|
|
Post by Ellen H on Jan 21, 2016 18:00:24 GMT
Kiaran hoitovihkoKiara on karskinluonteinen tamma, joka menee kyynärpäätaktiikalla vaikka läpi harmaan kiven. Tamma ei hetkahda juuri mitään ja onkin varsin omapäinen ja lujatahtoinen kaveri. Kiaralle laumahierarkia ja sen toteutuminen ovat kaikki kaikessa, eikä se siedä jäädä jalkoihin. Tamma omii helposti pomon roolin ja vaatiikin siksi osakseen osaavia käsiä.  © Pauliina KonttinenKiaran hoitaja HenriHenri Ritavuori on 18-vuotias miehenalku rempseällä elämänasenteella sekä huonolla lauluäänellä varustettuna. Tämä katseenkestävä ruskeaverikkö osaa ottaa elämän rennosti, eikä turhia stressaa tekemättömistä hommista. Laiskuuden lisäksi Henri on tunnettu railakkaasta naurustaan ja uskomattomasta vitsinkerrontataidosta. Pojan humoristisen ulkokuoren alta löytyy herkkä ja syvällinen runoilijatyyppi, jonka lempiväri on auringonlaskun oranssi. Ajoittaisen epävarmuutensa ja kömpelyytensä Henri peittää hermostuneen hammashymyn taakse. Ratsastuksen lisäksi hän nauttii erityisesti kitaran soittamisesta. Hevosmiehenä Henri on ihan mukiinmenevä, vaikka harjoiteltavaa löytyy vielä runsaasti. Ratsastustaidoillaan poika ei vielä tähtiin pysty kurkottamaan, mutta yritteliäisyyttä pojalta löytyy osaamisenkin edestä. Lisäksi tämä mies on hemmetin rohkea ja ratsastuksen suhteen hänellä onkin eräänlainen ”yrittänyttä ei laiteta” –asenne. Villeimpiä yritelmiä ei kannata herkimpien tallityttöjen tulla katsomaan.
|
|
|
|
Post by Henri on Jan 22, 2016 19:27:04 GMT
22.1. DARRA JA PAHA OLLA
ensimmäinen
Mä käänsin kipuillen kylkeäni kovalla sohvalla ja yritin parhaani mukaan olla välittämättä hiipivästä päänsärystä, joka viekkaasti levisi takaraivosta otsaa kohti. Vatsansisältö heitti sellaista kuperkeikkaa, että heikompaa olisi hirvittänyt. Harva meistä on rautaa, mutta darran suhteen mä oon ihan esimerkkitapaus. Sälekaihtimien välistä tippuva valo ilmoitti päivän olevan jo pitkällä ja kehotti nousemaan ylös. Niin teki myös toiselta puolelta huonetta kuuluva puhelimen soittoäänikin.
- Et sä helvetti vois pistää ton pois, lattialla uinaileva Aatu ärähti avaamatta silmiään ja yritti piiloutua valolta peiton alle. En mä sitä syyttänyt, oli meidän jätkäilta taas saanut vähän odottamatonta lisäpotkua kuten tavallista.
Mä en vaivautunut vastaamaan sille, mutta puikkelehdin huoneen poikki niin nopeasti kuin sumuiselta näkökentältäni pystyin. Näytöllä vilkkui tuntematon numero, joten mä kasasin nopeasti ajatukseni ja vastasin luuriin mahdollisimman asiallisella äänellä, mutta onnistuin silti kuulostamaan yskänpuuskan saaneelta kamelilta.
- Henri
- No täällä on Ellen Pakkopullalta terve. Mä vaan sitä soittelin, että sun piti olla puolisen tuntia sitten täällä tallilla.
Ei saatana. Se tallikeikka.
- Ai kappas vaan, multa on ihan päässyt unohtumaan kun on tuon koulun kanssa nyt niin kovasti kiireitä! huudahdin tekohämmästyneellä äänellä ja otin tukea pöydänkulmasta kun maailma meinasi heittäytyä vaakatasoon.
- No jos pääsisit mahdollisimman pian tulemaan kun on muutenkin vähän tiukka aikataulu tänään.
Joskus mun parhaimmat tempaukset saa mut ajattelemaan että mihinköhän hemmettiin mä oon ajautumassa mun elämäni kanssa. Suomalainen perinnetanssikurssi nyt menetteli vielä, mutta että ratsastamaankin vielä näinä raihnaisina lukiovuosina? Hevosen selässä olin käynyt viimeksi varmaan kaksitoistavuotisena ja ylipäätään hevosen näkemisestäkin on jo kyllä aikaa, jos meetvurstia ja parin päivän takaista tallivierailua ei lasketa.
- Mä oon tulossa jo.
Aatu nosti hitaasti päätään ja tokaisi vakavana:
- Kantsis varmaan vilkasta peiliä ennen ku lähet ihmisten ilmoille.
* * * *
Painava ovi tömähti mun selkäni takana raskaasti kiinni, kun astuin pakkaselta pakoon sisälle talliin. Mä tunsin aika hyvin paikat, koska olin juuri muutama päivä sitten viimeksi talsinut tallin käytävillä Ellenin perässä tutustumassa vapaisiin hoitokoneihin. Olin mä yhden ihan kivan tapauksen löytänyt, joten olin empien jättänyt Ellenille hoitajahakemuksen työpöydälle. Osittain mä olin toivonut, että se katoaisi tai joku hevonen pistelisi sen poskeensa ennen kuin Ellen tai kukaan muukaan ehtisi nähdä sitä, mutta niin ei ollut ilmeisesti käynyt.
Hetken pällisteltyäni lähdin epävarmasti tallustamaan kohti toimistotilaa, enkä valehtele väittäessäni että varmasti joka ikinen siinä tallissa oleva tyttö tuijotti mua epätavallisen pitkään. Eräs vastaantuleva blondi tyttö, joka kantoi satulaa, käänsi päätään kuin pöllö vielä mun ohi kuljettuaankin. Okei, kyllä mä tiesin näyttäväni just haudalta nousseelta zombilta, mutta en kai mä nyt näin rumassa kunnossa sentään ollut? Se parikymmenmetrinen matka tuntui varmaan mun elämän pisimmältä.
- Ellen, moikka! Oon kyllä ihan mielettömän pahoillani tästä törkeestä myöhästymisestä, sanoin pöydän ääressä istuvalle papereita tuijottavalle naiselle.
- Ei kyllä todellakaan oo mun tapastani, keksin vielä hädissäni murjaista saatuani vastaukseksi vain keskittyneen tuhahduksen.
- Parisataa ja kolmekymmentä, nainen totesi nopeasti ja nosti kasvonsa paperihelvetistä, jotka kääntyivät heti vilpittömään hymyyn.
- Töitä vai? kysyin kohteliaasti ja sain vastaukseksi myöntävän äännähdyksen.
- Mulla on ihan mieletön kiire, joten nakitin sun tutustuttamiskierroksen Oonalle. Se auttaa sut varmasti mielellään alkuun. Mä annan sulle täältä vaan nopeesti avaimen sun kaappiis, odotas hetki.., Ellen avasi laatikon, tonki sitä hetken ja ojensi mulle yksinkertaisen avaimen.
- Kiitos. Ja työniloa, vinkkasin naiselle hymyillen ja suuntasin kulkuni takaisin tyttölauman keskelle.
Mä hapuilin hetken hämilläni ympäri tallia ja se oli varmaan siihen mennessä ensimmäinen hetki mun elämästäni, kun mä todella toivoin olevani sukua kameleonteille. Olisi niin vietävän helppoa sulautua tallin vaaleaan seinään ja olla niin kuin ei olisikaan.
- Henri! joku keskeytti mun ajatukseni ja käännyin nopeasti ympäri äänen suuntaan. Mua kohti talsi ruskeatukkainen nainen sellaisella tarmolla, että mä jo ajattelin sen tunkevan mun käteeni talikon ja käskevän saman tien putsata kaikki paikan karsinat ja tarhatkin vielä päälle, mutta se pysähtyikin mun eteeni ja tervehti rempseästi. Tuttu tunne nousi ylös kurkunpohjaltani ja levisi hiljalleen naamalle. Punastuinko mä?
- Ööö, tota, moi. Sun täytyy olla Oona? tokaisin naiselle ohimennen ja vastattuaan myöntävästi se ohjasi mut ensimmäisenä hoitajien kaapeille, johon lastasin mustasta repustani kaikkea käytännöllistä: niin sukat, parit ylimääräiset villapaidat kuin kolitsihousutkin löysivät paikkansa hyllyiltä ja naulakoista. Sillä välillä Oona oli sukeltanut oman kaappinsa syövereihin hartioitaan myöten etsien jotain ja heitellen samalla jos jonkinmoista roinaa lattialle: oli heinänkorsia ja vanhoja valokuvia, kuluneita pokkareita ja poikakalenteri.
- Koska se haudattu ruumis tulee esiin? mä nauroin omalle vitsilleni katsoen samalla tyytyväisenä oman kaappini järjestystä. No, eipä siinä kauaakaan menisi kun oma kaappini olisi tismalleen samassa kunnossa.
Samassa huoneen ovesta pilkisti sisään punatukkainen pää, joka vaati Oonaa keräämään romunsa ja lähtemään maastoon. Mä seurasin keskustelua kiinnostuneena, mikä havahdutti Oonan faktaan, etten mä ja punatukka oltu todennäköisesti koskaan ennen tavattu ja niinpä se esitteli meidän toisillemme.
- Henri, tässä on Nina, Reemuksen palvelija ja orja.
- Hauska tavata. Kiaran palvelija ja orja esittäytyy, hymyilin punapäälle, joka nyökkäsi hyväksyvästi takaisin.
- Osaisiksä suunnistaa ite Kiaran tarhalle jos neuvoisin tosi huolellisesti sulle sen sijainnin? Oona kysyi toiveikkaana haaveillen jo ilmeisesti jostain megaihanasta laukkaspurtista pellolla umpihangessa auringonlaskussa pakkassäässä…
- Joo. Kyl mä luulen, nielaisin yrittäen samalla kerätä viimeisiä miehisyyden rippeitäni.
* * * *
Möreä kutsuhuuto portilta ei saanut aikaiseksi kimossa hoitohevosessani minkäänlaista reaktiota. Se jatkoi heinänkorsien kaivamista kovaksi tallotusta lumesta täydellisen keskittyneenä. Mä koikkelehdin aidan välistä hevosen luokse riimu ja naru kourassani. Nyt tamma nosti päänsä ylös ja käänsi sitä elegantisti puoleeni.
- Nooin, hyvä plikka, mä juttelin sille rauhassa ja laskin käteni varovasti sen kaulalle. Se pärskähti kyllästyneenä, mutta antoi kiltisti mun pujottaa riimun sen päähän ja lähteä kiikuttamaan sitä perässäni kohti tallirakennusta. Ei se hullummalta vaikuttanut.
Kiinni sitominen harjaamisen ajaksi oli ollut hyvä idea, vaikka Kiara-neitokainen ei ihan käsiin räjähtävältä kranaatilta vaikuttanutkaan. Siitä hetkellä, kun olimme astuneet vilkkaasti liikennöityyn talliin, Kiara oli muuttunut letkeästä muumimammasta äreäksi vanhaksi mummoksi, joka ei sietänyt muita ympärillään. Nytkin se seisoi korvat niskaan liimattuna tarkkailemassa käytävän tapahtumia. Mä rapsuttelin sitä hetken ja onnistuinkin vähän muuttamaan sen ilmettä rentoutuneemmaksi, mutta edelleen se vaikutti melkoisen tyytymättömältä tilanteeseen. Ei siinä mitään, kyllä mä hapanta ilmettä kestän katsella.
Kiara oli kauttaaltaan melko puhdas, joten koko hevonen selvitettiin nopealla pölyharjan huiskaisulla ja jouhien selvityksellä. Vatsaa harjatessani mä sain osakseni pari henkistä keskisormea ja todennäköisesti elinkautiset vihat päälleni, mutta hurmuritaidoillani saisin tamman parin viikon sisällä leppymään. Loppujen lopuksi hevoshommat muistuivat mun mieleeni paremmin kuin odotin ja yllätyksekseni hommat hoituivat kuin itsestään. Kyllä se heppakin siittä vielä piristyisi, kunhan päästäisiin oikein kunnolla tutustumaan toisiimme ja ympäristö kävisi sille tutummaksi, niin mä otaksuin. Koska se hevonen oli ihan untuvikko siinä tallissa, niin kuin meikäläinenkin, mä päätin jättää tämänkertaisen tapaamisen yksinkertaisesti siihen. Kaakki vaikutti muutenkin melkoisen stressaantuneelta, joten päättelin olevan ihan hyvä idea antaa sen kotiutua vielä pari päivää ennen ratsaille nousua.
Heitin hepan takaisin ulos, kävin vielä järjestelemässä kaappiani ja hyppäsin keltaisen Volvoni kyytiin, joka uskollisesti jaksoi käynnistä kovasta pakkasesta huolimatta. Mä naurahdin itsekseni – todennäköisesti talliporukka oppisi vielä tunnistamaan mun kämäsen autoni ja sen hullun kuskin, joka raahaa kyllästynyttä kaakkia perässään ympäriinsä.
en mä yleensä tämmösiä hehtaaritarinoita rustaa, turha peljästyä :Dd Ja enskerralla sitten enemmän Kiaran kanssa!
Jessus, tätä oli niin ilo lukea. Hurjan hieno aloitustarina! Aluksi pakko kehua kirjoitustyyliäsi. Pidän rennosta, hivenen sarkastisestakin tyylistä, millä kirjoitat. Käytät myös mukavasti puheenvuoroja, jotka elävöittävät tarinaa entisestään. Pituuttahan tältä löytyi ja rutkastikin, mutta sitä ei tarvitse missään nimessä pahoitella. Se ei ole ollenkaan huono juttu, varsinkin kun kyseessä oli näin hyvin kirjoitettu ja mielenkiintoinen tarina, jota lukiessa aika ei käynyt missään vaiheessa pitkäksi. 
Pahoittelut, kun meikäläisellä oli niin kiirus päivä, että jouduin sysätä sinut toisen hoiviin. Oona taisi kuitenkin hoitaa talliesittelyn varsin kelvosti, todennäköisesti paremmin, kuin minä olisin sitä koskaan osannut tehdä. Tulet vielä huomaamaan, että minä jos joku voin olla hyvinkin hajamielinen ja moni tärkeä asia voi jäädä helposti unholaan. 
Sinulla tuntuu olevan ihania ajatuksia sinun ja Kiaran tulevaisuuden suhteen. Hankilaukat auringonlaskussa kuulostavat mitä mahtavimmalta!
Tällä kertaa pääsit helpolla tamman suhteen, mutta odotahan vain kun pahimmat kurakelit alkavat, heh! Kivasti kerkesit tutustumaan niin talliin, talliporukkaan kuin uuteen hoitohevoseesi. Hyvä tästä tulee, uskon vakaasti niin. Mahtavaa että saimme sinut osaksi talliporukkaa!
Virtuaalirahaa tästä tupsahtaa 18v€ ja otsikosta iso peukku! 
Ellen
|
|
Hoitohevostoiminta enää ainoa tapa päästä osaksi talliporukkaa.
