla mukaan aamutallin tekoon, mutta muuten olin jäänyt suosiolla sisälle. Välillä talossa ramppasi monen monta ihmistä päivässä, joskus taas tuntui että me kaikki löytyisimme tallissa olevasta tuvasta. Pidin tästä elämästä vaikka en tajunnut osiakaan tallityttöjä. Miten he uskalsivat mennä vaikka minkälaisella hevosella. Yksikin päivä näin jonkun yksityistallin hevosen vetävän ihan omaa showta kentällä, yksi hoitajista selässään. Kaupungin tallissa jos joku nelijalkaisista olisi tehnyt samoin ei varmaan koko ponia oltaisi nähty toista kertaa. Tosi oli kyllä. Siellä hevonen lähti kiertoon jos vähänkin irtoi nahoistaan taikka toinen vaihtoehto oli apuohja helvetti. Mitäköhän niille ratsastajille kävi jotka siirtyivät muualle ratsastamaan. Toisinaan olinhan minäkin sieltä siirtynyt, mutta en kylläkään siellä oppinut mitään. Onneksi minulla oli entuudestaan historiaa hevosten kanssa, mutta kyllä silti jokseenkin pelottaa palata elämän iloisiin hevosiin. Tosin tuo kentällä oleva hevonen taisi olla muutakin kuin elämän iloinen. En sen koommin ollut kiivennyt hevosen selkään vielä. Ajattelin odottaa sen verran että Ellen tai joku muu ehtisi seurakseni tarkistamaan ratsastustani. Silti olin tehnyt tuttavuutta hevosien kanssa ja koittanut opetella mistä piti kaivaa minkäkin rojun alta että tarvitsema asia löytyisi. Vaikka monet illat olin istunut tuvassa kuuntelemassa hoitajien juttuja, en vielä sen koommin ole uskaltanut tehdä tuttavuutta. Moikannut olen kuitenkin jokaista ketä tallissa pyörii. Välillä olen ollut ihan tietämätön jostain ja se on ollut kamalaa. Piru vie kun yksi päivä kaikki ponit olivat päässeet karkuun. Siinä sitten kaikki muut juoksivat ja olin tumput suorina sillä en erota vieläkään hevosia. Onneksi pääsin pakenemaan Emilin kanssa sisälle. Oli vaikeaa selittää Emilille miksi en halunnut lähteä hänen kanssaan vielä ratsastamaan. Poika ei vain ymmärtänyt. Yksi päivä Emil oli todennut että nyt me mennään ja olin saanut juosta sen perässä talliin asti. Loppuen lopuksi pääsimme yhteisymmärrykseen, että hoidamme pojan suosikin Lolan. Emil oli ihana poika, mutta alkoi käymään pikku hiljaa pikkuveljestä. Oma huoneeni mahdollisti kyllä rauhan. Vielä en ensimmäistäkään riitaa ole kokenut. Ellen oli loistava korvike omalle äidilleni. Korvike on jopa huono sanavalinta paremminkin todella paljon parempi kuin oma äitini. Tosin kokin taitoja ei Ellenillä ollut, mutta silloin tällöin uskalsin itse tarttua kapuloihin. Opiskelut alkavat mulla vasta ensilukukautena, joten aika kävi silloin tällöin pitkäksi. Ehkä voisin koettaa tutustua paremmin tallilaisiin tai saada itseni hepan selkään. Kiva kuulla, että päivät Pulliksessa ovat olleet mieleesi. Se on totta, että jokainen, joka viettää seurassani yötäpäivää aikaa, tulee väistämättä myös aamuvirkuksi. Heh! Tälläistä se tallinpitäjän arki on.  Myös me olemme Maija onnellisia siitä, että olemme saaneet sinut osaksi elämäämme. Emil on kova "maailmanmatkaaja"-luonne, ja kuten olet varmasti jo huomannut, poika on koko ajan menossa suinpäin sinnetänne, vaikka ei itsekään aina tiedä edes minne. Heh! Hienosti olet kuitenkin pärjännyt seurakunnassamme ja ihana kuulla, että olen itsekin suoriutunut tädin roolista enemmän kuin hyvin. <3
Kivasti kerroit miten arki on sujunut Pulliksessa. Tälläisiä tarinoita on todella kiva lukea vastapainoksi. Vähän muutakin, kuin "hevosjuttuja". Kiitos kun raapustelit taas! Lupaan itsekin tehdä piakkoin talliturinoihin juttua siitä, miltä meikäläisestä on tuntunut Maijan astuttua kuvioihin.
Ellen |
|
Maija
Lannankärrääjä
Posts: 24
|
Post by Maija on Jan 7, 2016 17:45:52 GMT
Aloin tuntemaan jo Pulliksen tapoja ja paikkoja niin että uskalsin lupautua Eemilin kanssa maastoon. En suinkaan kiivennyt hevosen selkään, vaan lupauduin auttamaan Emiliä. ”Tule jo! Mennäänkö? Vauhtia!” Oli kuulunut koko aamun Emilin suusta. Ehkä ensikerralla kerron vasta minuuttia ennen suunnitelmani pojalle, kuin edellisenä päivänä. Naurahdin ajatukselleni ja vedin punaiset kuomat jalkaani. Heitin vielä pipot, huivit ja hanskat päälle jotten palelisi. Emil lähti jo ovet paukkuen kohti tallia, kun minä jäin vaihtamaan pari sanaa meidän maastoreitistä Ellenin kanssa. Astelin ulos pakkasilmaan, joka tuntui poskissa. Harpoin kohti tallia jossa oli hiljaista. Ihmiset taisivat olla töissä ja koulussa. Tiesin että Linnea oli jossain tekemässä talli hommia ja osa oli myös nukkumassa univelkoja Niken järjestämältä Lapin reissulta. ”Emil minne sä menit?” Huhuilin Eemiliä tallissa mutta kuulin vain oman ääneni. Mihin kummaan se pirulainen oli ehtinyt jo. Lähdin katsomaan kohti varustehuonetta josko poika siellä olisi lymyilyt. En ehtinyt kauhean monta askelta ottamaan kun kuulin jo takanani kavion äänet. ”Mikä sulla kesti?” Emil kysyi pienesti ivaten ja asetti ponin käytävälle. Jäin suuta ammottavana keskelle käytävää, kun Emil jo lähti etsimään harjoja. Ja mua kun varoitettiin oikukkaasta ponista. Eipä siltä näytä. Annoin Lolan haistella kättäni. Se haistoi ja nosti pään pois tympeästi. Menin hoitonarujen ali silittelemään tammaa muuten, mutta tunsinkin hampaat selässäni. Säpsähdin enkä tajunnut mitä edes oli tapahtunut. Toisaltaan tuo ei onneksi sattunut mutta en osannut kyllä ponia mitenkään sättiä. Nyt tajusin mitä tällä tarkoitettiin. - Tajusin Lolan olevan Emilin poni. Se tiesi mitä poika tekee vaikka poika ei välttämättä itse tiennyt. Minua hymyilytti se. Hapannaamaa ja kenkkua ponia esittävä poni, osasi olla lutuinen ja kiltti hänen omalle ihmiselleen. ”Lähdetään”, Eemil totesi ja antoi pohkeita Lolalle. Lähdimme tarpomaan kohti metsiä. Emil hymyili kuin Naantalin aurinko ja itse koitin pysyä reippaan Lolan perässä. Emil höpötti paljon. Välillä niin kovaa vauhtia etten pysynyt kärryillä. Eikä se haitannut. Pojan puhe välillä oli jos nyt sanoisin tylsää ja yksi puolista puhumista, joten eksyin välillä omiin ajatuksiini. Välillä siiryimme raviin ettei Emilille tulisi kylmä. Ravissa poika sentään oli hiljaa kun joutui pitämään kaiken keskittymisensä siinä että pysyisi Lolan kyydissä. ”Laukataan!” Emil huudahti Lolan selästä. Siinä kohtaa löin naulat pöytään ja siirsin Lolan käyntiin. ”Ei me tällä pohjalla voida, enkä mä pysyisi edes pystyssä!” Valitin Emilille ja käännyin sivutielle joka johtaisi takaisin Pullikseen. ”Me voidaan kyllä ravata pian, ettei tule enempään kylmä” totesin pojalle. Matka kohti Pullista sujui rennossa tahdissa. Olin saada lämpöhalvauksen, Emil oli iloisempi kuin koskaan ja Lola rento eteenpäin pyörivä lihapulla. Lola käännähti korvansa tötteröön ja nosti päänsä taivaisiin. Heti perään poni pysähtyi kuin seinään. Puskasta hyppäsi eteemme kylmissään oleva mittelspitzin pentu. ”Se on iha kylmissään”, tokaisin Emilille ääneen. ”Missä sen omistaja mahtaa olla?” Emil tokaisi. ”En tiedä eikä sillä ole kaulapantaa tai tatuointejakaan”, mutisin puoleksi ääneen kun rapsutin koiraa. ”Emil hei. Nyt tehään niin, että ei ole enään pitkä matka Pullikseen. Tämä matka kävellään, mutta sun pitää olla nyt tosi rohkea ja taitava”, kerroin Emilille. ”Okei. Mä oon”, Emil totesi tomerasti. ”Hyvä. Tossa ota toi sun takin sisään ja pidä se siellä. Mä pidän huolta Lolasta, okei?” Selitin pojalle samalla kun nostin pennun syliini. Avasin pojan takin vetskaria hieman ja ujutin pienen möykyn sinne. Se jälkeen otin Lolasta paremman otteen ja lähdimme reippaasi kohti Pullista. Nostin koiran syliini ja patistin vastaanhangoittelevan Niken auttamaan poikaa Lolan kanssa. Itse kipaisin äkkiä taloon. ”Ellen tääl on koiranpentu!” Huusin eteisestä. ”Missä, mitä?” Ellen mutisi ja tuli eteiseen. ”Tämä”, kohotin sylissä olevaa pentua. ”Mistä sä nyt ton oot tänne tuonut?” Ellen oli vieläkin yhtä päälle lyönyt. ”Se tuli vastaan maastossa. Se oli niin kylmissään että eihän sinne tyhmäkään voinut sitä jättää”, työnsin koiran Ellenin syliin. Ellen alkoi lerputella koiralle jotain ja lähti viemään sitä olohuoneeseen. - ”Leyser sanoi, että jos hän ehtii hakea koiran huomenna. Hän hakee sen. Kun ei tuo koira meitä haittaa niin lupauduin pitäämään siitä huolta siihen asti että Leyser ehtisi sen hakea”, Ellen kertoi minulle katsahtaen nukkuvaan pentuun takan edessä. ”Ihmeellisiä ihmisiä, miten joku voi jättää viettomia eläimiä tonne ulos”, totesin ääneen ja hörppäsin teetä mukista. Koira tuhisi uniaan lattialle. Se taisi olla aika poikki koko reissusta. Mielessäni kävi idean poikanen että koira olisi jatkossakin tuossa. En kuitenkaan viittinyt sitä ääneen sanoa. Takan ääressä oli mukava viettää iltaa Ellenin kanssa. Juttelimme vähän kaikesta. Jaoin mietteitäni ja niin teki myös Ellen. Se teki hyvää. Ei tarvinnut miettiä yksin asioita, eikä kukaan keskeyttänyt mitään. Paitsi Emil joka halusi iltasadun… Ai vitsit mitenkä kiva ja lämminhenkinen tarina taasen! Ihanaa myös nähdä, kuinka aktiivinen olet tallin arjessa. Pulliksen puitteet, tilat, tavat ja henkilöt alkavat hiljalleen olla selvillä ja tulleet tutuiksi. Se on kiva juttu se! Kivasti otit tarinassasi huomioon myös muita tallilaisia, mukaan lukien mm. Emilin, Niken yms. Olet selvästikin myös löytänyt ekstratehtävät ja ihan huippujuttu, jos ne motivoivat sinuakin kirjoittamaan tarinoita! Ne ei todellakaan ole tarkoitettu pelkästään hoitajien käyttöön, vaan nimenomaan kaikkien Pullislaisten, mukaan lukien sinun ja yksityisten omistajien!
Olipa hyvä kun lähditte Emilin kanssa maastoon, muuten pieni koiranpentu olisi voinut viettää viimeistä päiväänsä. Ulkona kun on hurjan kylmä ja pakkasta reippaasti yli -20 astetta. Huh! Kiva kun toitte hauvavauvan kotia ja kieltämättä pakko sanoa, että johan tässä itsellekin nousi koirakuume pintaan. Heh!
Pähkinänkuoressa oikein kiva tallipäivä ja olen ylpeä sinusta kun vihdoin uskaltauduit lähtemään tutkimaan maastoja. Usko pois, jonain päivänä vielä selästä käsin.
Ellen
|
|
|
|
Post by Ellen H on Jan 21, 2016 14:18:26 GMT
21.1.2016 | Hyvä talliporukka tekee mahdottomuuksista mahdollisuuksia
"Varohan niitä tiilispäitä Ellen, tänään just lumitöitä sun katolla tehdessäni huomasin että osa niistä on taas irtoamassa", Nikke huikkasi minun astuessa vihreästä kotiröttelöstäni pihalle. "Mitä täällä huudellaan?", silmiään siristelevä Maija saapui ovensuulle. "Puehan tyttökulta päälle, kello on jo 8 ja tallihommat eivät odota", vastasin topakasti. "..jo 8..", Maija huokaisi.
Tallipäivä starttasi päätallin karsinoita siivotessa. Pian Maija ja Nikke liittyivät seuraani ja saimme työt hoidettua alta pois nopeammin kuin uskoinkaan. "Mä lähden ratsastamaan Muskan, se mun talliorja ei tänään pääsekään tallille", Nikke huokaisi. "Talliorja? Joko sä olet alentanut sen hevosenhoitaja-arvoa?", kohautin kulmiani. "Näh, Oona on ihan vetävä tapaus, ei siinä", Nikke hymyili. "Vetävä tapaus?", kohautin taas kulmia. "Siis silleen.. Tiiäthän sä.. Hoitajana..", Niken poskille näytti kohoavan puna, mutta saatoin vain kuvitella. "Mä tulen katsomaan, ehkä mäkin joku päivä vielä uskallan hevosen selkään", Maija ilakoi. "Jos uskallat Muskan selkään, saat kymmenen euroa", mies ivaili. Tuhahdin kaksikolle jotka poistuivat Muskan karsinalle.
Pian talliin saapui Inkeri ja Nina. Jälkimmäinen tyttö oli varsin mielissään hoitohevosenvaihdosta. "Mä olen aina tykännyt Reemuksesta!", tyttö ilakoi. "Siitä asti kun se saapui tallille, mä olen haaveillut sen hoitajanpestistä", Nina kertoi Inkerille. "Ja nyt se on mahdollista! Mä en voi uskoa tätä todeksi", hän hihkui ja suuntasi kimon suomenhevosruunan karsinalle josta kuului pian tuituttelua ja muuta söpöä lässynläätä. Pyörittelimme Inkerin kanssa päitämme hymyillen. "Penny on kyllä mun ehdoton suosikki, mä en vaihda sitä ikinä", tyttö sanoi. "Koskaan ei pidä sanoa ei koskaan, sen olen oppinut", naurahdin ja katselin Ninaa ja Reemusta, jotka olivat kuin luodut toisilleen.
"Lähdeksä ratsastamaan mun kanssa?" Inkeri kysyi pian. "Mä ajattelin vetää Pennyllä jonkun rennon ja leppoisan maaston", hän lisäsi. "Pulliksen tapaan rennon ja leppoisan vai ihan oikeasti?", virnistin. "No ihan oikeasti oikeasti, en mä jaksa tänään viilettää tukka putkella ja Pennyllekin tekee ihan hyvää vähän leppoisampi päivä", tyttö vastasi. "No lähdetään vain, mä voisin ottaa vaikkapa Maxin alle, nyt kun se vapautui muutenkin", tuumin. "Se on ainakin kiltti ja helppo tapaus, joten enköhän mä pärjää, vaikka en oo pitkään aikaan kunnolla ratsastanutkaan", tuumin. Synnytettyäni Emilin lopetin kilpailu-urani, joka ei muutenkaan ollut ottanut pahemmin tuulta alleen. Olen aina ollut enemmän harrasteihmisiä, mutta viime aikoina selässä käynti oli jostain syystä jäänyt vähemmälle.
Valjastimme hevoset nopeasti ja menimme tallipihalle. Maija tuli auttamaan meidät molemmat selkään ja päätti lopulta lähteä meidän kanssa maastoon, jalkasin tosin. "Voit sä ottaa vaikka Lolan jos sä rohkenet?", kysyin varovaisesti. Maija pyöritti päätään hymyn kera. "Vielä ei ole se päivä, ehkä joskus". Tyydyin vastaukseen ja lähdimme reippaasti mutta rauhallisesti köpöttelemään kohti Pirunpeltoa. "Et sit saa Inkeri mitään hölmöä ideaa hankilaukoista, ethän?", kysyin varovaisesti. "Minä ja hömöt ideat ovat mahdoton yhtälö", tyttö vastasi määrätietoisesti. Jossain määrin tiesin sen olevan sarkasmia.
Pirunpellon kohdalla Inkeri ja Maija yllyttivät minua hankilaukoille, ylläripylläri. Kuin ihmeen kaupalla suostuin ja otimme Inkerin ja Pennyn seurana hallitut, rauhalliset laukkapätkät pellon toisesta päästä toiseen. Kylläpä tuuli tuntui mukavalta kasvoja vasten, vaikka se näin pakkassäillä varsin kirpakka olikin. Inkerillä oli iloinen, nauravainen ilme, mutta minä olin jäykkänä ja naama vakavana. "Relaa vähän, hyvinhän se meni", Inkeri naurahti laukkapätkien jälkeen. Maijakin yhtyi kehuihin. "Et sä niin huono ollutkaan mitä olen kuulut", tyttö lipsautti. "Mitä?", kohtautin kulmiani. "Eikun.. Ei.. Tai siis Nikke vaan sano että sä et ole hetkeen käynyt selässä..", tyttö vastasi vaikeana. "Perhanan Nikke", tokaisin mutta naurahdin päälle. Ei se niin vakavaa ollut, kuten ei lopulta laukkaaminenkaan. Iloisin mielin itseni ylittäneenä talsimme oikeasti rauhallista tahtia takaisin talliin.
Tarkistin Maxin jalat vielä huolella, eikä niissä ollut mitään merkkejä turvotuksista. Nina oli hoitanut ruunaa kuin kukkaa kämmenellä ja saanut kuntoutettua sen entiselleen. Laitoin varuilta kylmäyssuojat hetkeksi, jotta jalat pysyisivät jatkossakin hyvinä. Harjasin ruunan kertaalleen ja menimme sitten Inkerin kanssa istumaan taukotupaan. Maija, Nikke ja Nina liittyivät pian seuraamme, joten koin tarpeelliseksi keittää ison satsin kuumaa kaakaota. Sitä nautiskellessamme kertasimme päivän iloja, suruja ei liiemmin ollut. Nina oli kokeillut Reemusta kentällä ja oli varsin tyytyväinen komean suokkiruunan askellukseen. Nikellä sen sijaan oli ollut vauhdikas ratsastusretki Ruutinaan. Olivat kuulemma ratsastuskoulun ratsastuksenopettajan Nooran kanssa ratsastaneet rintarinnoin. Peruspäivä pulkassa siis, tai ei ihan perus. Ei sitä joka päivä tässä iässä ja mielentilassa uskalla hankilaukoille. Ehkä ilmassa oli talventaikaa tai sitten vain yltiömahtava talliporukka, jonka kanssa mahdottomuuksiltakin tuntuvat asiat kääntyvät mahdollisiksi.
|
|
Maija
Lannankärrääjä
Posts: 24
|
Post by Maija on Jan 22, 2016 21:26:25 GMT
Ajatuksen kulkua ja syvällisiä mietteitä
Yksinäistä oli toisinaan. Toisinaan oli liikaa hälinää. Kaipasin välillä täytettä elämääni, ja välillä myöhäisiä aamu herätyksiä. Jonain päivänä olin kateellinen muille un he tunsivat Ellenin niin hyvin. Jonain toisena päivänä olin iloinen että tallitytöt veivät Ellenin muualle.
Kaipasin henkilöä rinnalleni. Kenties Ellenin innostuneet kertomukset ihastuksestaan ja tuntemuksistaan tekivät minulle pienen haikeuden. Loppuen lopuksi en edes tiedä miten Ellenin ja Ranen väleille kävi. Ehkäpä sitä täytyisi kysyä Elleniltä. Emil varmasti arvostaisi isähahmoa, mutta mua ajatus etoi. Tykkäsin asua Ellenin kanssa, ja unohtamatta adoptoituja talliorjia joit silloin tällöin näkyi täälläkin koisimassa. Isähahmo talossa kuitenkin tuntui epämukavalta ja saattaisi huonontaa minun ja Ellenin hyviä jutteluvälejä. Toisaltaan jos se teki Ellenin iloiseksi en voisi riistää sitä Elleniltä.
Kaipasin sitä että saisin vain käpertyä jonkun kainaloon ja tuntea itseni rakastetuksi. En voisi väittää etten olisi käpertynyt Ellenin kainaloon aina, ja iteknyt maailman kurjuudet. Ehkä kuitenkin jokainen tajuaa mikä ero asioilla on. Mitäköhän Ellen edes tuumisi jos löytäisin itselleni kumppanin. Ehkä hyvin tai ylihuolehtivasti. Tiedän kuitenkin sen että ei ole kuin nanosekuntti kuin tallipoppoo sen tietäisi. Tietyt asiat kuin vain levisi tallilla kuin nanoohjus.
Tallille on myös ilmeentynyt uusia kaviokkaita. Pakko myöntää että olen ihastunut yhteen niistä. Rio oli varsin ihana otus. Rauhallinen ja symppis. Ehkäpä uskallan joku päivä sen selkään. Olin tutustunut paremmin talliporukkaa ja osasin vähän heittää läppää poppoon kanssa. Pulliksessa on upeita ihmisiä. Voisin melkein sanoa niitä toiseksi perheekseni.
Asiat olivat hyvin Pulliksessa. Mutta silti mä kaipasin itselleni kumppania. Eikös se ole ihan normaalia tämän ikäisellä. Vai mahtaakohan muhun olla tulemassa ikäkriisi ken tietää barbie ei. Ehkä voisin sulkea silmäni ja alkaa nukkumaan.
Oijoi! Taas oli niin ihanaa tekstiä alá Maija, että! Tykkäsin totisesti myös tarinan alusta, joka toden totta tempaisi mukanaan tarinan loppuun asti. Hienosti kirjoitat, muuta en voi kyllä sanoa.
Minun ja Ranen väleille kävi samanlailla kuin aiempienkin miesehdokkaiden kanssa. Harvempi mies on tosissaan valmis pyörittämään paitsi uusioperhearkea, myös kahdenkymmenen hevosen tallia, heh! Mutta eiköhän me tytöt + Emil pärjätä keskenään, vai mitä tuumit? Ja onhan meillä tallillinen tallityttöjä -ja poikia apuna ja seuranamme.
Ihanaa että olet alkanut viihtymään Pulliksessa ja alamme tuntumaan kuin toiselta perheeltä. Samaa voin sanoa toisinkin päin! Kyllä olisi vaikea yhtäkkiä kuvitella Pullista ilman meidän omaa Maijaamme! <3
Rio on ihana polle ja saat sillä mielinmäärin touhuilla, tottakai! Jos mielit selkään, minä tai varmasti kuka tahansa tallilaisista tulemme ennemmin kuin mielellämme (henkiseksi)tueksi. Kiitos taas tästä ihanasta tarinasta, jota lukiessa ei meinannut pysyä hymy pois huulilta. Mutta haitanneeko tuo, heh!
Ellen
|
|
Maija
Lannankärrääjä
Posts: 24
|
Post by Maija on Jan 24, 2016 19:36:58 GMT
Kotimatka Pullikseen käy joskus kaltoin - päivä joku koska inspis kirjoittaa enkä malta säästää huomiselleHymyilin. Olin pyörinyt kaupungilla jo tovin löytääkseni itselleni uudet rasvat. Talvi oli ankara, joten ihoni kuivui nopeasti. Bussimatka oli ärsyttävän pitkä, mutta minkäs teet kun asut kaukana. Kaukana asumisessa oli kuitenkin monet hyvät puolensa. Eipä tarvinnut kaivata vahtivia naapureita, vai tarvitsiko?
Lopultakin tuskallinen bussimatka oli ohi. Kiitin kuskia ja astuin ulos bussista. Ilma oli vilpoinen. Kuu mollotti taivaalla ja pimeys alkoi hämärtyä ylle. Lumi narisi kivasti kenkien astuessa eteen tiuhaan vauhtia. Tiivis metsä oli tien toisella puolella, kun toisella taas oli peltoa.
Aloin olemaan jo lähellä Pullista näin sen tarhat ja rakennukset ihan pienenä. Matkani kuitenkin tyssäsi, joku tarttui käteeni. Säpsähdin ja käännyin ympäri. Takanani oli pitkä vartaloltaan vahva mieshenkilö, joka ei irrottanut otettaan. Koitin riuhtaista käteni irti, mutta mies puristi käsivarrestani kiinni todella kovaa. "Mitä sä haluat?" Tivasin miehelle. Mies vetäisi minut ihan tuon lähelle. "Päästä irti!" Koitin vikistä miehelle, mutta mies ei kuunellut. Päinvastoin tuon kasvot lähenivät minua, kun taas koitin vain päästä pois. Avuttomasti koitin huitoa miestä vapaalla kädelläni mutta turhaan. Miehen otteet olivat todella kovakouraiset. En tiedä itkinkö pelosta vai siitä että minuun sattui totisesti. Koitin päästä tilanteesta mutta mies vain jatkoi. Sen käsi pujoutui takkini allea ja mies kouraisi minua rinnasta. "Lopeta, pliis lopeta", koitin mankua itkuni seasta. Halusin vain pois. En tykännyt tilanteesta yhtään tai ketä ikin edes tykkäisi. Lopulta mies irrotti otteensa toisesta kädestäni, mutta käden matka oli jo kohti housujani. Onneksi tajusin tehdä jaloillani jotain ja potkaisin tuota. Sen jälkeen en tehnyt muuta kuin juoksin. En edes vilkaissut taakseni.
En ollut hengästynt. En osannut ajatella edes hengästymistä. Naamani oli märkä kyynelistä ja nenästäni vuosi räkä, kuin niagaran putouksesta vesi. Ryntäsin talliin. Sain todella hämmästyneet katseet Nikeltä ja Henriltä, jotka juttelivat keskenään tallitöiden ohessa. Katseet eivät saaneet minua pysähtymään. Tarvoin tallitupaan, jonka avatessani purskahdin vain uudestaan itkuun. Nina, Tanttu, Julia ja Oona katsoivat hiljaa minua sohvalta. Ellen astui ulos satulahuoneesta. "Ketäs sieltä näin kovaa astelee sis.... Maija hyvänen aika mikä on?" Ellen keskeytti prinansa kysymykseen. Ja suurinpiitein kiiti kuin formula luokseni. En pystynyt vastaamaan mitään. Vapisin itkin ja olin todella hysteerinen. "Hei rakas mikä on hätänä?" Ellen koitti etsiä katse kontaktiani, mutta onnistumatta. Lopulta Ellen lähti taluttamaan minua kohti taloa.
hengtin syvään ja koitin saada itkemisen loppumaan. Ellen riisui takkiani pois. Olin kuin avuton pikkulapsi, joka ei tosin riehunut samalla. "T-ttuolla tiellä oli mies ja..", mutisin. "Mitä ja? Kerro Maija nyt heti?" Ellen kuulosti jopa vähän vihaiselta. "Se kävi käsiks muhun", sain soperrettua kunnes uusi itku tulva oli luvassa. Ellen halasi mua ja koitti sanoa että ei olisi hätää taikka mitään. Ellen istuutti minut keittiön pöydälle ja soitti puhelun.
Poliisit kävivät Pulliksessa. Olin helpottunut että partiossa oli naispoliisi. Jouduin näyttämään miehen tekemät jäljet, joista kaikki eivät varasti ees näkyneet. Jouduin selittämään asioita yhä uudestaan vaikka en olisi halunnut. Lopulta sain luvan mennä suihkuun. Nikke oli onnekseni ehtinyt korjaa vian että lämmintä vettä tulisi. Käperryin suihkun jälkeen kylpytakkiini ja hiivin alas. Itkua ei onneksi enään tullut, mutta en voisi sanoa että olisin ollut mikään kovinkaa iloinen. Ellen istui sohvalla katsomassa jotain liveshow ohjelmaa ja taputti sohvaa. Hiivin tuon veireen istumaan nostaen jalat ylös sohvalle. "Voi suo pikkuista", Ellen supatti ja siirsi hiuksiani korvan taakse. "Haluutko tulla mun viereen nukkumaan?" Ellen kysyi varovasti. Nyökytin päätäni ja nojauduin Elleniin. Tuo silitti varovasti olkavarttani missä oli mustelma puristuksen jäljistä. "Kiitos", totesin hiljaa.
//Älkää kysykö mistä tää idea tuli mulla ei oo hajuakaan.
Ah, ja taas ihanaa tekstiä alá Maija! Kylläpäs piristää lukea välillä muustakin, kuin tallin arjesta ja hevosista. Mukavaa vaihtelua, kieltämättä! Idea tarinassa oli oikein mielenkiintoinen ja vaikka kyseessä olikin ns. "ahdistavampi" aihe, sait kerrottua siitä hienosti ja vaivattomasti. Teksti oli koko ajan helppolukuista ja juonessa pysyi hölmömpikin ihminen mukana.
Onneksi pääsit takaisin Pullikseen ja selvisit "vain" pienillä ruhjeilla ja mustelmilla. Tuollaiset tapaukset ovat hurjan ikäviä, mutta koko Pulliksen poppoo ja varsinkin minä olemme onnellisia että saimme sinut kutakuinkin ehjänä takaisin! <3
Voi sinua, onneksi ei siis käynyt pahemmin. Meikäläisen kainalossa on aina paikka niin sinulle kuin Emilillekin. Eli älä epäröi käpertyä sinne. Olet Emilille kuin sisko ja minulle kuin tytär. Onneksi olemme saaneet sinut osaksi arkeamme!
Ellen
|
|
Maija
Lannankärrääjä
Posts: 24
|
Post by Maija on Mar 13, 2016 18:52:17 GMT
Aurinko oli alkanut paistamaan Pulliksen mailla yhä enemmän. Päivä kerrallaan sai istua ikkunan äärellä ihailemassa maisemia. Kevät oli alkanut kovaa vauhtia, mikä näkyi vaatteissa. Hyvä jos kaapista löytyisi yhdet karvattomat vaatteet. Olin tehnyt yhteishaunkin. Hain opiskelemaan lähihoitajaksi ja jos siitä sitten jatkaisi opiskeluja sairaanhoitajaksi. Ken tietää. Ahdisti tulevaisuus hieman, mutta niin kai se kaikilla. En haluaisi ikinä tulla aikuiseksi. Viettäisin aina mielelläni varmasi tämän ikäisenä elämääni. Tällä hetkellä kuitenkin valehtelen sillä kyllä ihan perhestä haaveilen ja niin edelleen.
Välillä pohdin jokaisen Pullislaisten elämää ja mitä ne mahtavat muualla puuhata. En kauheasti pitänyt puheripulia yllä, vaan jään mielelläni kuuntelemaan sivummalle. Sama kun pitäisi ratsastaa jonkun edessä. Siitä on tullut kauhean iso ongelma itselleni. Asia painaa mieltä kuin mikäkin, mutta minkäs sille voi. Olisi kivaa joskus palata takaisin muistoihin, kun kisasin aktiivisesti ja hyvin tuloksin. Ei sillä että epäonnistuisin, mutta pelkään vain olla muiden edessä. Tietäisipä vaan mistä se johtuu. Toisaltaan ratsastinhan minä viime kuussa oksennussuussa Pulliksen koulukisoissa, ja ylsin jopa pronssille. Siinä kohtaa en kyllä meinannut uskoa Nikkeä joka koitti patistaa minua Rion kanssa takaisin kentälle pakintojen jakoon.
Rio oli ihana. Avoin ja lupsakka poninen. Ehkä ei osaavin, mutta sitä komeempi! Tunsin tietynlaista ylpeyttä kun olin alkanut ahertamaan Rion kanssa. Kaivoin jopa Pulliksen tsunami satulahuoneesta liilaita varusteita jotka menisivät Riolle. En myönnä että minussa asui pieni varusteurheilija. Viikossa ainakin kaksi kertaa maastoilimme, ja pari kertaa treenasimme kentällä. Olin saanut vähän arkea väritettyä .
Nyt kuitenkin istuin katsomassa ikkunasta ulos. Olin ärsyyntynyt, ja jakamaton. Rio oli saanut hoitajan, joka toivon mukaan veisi Rio eteenpäin. Olin silti mustasukkainen vaikka en saisi. Pelkään vain... vain sitä että no sitä. Pelkään jääväni takaaalle. Tunsin itseni hirveäksi. En saisi ajatella noin, ja kun vielä tiedän että noin ei tapahdu. Olen kamala paskiainen...
Koputus kävi huoneeni ovessa. Mumisin luvan ja käänsin katseni pois ikkunasta. "Soittiko sun äiti?" Ellen kysyi varovasti ja sulki oven hiljaa astuen sisään. Katsoin pitkään Elleniä ja pudistin päätäni. Siirsin katseeni takaisin ulos. Koitin kerätä silmäni, mutta ne vain vetistyivät. Toinen silmäkulma tulvi ja pudotti kyyneleen poskelle. "Maija rakas. Kyllä ne susta tykkää niillä on varmaan vain kiire. Älä nyt itke kultapieni" Ellen soperti ja otti minut halaukseensa. Ellenin varma äidin ote oli lohduttava, mutta ei poistanu totuutta. Ellen haroi hiuksiani saman aikasesti halauksessaan. "Mä vihaan niitä. Mä vihaan!" rääkäisin kyynelien ja rään seasta. Ellen vain hyssytteli, ja ohjasti minut sängylle makaamaan. "Itke vaan se helpottaa, mutta varo sanojasi" Ellen sanoi hiljaa ja veti vilttiiä päälleni. Kello ei ollut vielä edes kuutta. Naikkonen haroi hiuksiani korvan taakse. Pyyhki kyyneliäni. Silitti käsivartta ja selkääni. Piti huolta että jotenkin kosketti minua. Itkin ja itkin.
Räpyttelin silmiäni. Huoneessa oli pimeähköä. Kellon viisarit osoittivat vähän yli yhdeksää. Silmiäni kirveli vähän, ja oloni oli hutera. Nousin kumminkin ylös ja astelin ulos huoneestani. Alhaalta kuului Linnean ja Ellenin puheen sorina. Istahdin ylimmälle portaalle. "Mimmoinen vanhempi tekee noin? Se tyttö rukka on ihan rikki. Ihan kuin ei olisi lapsella muitain murheita." Ellen purki tilannetta Linnealle. Linnea empaattisesti myös vastatenn naiselle ja tukien tätä. Tunsin tietynlaista ahdistusta tilanteesta. Päätin kuitenkin odottaa hetken portaalla vielä. Ellen ja Linnea jatkoivat aihettaan, kunnes en enään jaksanut istua portaalla. Nousin ylös ja aloin varovasti kapuamaan rappusia alaspäin. Katsahdin kettiön pöydän ääreen asettuneita naisia. Tervehdin Linneaa varovasti ja suuntasin jääkaapille. "Kaikki ok?" Ellen kysyi varovasti kurottaen tuolilta silittämään olkapäätäni. Nyökkäsin pienesti. Kaivoin itselleni jugurtin jääkaapista ja istahdin pöydän ääreen naisien seuraan. Linnea ja Ellen keskustelivat vaikka ja mistä. Välillä niin että itsekkin nauroin mukana viimeistä päivää. Kunnes kuului oven narahdus ja pieni tämmellys. "Miksi te meuhkaatte, mäkin haluan!" Emil oli selvästi herännyt. "Muistaks Emil sen tarinan norsusta ja apinasta? Mitä jos mä tulisin lukemaan sulle sitä?" Ehdotin pojalle ja hymyilin Linnealle ja Ellenille. Nousin pöydästä ja nostin väsyneen emilin syliini, vaikka siinä olikin haastetta poika ei mikään kevyt enää ollutkaan. Hävisimme Emilin huoneeseen...
|
|
Myös me olemme Maija onnellisia siitä, että olemme saaneet sinut osaksi elämäämme. Emil on kova "maailmanmatkaaja"-luonne, ja kuten olet varmasti jo huomannut, poika on koko ajan menossa suinpäin sinnetänne, vaikka ei itsekään aina tiedä edes minne. Heh! Hienosti olet kuitenkin pärjännyt seurakunnassamme ja ihana kuulla, että olen itsekin suoriutunut tädin roolista enemmän kuin hyvin. <3
Hoitohevostoiminta enää ainoa tapa päästä osaksi talliporukkaa.
