|
Post by oona on Jan 24, 2016 12:17:02 GMT
22.01.2016 Kaksilahkeisia pulassaYksityistallissa oli vaihteeksi tilanne päällä, kun yksi satulatelineistä oli päättänyt tulla alas seinältä. ”Miten täällä onkin koko ajan joku paikka rempallaan”, Lottis manaili etsittyään minut käsiinsä, kun Nikkeä tai Elleniä ei kuulemma näkynyt missään. ”No ihmekös tuo, kun Nokelan miehet on ollut asialla”, virnistin huolettomasti, vaikka uskoin, että todellisuudessa Nikke oli isänsä kanssa tehnyt yksityistallissa varsin moitteetonta työtä ja pienet viat olivat johtuneet lähinnä huonosta tuurista. ”No oli miten oli, tuutko kattoon tilanteen?” Lottis vastasi kärsimättömästi ja lähti suuntaamaan takaisin yksityistallia kohti rivakoin askelin ennen kuin ehdin vastata mitään. Marssimme tallipihan poikki hiljaisuuden vallitessa. Asiattomilta pääsy kielletty keltainen kyltti ilmoitti yksityistallin ovella. Siihen nähden, ettei minulla oikeasti ollut mitään tekemistä yksityistallin hevosten kanssa, luuhasin siellä kuitenkin harvinaisen paljon, naurahdin mielessäni astuessani Lottiksen perässä sisään tallin hämärään. Seurasin Lottista satulahuoneeseen ja tarkastelin hetken tilannetta. Kevyttä tekoa oleva satulateline ei ollut ilmeisesti kestänyt Pandan länkkäsatulan painoa ja oli siksi rymähtänyt alas, mutta onneksi pikaisen tilannekartoituksen perusteella kaikki varusteet olivat säilyneet ehjinä. ”Mä en kyllä tolle voi tehdä mitään”, totesin niin kuin asia oli, sillä sitä yhtä päivää lukuun ottamatta, jolloin olin virallisesti tuurannut Nikkeä, tallin korjaustyöt olivat edelleen miehen vastuulla eivätkä minun. ”Mä aattelin, että sä voit kertoa Nikelle. Sä varmaan tiedä missä se menee”, Lottis totesi. ”No en oikeastaan tiedä”, vastasin ehkä turhan tylyllä äänensävyllä. Jostain syystä nykyään ihmiset kuvittelivat, että olin aina perillä Niken liikkeistä ja suunnitelmista, vaikka näin ei todellakaan ollut. ”Mä kyllä ilmotan sille tosta, jos nään sen”, kiirehdin kuitenkin lisäämään ystävällisemmin nähtyäni Lottiksen ilmeen. ”Kiitos paljon! Voisitko pyytää sitä samalla tarkistamaan noi muutkin telineet? Mua nimittäin vähän huolestuttaa ton oman satulani puolesta. Ne ei oo mitään ihan halpoja…” nainen varmisti ja lupasin tehdä näin. -- ”No mitä ihmettä sä täällä kykit?” löysin Niken vihdoin heinävintiltä etsiskeltyäni miestä hetken aikaa. Satulatelineen lisäksi olin saanut kuulla, että yhdestä tarhasta oli taas sähköt poikki ja Maija valitti, ettei Ellenin taloon tule lämmintä vettä. Niinpä olin todennut, että olisi parasta löytää Nikke mahdollisimman pian ennen kuin unohtaisin puolet miehelle kerrottavista asioista. Olin ollut kuulevinani vaimeaa nyyhkimistä kiivetessäni portaita vintille Niken lempipiilopaikkaan, joten tiirasin nyt pienellä heinäpaalilla nököttävää miestä huolestuneena. ”Mä ööh.. mä tulin vaan tota öö.. ettimään täältä… jotain”, mies vastasi vaisusti tukkoisella äänellä. ”Onks kaikki hyvin?” kysyin, vaikkei kaikki selväsitkään ollut hyvin ja mielessäni alkoi risteillä toinen toistaan ikävämpiä ajatuksia siitä, mitä oli sattunut. Sentään Muska ravaili tyytyväisenä tarhassaan, joten hevosta miehen murheet eivät toivottavasti koskisi tällä kertaa. ”Joo joo, vähän vaan heinänuhaa”, Nikke kohautti olkiaan vaisusti ja vältteli katsettani. ”Älä viitti, kerro nyt mikä vaivaa”, komensin ja istuin miehen viereen lattialle. Sain istua Niken vieressä kauan ja tuijottaa miestä tiukasti ennen kuin tämä vihdoin avasi sanaisen arkkunsa. ”Mä oon pilannu kaiken”, mies puuskahti lopulta dramaattisesti ääni väristen. ”No mä tarvin vähän enemmän taustoja, että voin auttaa”, yritin pitää ääneni kärsivällisenä. ”Sä muistat Nooran?” Nikke aloitti epävarmasti oltuaan taas hetken hiljaa. Nyökkäsin ääneti, sillä en halunnut keskeyttää Nikkeä nyt, kun tämä toivottavasti vihdoin pääsi juttunsa alkuun. ”No me ollaan vähän niinku tapailtu tässä jonkin aikaa ja no sitten mua alko vähän ahdistaa ja mä en oo ollu tässä viimeaikoina mikään herrasmies”, mies takelteli sanoissaan ja näytti siltä, että asian myöntäminen ääneen oli kova paikka. Nyökkäilin edelleen hiljaa ja kannustin Nikkeä jatkamaan. ”Ja nyt Noora laitto viestin, että meidän juttu on loppu ja ettei se oikeastaan välittäis olla mun kanssa enää missään tekemisissä”, viimeisten sanojen kohdalla miehen ääni särkyi. ”Eli sä olet ollut idiootti ja nyt Noora ei enää jaksa katsella sitä?” summasin ja Nikke nyökytteli surkeana. ”No mitä sä meinasit tehdä asialle?” tiedustelin taas hetken hiljaisuuden jälkeen, kun Nikke oli vajonnut hiljaisena ajatuksiinsa. ”En varmaan mitään. Mä todella taisin pilata kaiken”, Nikke vastasi lannistuneena. Yritin hillitä itseni, vaikka olisinkin vain halunnut ravistella apaattista miestä, jotta tämä yrittäisi tehdä jotain tilanteen parantamiseksi. Huomasin, kuinka mies pyöritteli käsissään puhelintaan ja näin tilaisuuteni tulleen. Nappasin Niken puhelimen tämän kädestä ja voitonriemuisena huomasin, ettei se ollut lukittuna. ”Anteeksi, että mä olen ollut täysi idiootti ja taisin pilata kaiken. Jos kuitenkin annat mulle vielä mahdollisuuden, niin mennään vaikka syömään töiden jälkeen ja koitetaan selvittää tää juttu. Mä tietenkin tarjoon”, luin ääneen pikaisesti naputtelemani viestin ja lähetin sen ennen kuin Nikke ehti syöksyä kimppuuni nappaamaan puhelinta takaisin. Onneksi mies oli keskittynyt vellomaan itsesäälissä niin syvällä, että olin ehtinyt toteuttamaan suunnitelmani ennen kuin tämä tajusi, mistä oli kyse. ”Mä syötän sut Muskalle”, Nikke ärisi synkkänä ja tuijotti Nooralle lähtenyttä viestiä, jota ei enää saanut takaisin. ”Voi kuule, sä vielä kiität mua”, virnistin itsevarmasti, mutta Nikke vain pudisteli päätään epäuskoisena. ”Sitä paitsi, mä en todellakaan ois uskonut, että sä olet naisten perään nyyhkivää tyyppiä”, hymähdin Nikelle ja yritin kääntää tämän huomion hetkeksi pois puhelimesta. ”En mäkään. Tää on oikeestaan ensimmäinen kerta”, Nikke vastasi ja naurahti surkeasti. ”Taitaa se Noora olla sitten ihan erityinen tyyppi?” tiedustelin ja yritin olla virnistelemättä liikaa. ”Joo, se on kyllä aikamoinen pakkaus… Hevosnainen, joten se ymmärtää mua, eikä se todellakaan päästä mua helpolla, vaan siinä on jotain haastetta” Niken kasvoille levisi haaveileva hymy, joka valahti kuitenkin nopeasti, kun miehen puhelin piippasi saapuneen viestin merkiksi. Tärisevin käsin mies luki nopeasti saamansa vastauksen ja pian surkea ilme miehen kasvoilla muuttui leveäksi hymyksi. ”Tais toimia?” tiedustelin varsin tyytyväisenä itseeni. Vastaukseksi Nikke vain nyökkäili tyytyväisenä. ”Ikävä palauttaa sut takaisin maanpinalle, mutta ennen treffejä sulla on vielä hommia. Tuolla yksityistallissa ois yks satulateline korjattavana ja ykköstarhasta on taas sähköt poikki. Lisäksi Maija sanoi, ettei niille tuu kuumaa vettä”, muistin alkuperäisen asiani ja luettelin miehelle tehtävälistan, kun Niken naishuolet olivat ainakin hetkeksi selvitetty. Toivoin, että mies ei mokaisi illalla uudestaan, sillä apaattinen ja masentunut Nikke oli varsin pelottava näky. ”Mä meenkin laittamaan ne heti kuntoon”, mies vastasi yllättäen taas täynnä tarmoa ja hypähteli kevyesti heinävintin portaat alas edelleen leveä hymy huulillaan. ”Mä muuten lähen iltapäivällä Muskalla Ninan ja Reemuksen kanssa maastoon. Nina haluu päästä testaamaan uuden hoitsunsa hankilaukkaominaisuuksia”, huutelin Niken perään suunnitelmistani miehen hevosen varalle, mutta ne taisivat kuitenkin kaikua täysin kuuroille korville. -- ”Hei Oona! Onks sulla hetki aikaa? Tänne pitäs tulla yks uus hoitaja, enkä mä millään nyt ehtis näyttää sille paikkoja, joten olisitko sä niin ihana ja voisit pelastaa mut pulasta?” Ellen ilmestyi jostain juuri, kun olin taluttamassa Muskaa sisälle. ”No näkeehän suakin joskus”, ihmettelin samalla, kun komensin Muskaa, joka käänsi korvansa luimuun heti nähtyään Ellenin. Panin huolestuneena merkille, että Ellen näytti varsin stressaantuneelta. ”Ei hätää, kyllä mä taas kohta katoan tonne paperivuoren taakse. En mä osannu kuvitellakaan, kuinka paljon lisää paperitöitä toi yksityistallin avaaminen ja ne pienet laajennukset aiheuttais”, nainen valitti, mutta loihti sitten kasvoilleen väsyneen hymyn. ”Ei kyllä käy yhtään kateeks… Mä oon varmaan Muskan karsinalla, sitten kun se uus tyttö tulee niin käske tulla huutelemaan sinne”, lupauduin tietenkin auttamaan Elleniä. ”Se on itseasiassa nuori mies, Henri, mutta mä käsken sen etsiä sut. Sen pitäs olla täällä hetken päästä”, Ellen kuulosti huojentuneelta palatessaan takaisin toimistoonsa. ”Toivottavasti ei oo Nikke kolmonen… Nikke ja Jere on nimittäin ihan tarpeeks raivostuttavia”, mutisin vaimeasti Muskalle päästyäni vihdoin viemään tamman karsinaansa. ”Henri!”, huikkasin reippaasti bongattuani eksyneen näköisen nuorukaisen tallikäytävältä. Ellenin ”hetken päästä” oli ollut tuttuun tapaan varsin venyvä käsite, sillä olin ehtinyt harjata Muskan kunnolla läpi turvasta hännänpäähän ja viedä tamman harjat takaisin varustehuoneeseen ennen kuin uusi hoitaja suvaitsi ilmestyä paikalle. ”Ööö, tota, moi. Sun täytyy olla Oona?” Henri varmisti ja panin merkille, että poika punastui lievästi. Ei tainnut olla samanlainen itseään täynnä oleva kukkoilija, kuin tallin muut miehet, mietin helpottuneena ohjatessani Henrin suoraa tietä taukotupaan omalle kaapilleen. Onneksi Ellen oli ehtinyt esitellä tallin jo pääpiirteittään Henrille tämän vieraillessa tallilla ensimmäistä kertaa, joten pääsin suoraan asiaan. Sillä aikaa, kun Henri asetteli sievästi tavaroitaan kaappinsa hyllyille (”Turha toivo, niissä kaapeissa on mahdotonta pitää mitään järjestyksessä”, nauroin hiljaa mielessäni), kaivelin itse kaapista lämmintä vaatetta maastoretkeä varten. Kuulin kuinka poika sanoi jotain ja naureskeli itsekseen, mutta olin niin keskittynyt etsimään lämpimämpiä ratsastussukkiani, että juttu meni minulta täysin ohi. Pian Nina ilmestyikin taukotuvan ovelle huhuilemaan, missä viivyin. ”Osaisiksä suunnistaa ite Kiaran tarhalle jos neuvoisin tosi huolellisesti sulle sen sijainnin?” tiedustelin toiveikkaasti, kun olin esitellyt Henrin Ninalle nopeasti. Tuntui, että olin juossut taas koko aamupäivän muiden asioilla, enkä malttanut odottaa, että pääsin pitkästä aikaa Ninan kanssa ottamaan rennosti maastossa. Saisin tosin olla tarkkana, etten vahingossakaan juoruaisi Niken naisasioista, sillä minua sitoi edelleen lupaus, etten mainitsisi Noorasta kenellekään. ”Joo. Kyl mä luulen”, Henri vastasi kaikkea muuta kuin itsevarmasti. Niinpä selitinkin Kiaran tarhan koordinaatit ja toivoin, että pojalta löytyisi sen verran järkeä, että tämä erottaisi kimon puoliverisen ruunikosta lämppäristä ja pörröisestä shetlanninponista. ”Me lähetään nyt maastoon, mutta jos tarviit apua niin eiköhän täältä joku löydy”, yritin vielä huikata Henrille, joka talsi päättäväisesti kohti tallin ulko-ovea. Jo toista kertaa tänään minusta tuntui, että sanani kaikuivat kuuroille korville. -- ”Toi jäbä ei vaikuttanut kovin pahalta”, Nina virnisti, kun olimme päässeet vihdoin matkaan. ”Joo se vaikutti olevan ihan ok, mut vähän hiljainen… Toivottavasti se nyt pärjää. Kiara on kuulemma vähän niin kuin kiltimpi versio Muskasta, mutta se nyt ei kerro vielä mitään”, podin lievää huonoa omaatuntoa jätettyäni uuden tulokkaan tallille oman onnensa nojaan. Olimme kuitenkin nähneet, kuinka kimo tamma oli talsinut varsin tyynesti Henrin perässä kohti tallia, joten ehkä mitään suurta katastrofia ei ollut odotettavissa. ”Kyllä se pärjää ja jos ei, niin oppiipahan olemaan”, Nina naureskeli huolettomasti. Päätin itsekin olla murehtimatta sen enempää, sillä tiesin, että kyllä tallista aina apua löytyisi, jos tulisi tiukka tilanne. Juttelimme Ninan kanssa niitä näitä ja annoimme Muskan ja Reemuksen talsia eteenpäin omaa tahtiaan. Molemmat hevoset kävelivät reippaasti ja mitä lähemmäksi saavuimme tuttua laukkasuoraa, sen pirteämmäksi molempien ratsut kävivät. ”Tästä taitaakin tulla ihan kunnon skaba”, nauroin, kun jouduin ottamaan ohjia tiukemmalle tuntumalle, ettei Muska ottaisi varaslähtöä. ”Sovitaan sitten, että kumpikaan ei putoa”, Nina virnisti kääntäessään Reemuksen Muskan viereen. ”Nyt mennään!”, nainen hihkaisi innoissaan ja annoimme ratsujemme kiitää taas kerran tutun pellon poikki lumi pöllyten. //Vihdoin sain kirjoitettua perjantain ekstratehtävän Voih! Ihanaa kun jaksoit lohduttaa sydänsuruissa rypevää miespoloista. Nikke taitaa vihdoin olla tosissaan Nooran suhteen ja se jos mikä on hyvä homma se. Sietäisi miekkosen jo saada jotain varmaa ja vakavaa elämäänsä. Hieno homma että saitte yhteistuumin Niken ja Nooran välit kuntoon. Tai sinuahan miekkonen taitaa saada siitä kiittää, vaikka alkuun vähän nihkeä viestin lähettämisen suhteen olikin. Loppu hyvin, kaikki hyvin ja tallimestarimme kasvoille saatiin kuin saatiinkin hymynpoikanen. Ihanaa!
Pahoittelut kun jouduin nakittamaan sinulle uuden hoitajamme esittelykierroksen. Tiedäthän sinä, että Pulliksessa on aina välillä (tai mitä sitä juksuttamaan, ainahan meillä on) kiire. Tallihommat painoivat päälle ja Emilin kanssa oli yhtä sun toista sählinkiä meneillään. Selvisit tehtävästä kuitenkin kunnialla, varmasti paremmin kuin minä kuuna päivänä, heh. Henrille tuli hyvin niin talliporukka, talli kuin uusi hoitohevonenkin tutuksi.
Aivan ihanasta ekstratehtävän suorituksen johdosta tilillesi tupsahtaa tästä 15v€ + 3v€.
Ellen
|
|
|
Post by oona on Jan 24, 2016 14:49:29 GMT
24.01.2016 Maastoilua Maijan kanssaVihdoin kovat pakkaset olivat alkaneet hellittää, eikä mittari enää vajonnut kuin muutaman asteen miinukselle. Niinpä tyytyväisenä nappasinkin naulakosta kevyemmän toppatakin päälleni ja suuntasin hyväntuulisena autolleni. Ensimmäistä kertaa moneen viikkoon autoni käynnistyi lempeästi hurahtaen heti ensimmäisellä yrityksellä, joten pääsin köröttelemään Pullikseen mukavasti omalla autolla sen sijaan että olisin joutunut kiiruhtamaan säässä kuin säässä täsmälleen tunnin välein kämppäni ohi kulkevaan bussiin 106. Olinkin varsin aurinkoisella tuulella päästessäni perille tallille, vaikka aurinko olikin väistynyt taivaalla kevyen lumisateen tieltä. ”Moi Maija!” tervehdin reippaasti tallin pihalla vastaan tullutta Ellenin siskontyttöä. Maija heilautti kättänsä epävarmasti, mutta ei sanonut mitään tai ehkä tyttö oli sen verran kaukana, että hiljainen tervehdys oli vain kadonnut matkalle. Vaikka Maija olikin asunut Pulliksessa jo hyvän tovin, en ollut juuri ehtinyt tutustua tyttöön, joka silloin tällöin nykyään jopa uskaltautui tallin puolelle. ”Mitä kuuluu? Eikö ookin ihanaa, kun ei oo enää niin kylmä”, jutustelin otettuani tallin suuntaan kulkeneen tytön muutamalla reippaalla askeleella kiinni. ”Joo, on kyllä kiva ja ihan hyvää kuuluu”, Maija vastasi hieman hämmentyneen näköisenä siitä, että olin jäänyt juttelemaan. ”No kuinkas sä oot täällä hullujenhuoneella viihtynyt?” jatkoin keskustelua virnistäen. ”Ihan hyvin oikeastaan. Täällä on kyllä tosi kivaa, vaikka kyllähän täällä sattuu ja tapahtuu vaikka mitä. Ja välillä on vähän ulkopuolinen olo, kun en mä oikein noiden hevosten kanssa aina uskalla…” tytön sanat haipuivat hiljaisuuteen ja huomasin tämän kasvoilla hieman alakuloisen ilmeen. ”No onhan tää aika sirkusta välillä, eikä auta kuin vaan hypätä mukaan ja toivoa parasta”, naurahdin kannustavasti ja sain Maijan kasvoilla häivähtämään pienen hymyn. ”Otatko sä kahvia?” kyselin Maijalta, kun olimme päässeet samaa matkaan taukotupaan. ”En mä kahvia, mutta ehkä voisin kupposen teetä keittää”, Maija pohdiskeli. Hääräilimme taukotuvan pienessä keittiönurkkauksessa ja panin merkille, ettei Maija vaikuttanut jutustellessamme enää yhtä hämmentyneeltä ja varautuneelta kuin aluksi. ”Mitäs tykkäät muuten Pulliksen uusista hevosista? Mä vähän ihastuin siihen Kieraan, vaikka en mä kyllä ikinä Muskaa vaihtais”, kyselin, kun olimme istahtaneet pöydän ääreen höyryävien kuppien ääreen. ”Ai mitä isompi ja keljumpi, sen parempi?” Maija ihmetteli epäuskoisena hevosmakuani. ”Ehkä niin, mä tykkään haasteesta”, kohautin olkiani leveästi hymyillen. ”Hullu! Mä tykkään siitä Riosta. Se on tosi söpö ja vaikuttaa ihanan rauhalliselta. Ellen lupas, että mä voisin joskus kokeilla ratsastaa sillä”, Maija kertoi ja haaveileva ilme nousi tytön kasvoille. ”No lähetäänkö ratsastamaan?” kysyin reippaasti ja sain Maijan pärskäyttämään teet ulos suustaan. ”Ai nyt vai?” tyttö varmisti epäluuloisena. ”No nyt! Mä tosin otan ratsukseni Sutinan, niin rauhallinen meno on ainakin taattu. Lupasin nimittäin liikuttaa sen tänään, kun sillä ei oo nyt hoitajaa ja Nikke hoitaa Muskan”, kiirehdin lisäämään nähtyäni Maijan epäluuloisen ilmeen. Muska maastoseurana tarkoitti yleensä vauhtia ja vaarallisia tilanteita ja tyttökin tiesi tämän oikein hyvin. Sain maanitella Maijaa vielä hetken aikaa, mutta lopulta tyttö antoi periksi ja suostui lähtemään seurakseni lyhyelle maastolenkille, kunhan askellaji pysyisi visusti käynnissä. ”Kuule, jos joku menee pieleen, niin me voidaan vaihtaa poneja ja sä tuut Sutinan selkään, nimittäin sitä pomminvarmempaa hevosta ei oo olemassakaan. Mä sitten talutan Rion kotiin, koska näiden pitkien koipien kanssa, mun jalat varmaan laahais maata ruunan selässä”, vakuuttelin ja sain Maijan nauramaan mielikuvalle, kun palasimme tallin puolelle mukanamme Rion ja Sutinan varusteet. ”Huikkaa jos tarvitset apua”, huutelin Maijan perään Sutinan karsinalta ja seurailin sivusilmällä, kuinka tyttö alkoi varovaisesti harjaamaan Rioa. Musta poniruuna seisoi rauhassa paikoillaan ja mietin, että ruuna olikin omiaan nostamaan Maijan itsevarmuutta hevosten kanssa puuhaillessa. Kun kaikki näytti sujuvan hyvin, keskityin itsekin Sutinan harjailuun ja nautin tamman rauhallisesta seurasta. -- ”Sitten otat ihan rennosti ja muistat aina välillä hengittääkin. Saa myös hymyillä”, kannustin Maijaa, kun olimme saaneet hevoset kuntoon ja nousseet selkään tallipihalla. ”Onneks tää on niin pieni, niin ei oo paha pudotus”, Maija hymyili pingottuneesti ja varmisti vielä kerran satulavyön. ”Jos on valmista, niin sitten vaan liikkeelle”, patistin ja korjasin hieman istuntaani. Olin itse lähtenyt liikkeelle ilman satulaa ja kaduin jo nyt, etten ollut tajunnut ottaa takapuoleni alle vilttiä. Sutinan selkä nimittäin oli varsin luiseva verrattuna ainakin jykevämpään Muskaan. ”Okei valmista”, Maija henkäisi ja pyysi Rioa eteenpäin. Lähdimme kävelemään tutulle peltolenkille rauhalliseen tahtiin. ”Vieläkö jännittää?” tiedustelin, kun olimme kävelleet eteenpäin hetken aikaa hiljaisuuden vallitessa. Aurinko oli alkanut pilkottaa paksujen pilvien takaa ja taivaalta tipahteli enää muutamia hassuja lumihiutaleita. ”Ei jännitä! Täähän on aika ihanaa”, Maija hymyili ja näytti säteilevän onnellisena. ”Hieno juttu! Mähän sanoin, että tää on kivaa, mutta arvaa mikä olis vielä kivempaa: haluutko ottaa pätkän ravia?” yritin yllyttää tyttöä reippaampaan askellajiin. ”En! Ei nyt ahnehdita liikaa kerralla”, Maija pudisti ponnekkaasti päätään. ”Okei hyvä on, ei mun takapuoli ois ehkä kestänykään istua ravissa tän selässä. Pitää kysyä Linnealta, onks Sutina päässyt vähän turhan hoikkaan kuntoon vai onks se vaan tottumiskysymys”, pohdin ääneen, kun jatkoimme matkaa tasaisesti käynnissä. Oli mukavaa jutella Maijan kanssa aivan kaikessa rauhassa kaukana tallin hälinästä ja maastolenkki sujuikin varsin rattoisasti. ”Oho Maija, sähän oot päässyt hevosenselkään” Ellen huomasi meidät tallin pihalla, kun olimme palanneet takaisin Pullikseen. ”No, Oona yllytti”, Maija virnisti ja kertoi sitten onnellisena, kuinka mukavaa oli ollut palata satulaan. ”Säkin päätit sitten valita rauhallisemman ratsun”, Ellen virnisti huomattuaan ratsuvalintani ja tuli rapsuttamaan Sutinan kaulaa. ”Joo, tää on aika rentouttavaa vaihtelua”, hymyilin tyytyväisenä ja vilkaisin kentän suuntaan, missä Nikke taltutti Muskaa, joka laukkasi kiitolaukkaa ympäri kenttää. ”No en yhtään ihmettele. Mun hermot ei kyllä enää tätä nykyä kestäis nousta tollasen hevosen selkään”, Ellenkin kääntyi seuraamaan tallimestarinsa akrobatiaesitystä päätään pudistaen. ”Ei munkaan”, Maija myötäili ja laskeutui alas Rion selästä. ”Tää sen sijaan on kyllä ihan huippuponi. Sopivan pieni ja rauhallinen mulle”, tyttö hymyili ja taputti tyytyväisenä raukeana nuokkuvan mustan ponin kaulaa. //Anteeksi Maija, jos tuuppasin sut liian aikaisin hevosenselkään Tän voi ignoorata, jos sulla oli jotain muita suunnitelmia ekan ratsastuksen varalle. Oon ajatellut jo pidempää, että tälläinen tarina olis kiva kirjoittaa, mutta varsinkin nyt, kun löyty sullekin hyvä poni Oih, tämähän oli oikein iloinen ja päivää piristävä tarina ja myös uutinen. Ihanaa, että lähditte Maijan kanssa yhteistuumin maastoon, joka sujui teidän molempien kannalta varsin mukavissa merkeissä. Hieno homma, että Rio käyttäytyi hyvin ja Sutinahan oli oma, pomminvarma itsensä.
Keli oli mitä kaunein, vaikka vähän pakkasta olikin ilmassa. Reissu sujui pähkinänkuoressa oikein hyvin. Hienoa, että saitte allenne varmat ponit ja pääsitte nauttimaan Suomen talvesta rauhallisissa merkeissä. Maijan ensimmäinen ratsastus pitkään aikaan sujui oikein hienosti. Tästä se hiljalleen lähtee. Kivaa, että tyttö on löytänyt mieluisan ponin tallista, jonka kanssa voi touhuilla reippain ja rohkein mielin. Jee, hienoa tytöt!
Tästäkin ihanasta tarinasta tilillesi tupsahtaa 15v€, kyllä oli taas ilo lukea!
Ellen
|
|
|
Post by oona on Jan 28, 2016 13:40:45 GMT
28.01.2016 Muskan mielessäKuulen kuinka askeleet lähestyvät tallilta kohti tarhaa ja tuttu haju leijuu sieraimiini. Taas se sama akka, jota saan sietää melkein joka päivä. Käännän korvani tapani mukaan luimuun ja siirryn vähän lähemmäksi tarhan perimmäistä nurkkaa. Ei sillä, että se tajuaisi yleensä tätä hienovaraista vihjettä. Se sitten osaa olla itsepäinen. Sivusilmällä vilkuilen, kuinka se harppoo päättäväisesti kohti. Säpsähdän, kun se yhtäkkiä tuiskahtaa liukkaassa mäessä selälleen. Kiroillen se kampeaa itsensä pystyyn ja jatkaa matkaansa. Päätän pysyä siitä kaukana, koska se vaikuttaa niin pahantuuliselta. ”Muska!” se huhuilee, kuten aina ja luikahtaa portinraosta sisään. Otan vielä muutaman askelen lähemmäs tarhan aitaa ja vilkaisen välinpitämättömästi tarhakavereitani, jotka lampsivat sen luokse kerjäämään rapsutuksia. En voi ymmärtää, mitä mokomat tossukat oikein meinaa! Se joutuu hätistelemään ruunia kauemmaksi samalla, kun kaivaa taskustaan jotain. Käännän korvani uteliaasti sitä kohti ja yritän kurottaa kaulaani, jotta näkisin, mitä sillä on mukana – tietenkin niin ettei se huomaa. Ainakin lupaava rapina kuuluu. Huomaamattani otan ensin yhden askeleen lähemmäksi ja sitten toisen. Se tosin on kohtalokas virhe, koska siinä samassa se nappaa mut kiinni. Irvistän ja kerron sille, ettei ollut yhtään kivasti tehty. Se mulkaisee mua pahasti ja nykäisee hihansa pois tieltä. En mä kyllä aikonutkaan osua, kunhan vaan pelottelin. Taisi kuitenkin olla tyhmä temppu, koska rapisevasta taskusta ei sitten herunutkaan herkkuja. Se taluttaa mut reippaasti talliin ja mä tiedän, ettei kannata alkaa temppuilla. Se onneksi harppoo mun vieressä tarpeeksi reippaasti, joten ei mun tarvitsekaan. Mä en tykkää yhtään maleksia. Mitä kovempaa pääsee menemään, sitä parempi. Nopeesti vauhti kuitenkin tyssää, kun se vie mut karsinaan ja sitoo kiinni. Irvistän ja kerron, ettei ollut taaskaan kivasti tehty. Se ei kuitenkaan välitä, vaan alkaa harjata mua. En mä oo ees likanen, ei nyt tarvi, yritän hätistellä sitä pois, mutta se ei vaan anna periks. En kyllä anna mäkään! Lopulta se lopettaa ja ehdin jo huokaista helpotuksesta, mutta sitten se tuo karsinaan sen inhottavan painavan kapistuksen. Mä yritän sanoa, että ei tota, mutta nykyään se on niin nopea, että se kapistus on mun selässä ennen kuin ehdin suunnitella mun hyökkäystä. Ei se kapistus oikeastaan ees niin pahalta tunnu, mutta muistan aina, kuinka ikävä, hankaava ja puristava se on joskus ollut. Sen jälkeen se tulee laittamaan sen viritelmän mun päähän ja tiedän, että kohta pitää lähteä töihin. Onneksi se on kuitenkin lämmittänyt sen suuhun otettavan kappaleen hyvin, joten ei tarvitse siitä yrittää valittaa. Kun se vie mut taas tallista pihalle, koitan toiveikkaasti vihjata, että ei mentäis sinne aitojen sisälle vaan lähettäis sitä kivaa tietä pitkin laukkaamaan pellolle. Se kuitenkin kiskoo mut ihan väärän suuntaan. ”Ei me kuule aina voida maastoilla. Sitä paitsi pitää treenata Niken valmennusta varten”, se mutisee mulle, enkä tietenkään ymmärrä mitä se sanoo, mutta ei sekään kovin innostuneelta kuulosta. Niinpä ei auta muuta kuin lampsia sen perässä kothi sitä tylsempää vaihtoehtoa. En mä kuitenkaan täysin taistelutta antaudu, vaan yritän tehdä ovelan väistöliikkeen, kun se nousee mun selkään. Harmi vaan, että se alkaa tuntemaan mun temput ihan liian hyvin, eikä ees säikähdä, vaan komentaa mut vaan kävelemään eteenpäin. Se antaa mun lampsia rauhassa, kunhan meen eteenpäin. Mä en ymmärrä, miksei sivulle tai takaperin muka kelpaa, mutta kun mä sellaista ehdotan, niin se komentaa. Mä huomaan, että kentän laidalle tulee niitä muita ja se alkaa jutella niitten kanssa. Mä tajuan, ettei se enää keskity komentamaan mua, joten päätän pitää vähän hauskaa ja testaan ottaa spurtin kentän toiseen päähän. Vielä kivempaa se ois ilman, että se roikkuu mun selässä, joten tietenkin mä toivon, että pääsen siitä eroon. ”Muska perkele!” se kuulostaa vihaiselta mun selässä ja komentaa taas. Niinpä ei auta muuta kuin jarruttaa. Se käskee mua tekemään niitä typeriä pikku ympyröitä, vaikka kyllähän se ihan kivalta tuntuu, kun kyljet vähän venyy. Sit se käskee mun ottaa ristiaskeleita ja joudun keskittymään, ettei jalat mee ihan solmuun. Onneks se aina sillon tällön antaa mun mennä vähän kovempaa, ettei ihan ehi kyllästyy. Ja kyllä se ristiaskelten ottaminen kovemmassa vauhdissa ihan urheilusta käy, kun hiki meinaa nousta pintaan. ”Eiköhän tää oo tässä. Nyt voidaan lähtee sinne maastoon”, se höpöttää enkä taaskaan tajua, mitä se meinaa. Se taputtaa nopeasti mun kaulaa, joten mä oletan, että nyt on huilin paikka. Se komentaa mut kohti porttia ja mä odotan kaikessa rauhassa, kun se avaa sen. Mä tiedän mitä nyt tapahtuu! Se ohjaa mut pois kentältä ja kohti tuttua tietä ja mä yritän ottaa innoissani muutaman raviaskeleen. ”Ei vielä”, se nauraa ja vetää vähän ohjista, joten mä vastahakoisesti jatkan taas kävellen. Kun me ollaan päästy pois pihasta, se kuitenkin antaa mun mennä vähän kovempaa ja mä ravaan tyytyväisenä eteenpäin. Tää se on paljon mukavampaa, kuin kentällä pyöriminen ja mä luulen, että kyllä sekin tajuaa sen. Mä vähän joudun pettymään, kun se ei päästä mua enää laukkaamaan, mutta toisaalta vähän alkaa jo väsyttääkin. Niinpä mä loppujen lopuksi lampsinkin ihan mielissäni talliin. Se ei onneksi jää turhia lääppimään, vaan ottaa mun päältä ne kaikki härpäkkeet reippaasti pois ja harjaa vaan nopeasti. Jos se meinaa unohtua mun karsinaan liian pitkäks aikaa, mä kyllä muistutan sitä, että nyt mun kuuluu saada olla rauhassa. Se tuo mulle vielä lämpimän peiton päälle, mikä on ihan kiva, kun tuli vähän hiki ja mä saan ruokakuppiini vihdoin niitä herkkuja. En malta oottaa, vaan napsin ne heti suuhuni ja saan sen taas nauramaan. Sitten mä kuitenkin ilmoitan, että sen ois nyt parasta lähtee ja jättää mut rauhaan. Mä olen nimittäin kuulevinani, että ruoka-aika olis lähestymässä, enkä mä halua, että mua häiritään silloin. Onneksi se tajuaa sen ja häipyy mun karsinalta kaikkien sen tavaroiden kanssa. Mä ehdin just huokaista helpotuksesta, mutta sitten se tulee takaisin. Mua ärsyttää ja kalistelen karsinan kaltereita saadakseni sen häipymään, mutta sitten mä tajuan, että sillähän on mun heinäannos sylissään. Niinpä mä vähän hörähdän, ettei se sittenkään lähtis pois. Se heittää heinät nopeasti mun eteen ja painuu sitten tiehensä. Mä jään tyytyväisenä rouskuttelemaan iltaruokiani. // Ekstratehtävä taas. Hauskaa kokeilla kirjoittaa vähän erilaisella tyylillä välillä Ah, olipas ihanaa lukea vaihteluna tarinaa Muskankin näkökulmasta. Jälleen kerran, tuttuun tapaan, purskahdin nauruun jo ensimmäisen lauseen luettuani. Sitä seuraavatkin kyllä saivat hymyntapaisen huulilleni, heh. Tarinasi ovat aina yhtä hauskoja ja viihdyttäviä, oli kertojana sitten kuka tahansa!
Muskan ajatuksia ja mietteitä oli hauska päästä seuraamaan sivusta. Ne, jos mitkä kertovat jo sen, ettei tammalla niin kovin paljoa ole sinua vastaan. Hienosti olette saaneet yhteistyön pelaavaksi molemminpuolin. Myös ratsastus sujui melko rauhallisissa ja mukavissakin tunnelmissa, vaikka varmasti olisitte molemmat halajaneet mieluummin maastoon irrottelemaan. Kehitystänne on ollut ilo seurata ja mikä parasta, tamman kanssa ei voi koskaan tietää mitä tulee vastaan - jokainen päivä on erilainen.
Ihanasta ekstratehtävän suorituksesta saat 15v€ + 3v€.
Ellen
|
|
|
Post by oona on Feb 20, 2016 19:53:25 GMT
20.2.2015 Back in actionNökötin pitkästä aikaa tuttuakin tutumman bussin numero 106 takapenkillä ja katselin hajamielisesti ohi lipuvia maisemia. Musiikki pauhasi jälleen kerran kuulokkeissani. Silloin tällöin yritin keskittää huomioni hetkeksi sylissäni lojuvaan kirjaan, mutta nopeasti keskittymiseni herpaantui taas aivan muihin maailmoihin. Pitkän joululoman jälkeen opintojen jatkuminen oli vaatinut oman veronsa, enkä ollut juuri ehtinyt näyttää naamaani Pulliksessa. Nyt tenttikirjat ja tehtävät alkoivat kuitenkin jo maistua niin puulta, että oli pakko päästä hetkeksi tuulettumaan. Kun Pulliksen pysäkki lähestyi, joku ehti painaa stop-nappulaa ennen minua. Huomasin, kuinka bussin etuosasta jäi ulos pari tyttöä, jotka ulkonäöstä päätellen suuntasivat samaan osoitteeseen kuin minäkin. Hetkellisessä epäsosiaalisuudenpuuskassa päätin kuitenkin jättäytyä kaksikosta jälkeen ja maleksinkin tallin suuntaan kaikessa rauhassa samalla kännykkääni selaillen. Päästyäni talliin ehdin todistamaan, kuinka Nikke yritti kovistella ilmeisesti uutta tulokasta, joka oli tullut tallille Carlan vanavedessä. Tyttö onnistui kuitenkin laittamaan Nikelle hyvin kampoihin varsin kipakoilla vastauksilla, joten tallimestarin hupi loppui lyhyeen. ”No mitäs sun sanan säilälle on tapahtunut, kun tollanen teini saa sulle luun kurkkuun”, naureskelin hölmistyneen näköiselle Nikelle kaksikon kadottua paikalta. ”Harjotuksen puutetta.. Mun lempiuhria kun ei oo näkyny täällä aikoihin”, tallimestari loi minuun syyllistävän katseen ja kaappasi minut sitten täysin varoittamatta rutistukseen, joka tosin muistutti enemmänkin pystypainia kuin ystävällistä halausta. ”Joo kiva nähdä suakin…” kähisin ja yritin kammeta itseni irti miehen kuristusotteesta. ”Mä aattelinkin, että kuulin tutun äänen”, Ellen huikkasi läheisestä karsinasta kurkistettuaan tallikäytävälle, mikä kähinä siellä oli käynnissä. Nainen sai Niken huomion hetkeksi herpaantumaan, mutta valitettavasti juuri samalla hetkellä olin kerännyt kaikki voimani kampeutuakseni irti Niken otteesta, joten lopputuloksena päädyin mätkähtämään maahan suoraan valtavaan karvakasaan, jota tallimestari oli lakaissut kasaan tallin käytäviltä. Nikke purskahti välittömästi tietenkin räkäiseen nauruun, eikä Ellenkään voinut kauaa hillitä itseään. ”Ei ilmeisesti mitään uutta auringon alla – Oona taas vauhdissa”, Ellen virnisti toivottuaan naurukohtauksesta. Kampesin itseni takaisin jaloilleni ja pudistelin irtokarvoja vaatteistani. ”Sä muuten siivoot ton sotkun”, Nikke ilmoitti ja lykkäsi karsinan seinään nojailleen harjan käteeni. ”Älä muuten luulek-”, aloitin mutta mies oli luikahtanut paikalta ennen kuin sain lauseeni loppuun. ”No ei selvästi mitään uutta…” puuskahdin ja aloin lakaista ympäriinsä levinnyttä karvakasaa jälleen kokoon. ”Jos lohduttaa niin todennäkösesti siellä on kohta pannullinen tuoretta kahvia oottamassa”, Ellen hymyili arvattuaan, minne Nikke oli niin sukkelaan kadonnut. ”Kyllä tälläsen huhkimisen jälkeen kelpaakin jo kahvitauko”, huokaisin teatraalisesti ja pyyhin otsaani, kun olin saanut lakaistua irtokarvat lähimpään karsinaan. ”Ehdottomasti”, Ellen naurahti nyökytellen ja pian seurasinkin naista kotoisaan taukotupaan. ”Kai se pitäs lähteä hakemaan Muska sisään”, totesin ääneen, kun tärkeimmät kuulumiset oli vaihdettu ja pannullinen kahvia tyhjentynyt. ”Varo vaan, se ei enää kohta muista, kuka sä oot”, Nikke virnuili. ”No sitten mä varmaan lähen täältä pari kavionkuvaa ja hampaanjälkeä rikkaampana”, tuumasin veikattuani, ettei Muska päästäisi minua sen helpommalla, muistaisi se minut tai ei. ”Mitä sä muuten ajattelit tänään tehä?” tallimestari tiedusteli, kun olin noussut pöydästä. ”Mistä lähtien se on sua muka kiinnostanut?” yllätyin, sillä yleensä Nikke ei juuri menemisteni perään ollut tallilla kysellyt. ”No jos et satu muistamaan, niin sä hoidat mun hevosta ja sattumoisin mua kiinnostaa mun hevosen asiat”, Nikke vastasi varsin kopeasti. ”Kerta se on ensimmäinenkin.. En mä vielä oo ihan päättänyt, varmaan jotain kevyttä”, kohautin olkiani ja uppouduin penkomaan ratsastuskamoja kaapistani. ”No sittenhän te lähette maastoon”, miekkonen ilmoitti kuin asia olisi jo päätetty. -- Ei liene mitenkään yllättävää, että puolen tunnin päästä kipusin Muskan selkään tallin pihalla samalla, kun Nikke keikkui Severin satulaan. Lunta tuprutti taivaan täydeltä, eikä eteenpäin nähnyt juuri hevosen turvan mittaa pidemmälle. ”Ootko sä nyt ihan varma tästä?” kyselin Nikeltä, jota sääolosuhteet eivät tuntuneet haittaavaan. ”Joo tottakai oon, ei tää oo kun vaan pieni lumisade ja mun kännykän sääappi sanoo, että tän pitäs loppuu kohta”, mies vakuutteli varsin itsevarmana. Olimme yrittäneet (tai siis lähinnä Nikke oli yrittänyt) värvätä mukaan myös muita tallilaisia, mutta jostain syystä muut olivat suhtautuneet reissuun hieman nihkeästi. ”Sä meet sitten edeltä”, totesin ja odotin, kuinka Nikke lähti liikkeelle. Ohjasin Muskan niin lähelle Severin häntää kuin uskalsin lähtiessämme tallustelemaan pois tallipihasta. Lumen pyryttäessä suoraan silmiin ja tuulen vinkuessa korvissa ei maastoretkellä voinut juuri jutustella, joten niinpä tarvoimmekin eteenpäin syvässä hiljaisuudessa. Onneksi Pulliksen maastoreitit olivat tulleet jo tutuiksi, sillä märkien lumihiutaleiden tuiskuttaessa suoraan silmiin ei juuri nähnyt eteensä. Luotin kuitenkin siihen, että Nikke tiesi, minne olimme menossa, joten pidin vain Severin hännän visusti näköetäisyydellä. Niinpä meinasimmekin törmätä Muskan kanssa edessämme olevaan ratsukkoon, kun se yhtäkkiä pysähtyi. ”Tota Oona, älä nyt säikähdä…” mies aloitti epävarmasti, kun olin ratsastanut miehen vierelle kuuloetäisyydelle. ”Mitä?” säikähdin toden teolla. ”Musta tuntuu, että mentiin vähän harhaan jossain vaiheessa”, Nikke tunnusti nolona. ”Mitä?!” toistin ja tuijotin miestä epäuskoisena. ”Yritetään ettiä jostain suojaa, niin voidaan kattoa mun kännykästä missä mennään. Ei me varmaan pahasti hukassa olla”, Nikke esitti suunnitelman ja niinpä lähdimmekin kävelemään jälleen eteenpäin ja yritimme tiirata sumeasta maisemasta jonkinlaista suojaa. ”Hei, tuolla on joku lato!” huudahdin, kun rakennuksen hämärät ääriviivat erottuivat pellon reunassa. ”Se taitaa olla se Gräsvikin kartanon lato, missä ollaan joskus oltu sateensuojassa. Mennään kattomaan”, Nikke ilahtui. Niinpä käänsimme hevoset pienemmälle tielle ja suuntasimme toiveikkaina kohti latoa. Rakennuksen edessä laskeuduimme hevosten selästä ja sydän pamppaillen seurasin, kun Nikke meni kokeilemaan rakennuksen ovea. ”Jes, ei oo lukossa”, mies huudahdti tyytyväisenä, joten pian talutimme ratsumme sisälle hämärään ja huokaisimme hetkeksi helpotuksesta. ”Mä en todellakaan kuviteltu, että oltais täälläpäin”, Nikke naurahti hieman hämillään paikannettuaan meidät kännykkänsä GPS:llä. ”Ja mä kun just ehdin ajatella, että sä onneks tunnet nää reitit”, valitin. ”No niin mäkin kuvittelin”, Nikke huokaisi alkaessaan suunnitella reittiä kotiin. ”Sanoitko sä muuten Gräsvikin kartano? Miks se nimi kuulostaa tutulta?” pohdin, kun olimme päättäneet jäädä odottamaan hetkeksi lumisateen laantumista ennen kuin lähtisimme suunnistamaan kotiin. ”Ehkä sä oot lukenu jotain Poutalan historiikkia”, Nikke ehdotti hajamielisesti. ”Ei kun siis Gräsvik on ihan tuttu sukunimi, mä oon törmänny siihen jossain”, yritin rääkätä muistiani. ”Aa joo, Esko Gräsvik on se Poutalan kunnaneläinlääkäri. Toi kartano on mun käsittääkseni sen vanhempien omistuksessa”, Nikke kertoi. ”Ai täällä on jossain kartanokin”, naurahdin, sillä tässä säässä maisemia ei ollut juuri päässyt ihailemaan. ”Joo on, se on tosi hieno varsinkin kesällä, kun niillä on ihan valtava puutarha. Sinne ei tosin hevosen kanssa pääse”, miekkonen virnisti. Kaikkea sitä oppikin, kun oli jumittunut sään armoilla tyhjään latoon. -- ”No tulittehan te sieltä. Mä meinasin jo laittaa teidän perään etsintäpartion”, Ellen huudahti, kun olimme vihdoin selvinneet takaisin tallipihaan. ”No mitä sä hätäilet, me vaan käytiin ihailemassa vähän historiallisia maisemia”, Nikke virnisti ja loikkasi rennosti Severin selästä alas. ”Sitä paitsi, meidän mittapuulla tää reissu oli varsin onnistunut. Kumpikin hevosista pysy koko matkan käynnissä, eikä yhden yhtä rodeoliikettä nähty, joten mä todellakin sain mun rauhallisen maastoreissun”, vakuuttelin ja taputin Muskan kaulaa. ”Eli siis teillä ei ollut mitään hätää? Mä olin ihan varma, että te jo eksyitte” Ellen varmisti epäluuloisena. ”Oli kuule tilanne koko ajan hallussa. Älä sä aina stressaa”, Nikke vakuutteli Ellenille minun nyökytellessä taustalla. ”No te kuitenkin ootte ihan läpimärkiä. Viekää hevoset talliin ja tulkaa sit kaakaolle. Mä en kestä, jos täällä taas alkaa uus flunssa-aalto”, Ellen tuhahti ja lähti marssimaan kohti kotiaan. Tallissa hoidimme hevoset reippaasti kuntoon ja ripustimme räntäsateessa kastuneet varusteet kuivumaan parhaamme mukaan. ”Jos Ellen kysyy, niin mentiin sinne latoon ihan tarkoituksella oottamaan, et lumisade tyyntyy. Oli suunniteltu juttu”, Nikke kovisteli vielä, kun lähdimme tallista ja suuntasimme kohti Ellenin taloa. ”Joo joo, sun ego ei siis kestä myöntää, että eksyit”, virnistin. ”Mä en vaan haluu huolestuttaa Elleniä turhaan, kun selvittiin jo tänne asti”, mies puolusteli. ”Älä viitti, kyllä mä sun egon tiiän”, mutisin. ”Mikä helkkari toi on?” Nikke kuitenkin keskeytti jupinani ja osoitti isoa möykkyä, joka oli kohonnut tallin pihaan. ”Ei harmainta aavistusta”, vastasin. Olin saanut kuitenkin jo tarpeekseni lumipyrystä yhdelle päivälle, joten en halunnut jäädä ihmettelemään asiaa ulkosalle yhtään kauemmin. Pian marssimmekin pienen omakotitalon ovesta sisään koputtamatta ja potkittuamme kenkämme eteiseen suuntasimme keittiöön, missä Ellen odotti höyryävien kaakaokuppien kanssa. Myös Carla ja Josefine olivat löytäneet tiensä Ellenin keittiöön. ”Joko te näitte Veksin?” uusi hoitaja kysyi innostuneena, kun pääsimme pöydän ääreen istumaan. ”Veksin?!” ihmettelimme Niken kanssa yhteen ääneen. ”Se on meidän lumihevonen, tehtiin se tonne tallin nurkalle”, Carla selitti. Vilkaisimme Niken kanssa toisiamme ja purskahdimme nauramaan. Mystisen lumimöykyn arvoituskin oli ratkennut. //Niin joo taas se ekstratehtävä vaikkei nyt muuta talliporukkaa saatukaan mukaan Oih! Se nyt on varmasti sanomattakin selvää, kuinka paljon olen ikävöinyt tarinoitasi. Kyllä nousi sellainen hymy korviin asti että, kun näin sinulta putkahtaneen hoitotarinaa Muskan kirjaan. "Tallille paluu" sujui lennokkaasti, kirjaimellisesti. Onneksi ei käynyt pahemmin, vaikka kompastuitkin Niken lakaisemaan karvakasaan, heh! Naurua siitä toikkaroinnista ainakin riitti, mikä nyt ei sinänsä Pulliksessa yllätä. Kommervenkeiltä tuskin koskaan säästytään.
Olipas mielenkiintoista lukea tätä tarinaa, etenkin kun mukaan oli vedetty jonkin verran Poutalan ja Gräsvikin suvun historiaa. Itse maastoreissu sujui jännissä tunnelmissa, eikä vauhtia, vilinää ja vilskettä tuttuun tapaan puuttunut. Onneksi selvisitte kuitenkin ehjin nahoin tallille, vaikka aloinkin vähän huolestua kun teistä ei kuulunut mitään. Ei ollut kaukana, etten olisi laittanut etsintäpartiota peräänne. Niken ideoihin, kuulostivat ne tallilla -ja maastakäsin kuinka hyviltä ja huikeilta tahansa, ei aina kannata lähteä mukaan, heh.
Ylipäänsä aivan ihana ja jännittävän tunnelman omaava tarina, jota oli enemmän kuin ilo lukea. Voi että, kyllä on ollut ikävä kirjoituksiasi! Ihan mahtavaa, kun sinäkin henkilökohtaisilta -ja koulukiireiltä ennätit raapustelemaan kirjaan. Nyt on viime aikoina Pullis ollut aikalailla hiljaiselolla mutta myös itselläni olisi tarkoitus nyt aktivoitua tallin suhteen. Tokihan myös hoitajien läsnäolo ja aktiivisuus edesauttavat asiaa. Joka tapauksessa, ihan mahtavaa ekstratehtävän suorittamista taas sieltä päin. Muutenkin oli ilo nähdä pitkästä aikaa tallilla!
Loppu hyvin ja kaikki hyvin, vaikka vaatteet ja muut varusteet läpimärkinä olivatkin. Onneksi kaikki selvisivät kuitenkin vahingoitta takaisin tallille ja olipa ainakin hyvä syy vetää yhdessä taukotupakaakaot. Myös niitä hetkiä on ollut ikävä! Myös "lumimöykyn" kohtalo ja idea selvisi. Carla ja Josefine olivat saaneet suloisen lumihevosen aikaan, Veksin nimeltään. Ihanasta ekstratehtävästä tilillesi tipahtaa 17v€ + 3v€. Kyllä oli kiva taas "nähdä"! Ellen
|
|
|
Post by oona on Feb 21, 2016 14:07:39 GMT
21.02.2016 HarjoituskoulukilpailutKurvasin tänään Pulliksen pihaan harvinaisen aikaisin ainakin siihen nähden, että oli sunnuntai. Minua ei kuitenkaan väsyttänyt tippaakaan, sillä perhoset vatsassa olivat karistaneet unet silmistä jo kukonlaulun aikaan. Vaikka kyseessä olikin vain harjoituskoulukilpailut, en osannut olla jännittämättä. Taas kerran muistin, miksi olin lopettanut kilpailu-urani lyhyeen joskus junnuratsastajana, sillä hermostunut olo oli täysin sietämätön. Lievästi pahoinvoivana parkkeerasin autoni tuttuun paikkaan tallin nurkalle ja suuntasin reippaasti talliin. Onneksi tiesin, että kunhan pääsisin puunaamaan Muskaa kilpailukuntoon, jännitys todennäköisesti unohtuisi edes hetkeksi. Tallissa kävi jo aikamoinen kuhina, kun kilpailijat puunasivat ratsujaan edustuskuntoon. En kuitenkaan ollut oikein juttutuulella, joten vietyäni reppuni taukotupaan, livahdin nopeasti Muskan karsinaan omaan rauhaani. Muska ei tosin toivottanut minua kovin iloisesti tervetulleeksi, vaan tuttuun tapaan tamma käänsi korvansa luimuun ja yritti murskata kylkiluuni litistämällä minut karsinan seinää vasten heti, kun keskittymiseni hetkeksi herpaantui. Ainakin jännitys karisi sitä mukaan, kun väistelin tamman hampaita ja kavioita puunatessani sitä tavallista huolellisemmin. ”No sähän meinaat panostaa kunnolla”, Nikke ilmestyi ihmettelemään karsinan ovelle, kun letitin Muskan harjaa. Tamman karkea, paksu harja oli juuri ja juuri sen mittainen, että siitä sai aikaiseksi pieniä lettejä, jotka hetken taistelun jälkeen taipuivat sykeröiksi. ”No mä oon selvästi harjoituksen tarpeessa. Nää sykeröt saa tän näyttämään vaan paksukaulaiselta tankkerilta.. Mut ei auta, kun laittaa nää loppuun, kun oon jo niin pitkällä”, valitin tarkastellessani työni jälkeä. ”Oho jotakuta taitaa jännittää”, Nikke virnisti hermostuneelle höpötykselleni. ”No joo! Tekis vaan mieli lähtee kotiin”, huokaisin. Hermoni olivat niin riekaleina, että olisi ollut turha toivo valehdella Nikelle. ”Hyvin se menee. Älä stressaa! Mä toin sulle sen valkosen huovan”, Nikke kannusti ja suuni loksahti auki. Olin kuvitellut saavani osakseni armotonta kettuilua kisajännityksestäni, mutta yllättäen miekkonen antoi asian olla. ”Mä kyllä olisin kuvitellut, että pääsisin käyttämään tätä ite ensin”, mies tuumasi pudistellessaan kaikkialla tallissa leijuvia irtokarvoja joululahjaksi saamastaan kisahuovasta. ”Vaihdetaanko? Mä voin mennä Sissin kanssa tuomaroimaan, jos sä hyppäät Muskan selkään”, tarjouduin toiveikkaasti, mutta Nikke vain pudisteli nauraen päätään. ”Lumihommat kutsuu. Koita olla nolaamatta mun hevosta!” miekkonen huikkasi lähtiessään ulos tallista. -- Verryttely sujui varsin kaoottisissa merkeissä, sillä kilpailijoiden jännitys oli tarttunut myös hevosiin ja vähän väliä joku hevosista sinkoili kentällä hallitsemattomasti saaden myös muiden kavioihin vauhtia. Sissi yritti parhaansa mukaan huudella ohjeita verryttelyyn, sillä kyseessä oli vain kilpailuharjoitus, mutta naisen avusta huolimatta tilanne tuntui räjähtävän täysin käsiin. ”Nyt otatte ohjat käsiin, istutte alas ja hengitätte! Kyllä te nyt oikeesti osaatte ratsastaa, vaikka tällä hetkellä te oottekin kuin lauma päättömiä kanoja”, nainen kailotti turhautuneesti, kun kello tikitti kohti verryttelyn loppua huolestuttavan nopeasti. Ihmeen kaupalla kaikki kuitenkin pysyvät ratsujensa selässä kaoottisen verryttelyn ajan ja tilanne tuntui rauhoittuvan, kun ensimmäinen ratsukko suuntasi suorittamaan rataansa. Sydämeni hyppäsi kurkkuun, kun seurasin, kuinka ennen minua vuorossa ollut ratsukko saapui vihdoin lopputervehdykseen. Otin verryttelyalueella Muskan kanssa vielä viimeiset nopeat siirtymiset ja totesin, että tamma tuntui varsinaiselta ruutitynnyriltä, joka voisi räjähtää taivaan tuuliin hetkenä minä hyvänsä. Edellisen ratsukon lopetettua kiersin kouluradan kertaalleen aitojen ulkopuolelta ravissa ja yritin rauhoittua. Sitten ei auttanut muuta kuin ohjata Muska radan päädystä keskihalkaisijalle ja aloittaa suoritus. Sissi hymyili tuomarinpaikallaan kannustavasti, mutta Niken kasvoilla ei ollutkaan odottamaani virnettä, vaan tiukka ja keskittynyt ilme. Tajusin, että mies taisi jännittää meidän (tai ainakin Muskan) puolesta. Tervehdyksen jälkeen aloitin radan ratsastamisen keskittyneesti ja toivoin koko sydämeni pohjasta, että Muska ei keksisi omia kuvioitaan, sillä tamma tuntui kulkevan kuin tulisilla hiilillä ja pienikin ärsyke saattaisi saada sen muuttamaan kouluratamme rodeonäytökseksi. Niinpä yritinkin rauhoittaa istuntaani mahdollisimman paljon, jotta en vahingossa ärsyttäisi Muskaa. Pikku hiljaa ratsastus tuntui sujuvan paremmin ja paremmin ja radan loppuosaa lähestyttäessä itsevarmuuteni alkoi nousemaan. Laukannostoissa Muska ei voinut olla heittämättä peppuaan muutaman kerran ilmaan ja laukasta takaisin raviin siirtymiset venähtivät pari askelta liian pitkäksi, kun en uskaltanut ottaa tarpeeksi jämäköitä pidätteitä. Nämä kuitenkin olivat lopulta varsin pieniä kauneusvirheitä siihen nähden millaista katastrofia olin suorituksesta odottanut. Suunnatessani lopputervehdykseen olivat perhoset vatsasta tipotiessään ja tajusin lopulta väläyttää leveän hymyn tuomareille. Sissi hymyili takaisin tyytyväisen näköisenä (kun ei ollut joutunut soittamaan ambulanssia…) ja Nikke näytti vaivihkaa peukkua, kun kumarruin taputtamaan Muskan kaulaa. Se oli virhe. Samalla hetkellä Muska nimittäin vinkaisi, hyppäsi pystyyn ja teki täyskäännöksen. Poistuminen radalta tapahtuikin vapaan käynnin sijasta varsin railakkaassa pukkilaukassa, joka sai niin tuomarit, kanssakilpailijat kuin katsojatkin remahtamaan nauruun. Muska ei petä koskaan, manasin roikkuessani tamman kyydissä parhaani mukaan, sillä en todellakaan halunnut mätkähtää maahan ja liata uusia valkoisia kisahousujani. Aiheutettuamme verryttelyalueella jälleen pienen kaaoksen, sain Muskan lopulta käyntiin. Jalat täristen loikkasin tamman selästä nopeasti alas ja päätin housujeni henkeä varjellakseni talutella loppukäynnit poikkeuksellisesti maasta käsin. Tallissa otin Muskalta varusteet pois ja harjailin tamman nopeasti läpi. En kuitenkaan ehtinyt purkaa väkertämiäni sykeröitä, sillä Ellen ilmestyi huhuilemaan tallissa olleet kilpailijat takaisin kilpailupaikalle. Palkintojenjako suoritettiin ilman hevosia, joten moni oli jo ehtinyt purkamaan hevosensa suorituksen jälkeen. Kuuntelimme rivissä kentän laidalla, kuinka Sissi julkisti juhlallisesti tuloksia. En ollut ollenkaan yllättynyt, kun emme Muskan kanssa yltäneet sijoittuneiden joukkoon, sillä erityisesti siirtymisten ja teiden ratsastus olisi kaivannut vielä paljon enemmän tarkkuuta. ”Ja viimeisenä aputuomarin toiveesta myönnämme kunniapalkinnon ”Tyylikkäin poistuminen”, joka itseoikeutetusti menee kellekäs muulle kuin Oonalle ja Muskalle”, Sissi ilmoitti viimeisen palkinnon Niken virnistellessä tyytyväisesti naisen vierellä. ”Nikke haista kukkanen”, ärisin hiljaa, kun marssin sijoittuneiden rivin jatkoksi ottamaan vastaan kyseenalaisen kunnian. Joku herkkänahkaisempi olisi voinut pitää tätä kiusaamisena, mutta onneksi jo nykyään tunsin Niken kyseenalaisen huumorintajun varsin hyvin, joten naureskelin itsekin koko jutulle. Kumarsin teatraalisesti taputtavalle ja virnuilevalle yleisölle. Lopulta kaikki osallistuneet palkittiin värikkäillä ruusukkeilla ja pienillä poniheijastimilla. -- ”No sehän meni melkein putkeen”, Nikke irvaili palkintojenjaon jälkeen. ”Älä nyt, me oikeesti ylitettiin ainakin mun omat odotukset”, puolustauduin leveä hymy kasvoillani. Kilpailuissa ehdottomasti parasta on se hetki, kun kaikki on ohi ja pystyy jälleen hymyilemään. ”Sä tosin saat tulkata tän arvostelupaperin. Mä en saa mitään selvää tästä käsialasta”, heiluttelin Sissiltä samaani A4-paperia kädessäni. Nainen oli myöntänyt katuvansa, että jonkun tallitytön sijasta oli valinnut Niken sihteerikseen.. öh siis aputuomarikseen. ”Mitä vikaa mun käsialassa on. Kato toikin on selvä kutonen.. eikun siis kasi.. tai ehkä nelonen”, Nikke tihrusti nappaamaansa paperia. ”Ei mitään vikaa”, naljailin ja marssin taukotupaan, josta leijui nenääni houkutteleva kahvintuoksu. Ellen ja buffassa apuna ollut Josefine olivat kärränneet ylijääneet herkut pöydälle hoitajien tuhottavaksi. ”Onks Ellen tehny noi muffinssit?” katselin epäluuloisena pöydän antimia. ”Josefine kuulemma auttoi. Luultavasti nää on siis täysin turvallisia”, Nikke vakuutteli ja haukkasi luottavaisesti valtavan palan nappaamastaan leivoksesta. //ekstratehtävä taas suoritettu Hahah! Aivan mahtavaa tekstiä taas alá Oona! Harjoituskoulukilpailut olivat paitsi hyvää reeniä ja harjoitusta Pulliksen mestaruuksia varten, myös hauskaa ja piristävää vaihtelua tavallisten tapahtumien ohelle. Itse ratahan teillä meni Muskan kanssa mitä mainioimmin, mutta lopputervehdyksen jälkeinen radalta poistuminen oli.. No, oli mitä oli.
Tyylisuoritus kuitenkin kerrakseen, siitä ei päästä suuntaan eikä toiseen. Kunniamaininta ei missään tapauksessa ollut turha, sen verran hauskalta se näytti ja sai katsomonkin rävähtämään nauruun. Asiasta kukkaruukkuun: Yllättävän hienosti Muska jaksoi kuitenkin keskittyä koko radan ajan ja saitte tehtyä tehtävät ja harjoitukset kunnialla alusta loppuun. Josefinen kanssa buffasta seuranneina jännitimme varmasti yhtä paljon kun Sissin apukätenä toimiva Nikke, joka oli kasvoistaan valkoinen kuin aave ja istui koko suorituksenne ajan jähmettyynenä paikoilleen. Loppua myöten jokainen rentoutui ja johan sieltä Nikenkin päästä sateli sitten jo peukkuja.
Ylipäänsä kisapäivä oli mahtava! Jokainen oli hyvällä fiiliksellä ja meiningillä mukana, eikä mitään otettu turhan vakavasti. Tälläiset kisat ovat omaankin mieleeni, joissa ei tarvitse jännitellä turhia.
Mahtavasta ekstratehtävän suorituksesta tilillesi tipahtaa 17v€ + 3v€. Ellen
|
|
|
Post by oona on Feb 24, 2016 11:02:12 GMT
23.02.2016 Johan Sunbergin estevalmennus”No mistäs tänään tulee?” Nina ihmetteli, kun ilmestyin Pulliksen taukotupaan iltapäivällä. Tiesin, kyllä mitä nainen tarkoitti, mutta jätin kysymyksen tarkoituksella huomiotta. ”Oonalla on taas selvästi joku uus mies kiikarissa”, Nikke virnisti Ninalle puolestani. Mulkaisin miekkosta pahasti, mutten voinut kiistääkään asiaa. Illan estevalmennus mielessäni olin nimittäin sukinut hiukseni harvinaisen siistille letille ja sipaissut hieman ripsiväriä ja huulikiiltoa. Olin myös vaihtanut kauhtuneet tallifarkkuni uusiin ratsastushousuihini, jotka olivat tähän asti lojuneet kaapissa käyttämättöminä. Jopa Pullis-logolla koristettu fleece-takkinikin oli saanut käydä pesukoneessa. ”Ai se ruotsalainen vai?” Nina uteli. ”Ehkäpä”, vastasin mystisesti, mutta oikea vastaus taisi paistaa läpi kasvoiltani. Uteliaana olin tietenkin googlannut Johan Sundbergin heti, kun ilmoitus miehen pitämästä valmennuksesta oli ilmestynyt tallin seinälle ja täytyy myöntää, että kuvat miehestä olivat saaneet polveni notkahtamaan ja ajatukseni villiintymään. ”Mites sun ja Markuksen juttu?” Nikke huomautti ja kohautin olkiani. Emme olleet koskaan Markuksen kanssa sopineet mitään, joten käytännössä olin vapailla markkinoilla. ”Ja sä olet kyllä ihan vihoviimeinen tuomitsemaan yhtään ketään”, huomautin Nikelle, jonka naisseikkailut kaikki varmasti tiesivät. Tallimestari avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta tyytyi lopulta sittenkin pysymään hiljaa. ”Kai sä Oona tajuat, että sillä hetkellä, kun sä talutat Muskan sinne maneesiin, niin kaikki sun uskottavuus on mennyttä”, Nina huomautti epäkohdan suunnitelmissani. Muska kun ei varsinaisesti ollut mikään huippuesteratsu ainakaan, kun itse keikuin tamman selässä. Nina seuraili vierestä, kun harjailin Muskaa kelloani vilkuillen. ”Mä yritin kyllä neuvotella Hannen kanssa taktisesta hevosenvaihdosta, mutta jostain syystä se ei suostunu lainaamaan mulle Senttiä”, tunnustin katkerana. ”Mistähän johtuu, ettei se halunnut Muskan selkään”, Nina ihmetteli sarkastisesti. Muska kalautti jälleen kerran hampaansa karsinan seinään ja sai naisen hypähtämään taaksepäin. ”Näytä vaan sille”, naurahdin Muskalle ja näytin kieltä punapäälle. ”Kuka muuten on sun kanssa samassa ryhmässä?” Nina kysäisi uskallettuaan jälleen hivuttautua jutteluetäisyydelle. ”Öö… Sessa ja Severi”, jouduin hetken muistelemaan ryhmäjakoa. ”No sitten Muska saattaa jopa näyttää edustavalta”, punapää virnisti. Tiesimme molemmat, että pahimmillaan Severi osasi olla etupainoinen jyrä, jolta ei löytynyt kuin yksi askellaji – possuravi. Sessa tosin pärjäsi Severin kanssa varsin hyvin. Rupattelimme Ninan kanssa hyväntuulisesti koko sen ajan, kun laitoin Muskaa kuntoon. ”Muista sit Oona tähdätä sen valmentajan syliin, kun meinaat pudota”, Nina huikkasi vielä tallin ovelta, kun olimme Sessan kanssa lähdössä kävelemään Ruutinan maneesille, jossa valmennus pidettiin. ”Miten niin kun?!” esitin loukkaantunutta, mutta en ehtinyt jäädä kinastelemaan naisen kanssa pidempään, kun Sessa hoputti meidät liikkeelle. ”Pitää mennä aika reipasta vauhtia tai myöhästytään”, nainen manasi katsottuaan kelloaan. ”Sori”, tunsin pienen omantunnon pistoksen, sillä Sessa oli joutunut odottelemaan minua pihalla hyvän tovin. Kävellessämme Ruutinalle yritimme arvailla, mitä valmennuksessa tehtäisiin ja matka sujuikin varsin rattoisasti. Nykyään onneksi hevoset olivat jo varsin tottuneita kulkemaan pienen metsäreitin kautta maneesille ja takaisin, joten Muska ja Severi löntystelivät eteenpäin varsin rennosti ja rauhallisesti. Saavuimme Ruutinaan lopulta hyvissä ajoin juuri, kun edellisen ryhmän ratsukot olivat lopettelemassa. Tervehdin iloisesti Tinttiä ja Nooraa, jotka istuivat maneesin katsomossa. Mielessäni kuitenkin pohdin, oliko Ruutinan ratsastuksenopettaja edelleen yhdessä Niken kanssa vai kenties kärkkymässä ruotsalaista mieskarkkia, joka juuri sillä hetkellä laski esteitä Hannen ja Sentin sekä Oona H.n ja Samun jäljiltä. ”Onnea vaan tohon rääkkiin. Turha kuvitella pääsevänsä helpolla”, Hanne huokaisi ratsastettuaan lähemmäksi. Naisen kasvot olivat punaiset ja hiki kimalteli tämän otsalla. ”Mun vatsalihakset huutaa hoosiannaa”, Oonakin voihkaisi. Katsomossa istunut Tintti toi molemmille hevosille viltit päälle ja pian edellisen ryhmän ratsastajat lähtivät takaisin kohti Pullista. ”Nyt alko jännittää”, Sessa virnisti pingottuneesti. Saatuaan esteet ojennukseen, Johan tuli vihdoin tervehtimään meitä. Suin hermostuneesti letiltä karanneita hiussuortuviani korvan taakse ja oikaisin ryhtini hevosenselässä samalla kun yritin kuunnella Johanin ohjeistusta parhaani mukaan. Mies puhui englantia varsin vahvalla ruotsalaisella aksentilla ja välillä nopeaan selitykseen livahti mukaan myös ruotsinkielisiä sanoja. Vilkaisimme Sessan kanssa toisiamme ja näytimme molemmat olevan aivan yhtä kujalla. ”Okay, let’s start”, Johan kuitenkin komensi ja niinpä aloimme improvisoimaan alkulämmittelyä. Olin alkuverryttelyjen ajan lähinnä keskittynyt vilkuilemaan Johania (ja mulkoilemaan mustasukkaisesti Nooraa, joka oli tuonut valmentajalle kupin kahvia – mielistelijä!), joten vasta ensimmäisen verryttelyhypyn lähestyessä tajusin yhtäkkiä, missä olin ja mitä olin tekemässä. Valtava pakokauhun aalto hyökyi ylitseni, kun tajusin, että minun pitäisi selvitä Muskan kanssa Johanin kasaamien valtavan suurien esteiden yli (okei, Sessa kyllä huomautti että esteet olivat maksimissaan 60cm korkeita) jotenkin kohtuullisen edustavasti. Hetkessä rentouteni oli tipotiessään ja myös Muska aisti tämän. Niinpä tamma lähtikin kiikuttamaan minua kohti ensimmäistä estettä aivan oman mielensä mukaan, enkä saanut tammaan mitään kontrollia. ”Relax Oona! Slow down and sit!” Johan huuteli ohjeita. Tunsin olevani punainen kuin paloauto, eikä nolostumiseni ainakaan helpottanut rentoutumista. Se siitä hyvästä ensivaikutelmasta, manasin mielessäni. Vaikka olinkin valmis vajoamaan maan alle, päätin ryhdistäytyä ja hetken taistelun jälkeen sain Muskan jälleen kuriin. Seuraavat verryttelyhypyt sujuivat jo huomattavasti hallitummin. Verryttelyn jälkeen Johan selitti meille päivän tehtävän ja oli aika alkaa kunnolla töihin. Olin onnistunut keräämään itseluottamukseni rippeet kasaan ja reippaasti lupauduin suorittamaan tehtävän ensimmäisenä. Pian nostinkin Muskan kanssa laukan. Hyppäsimme ensin pienen pystyn, jolla ponnistuspaikka ajautui hieman turhan lähelle estettä. Muska hyppäsi esteen yli valtavan loikan lähes paikoiltaan, minkä seurauksena menetin hetkeksi tasapainoni. ”No, no, no…”, kuulin Johanin tuskailevan, joten päätin ryhdistäytyä ja lähestyä seuraavaa estettä reippaammin. Tuleva okseri näytti jotenkin omituiselta, mutta en ehtinyt miettiä sitä enempää. Muska ponnisti reippaasti ja ylitimme esteen mielestäni varsin tyylikkäästi. ”No Oona, stop! You’re going in wrong direction”, Johan karjui toisen hyppymme jälkeen. Kun miehen sanat upposivat tajuntaani, olin kuolla häpeään. Olin ymmärtänyt tehtävän aivan väärin ja todellakin hypännyt jopa okserin väärästä suunnasta. Sivusilmällä huomasin, kuinka Sessa kärvisteli naurukohtauksen kourissa Severin selässä ja Noorakin hymyili varsin leveästi katsomossa. ”Sessa, your turn. Oona, please watch how you should do it”, Johan kuulosti kärsivältä. Hienoa, mies varmasti piti minua aivan idioottina. Loppu valmennuksen ajan päätin keskittyä vain ratsastukseen niin hyvin kuin osasin ja yritin sulkea mielestäni kaikki häiriötekijät. Muska rymisteli menemään kuin höyryjuna, joten sain todellakin tehdä töitä hiki hatussa tamman selässä. Katsomossa maleksinut Noorakin pääsi hommiin, sillä Muska suuntasi enemmän esteiden läpi kuin esteiden yli ja Johan tarvitsi apua puomien nostamiseen. Tammaan verrattuna jopa Severi vaikutti sulokkaalta ja ketterältä esteratsulta, vaikka ruuna valuikin jatkuvasti etupainoiseksi ja pisti Sessan käsivoimat koetukselle. Voin vain kuvitella, mitä ruotsalainen huippuvalmentaja ajatteli meistä… ”Oona, come down. Let me try it”, Johan lopulta päätti, kun olimme rysäyttäneet saman pystysarjan alas Muskan kanssa neljännen tai viidennen kerran. Valmennuksen edetessä olin huomannut, että Muskallakin oli tänään harvinaisen huono päivä, eikä mikään huvittanut. En vain ollut tajunnut sitä aluksi keskittyessäni lähinnä tekemään vaikutuksen Johaniin. ”Lycka till”, virnistin, kun loikkasin tamman selästä alas ja annoin ohjat Johanille. Olin niin turhautunut koko valmennukseen, että annoin mielihyvin jonkun muun ratkaista ongelmamme. Ennen kuin Johan ehti edes istua alas satulaan, huomasin Muskan ilmeestä, että se oli menoa nyt. Ehdin juuri ja juuri avata suuni varoittaakseni miestä, kun tamma jo heitteli peppuaan antaumuksella yrittäen karistaa uuden ratsastajan selästään. Ruotsinkieliset kirosanat kaikuivat ympäri maneesia, kun Johan tasapainoili Muskan selässä. Kun Johan oli saanut hypättyä muutaman esteen Muskan kanssa, sain hevoseni takaisin. ”Well, she’s a typical woman. Maybe we should call it a day”, Johan ilmoitti lykätessään ohjat käsiini. Muska ei ollut selvästi tehnyt ruotsalaiseen vaikutusta, mutta ainakin mies katsoi nyt hieman suopeammin ratsastustani. Sain hypätä Muskalla vielä kertaalleen matalan pystyesteen, jotta saisimme lopetettua valmennuksen onnistuneeseen hyppyyn ja sen jälkeen aloin ravailla tamman kanssa voltteja, kun Sessa kävi vielä tehtävää läpi muutaman kerran. ”No sehän ei ois voinut enää paremmin mennä”, Sessa vitsaili, kun olimme lähteneet maneesista valmennuksen jälkeen. ”Ei todellakaan. Mä en tiiä, pitäskö itkee vai nauraa”, irvistin. ”Jos sä et naura, niin ainakin kaikki muut nauraa”, Sessan lohdutus oli hieman ontuva, mutta sai minut silti hymyilemään. Päivä ei ollut todellakaan sujunut niin kuin olin kuvitellut. //eilisen ekstratehtävä Oih ja voih! Oona-laatu se ei sitten koskaan petä! Olemme kyllä superonnnellisia Pulliksessa että olemme saaneet sinut osaksi hoitajapoppoota ja meidän pikkupeto-Muskan hoitajaksi. Harvemmalla olisi kanttia sellaiseen tehtävään. Muutenkin on ollut ilo seurata suhteenne kehitystä, kyllä se Muska alkaa hiljalleen sinut hyväksymään, vaikka muuten keksiikin kaikennäköistä hauskaa ja ei niin hauskaa temppua päiviesi päänmenoksi. Heh! Ylipäänsä aivan ihana tarina, jossa sai taas nauraa monessa kohtia.
Oli hauska lukea Johanin valmennuksesta tarinaa. Kiva että suoritit juuri tämän ekstratehtävän! Valmennus meni teidän kannalta.. No, meni miten meni, mutta jos jotain positiivista haetaan, niin ainakin paransitte huimasti loppua kohden. Johan vielä kahvituvassa kehui teitä, eritoten sinua, joka sait niinkin haastavan ja omapäisen hevosen toimimaan loppujen lopuksi ihan kohtuuhyvin. Oli kuulemma kiva pitkästä aikaa valmentaa ratsukkoa, jossa oli haastetta. Nuo Ruotsin pään valmennettavat kun kuulemma ovat jo lähestulkoon ammattilaisia ja ponit kuin mitäkin automaatteja. Eli vaikka Johanilla välillä kärsivä ilme olikin, jäitte miekkosen mieleen mielenkiintoisena ja hyvällä tavalla haastavana ratsukkona. Älä siis huoli tai häpeä, huonomminkin olisi voinut mennä.
Kuten jo sanoin, todella kiva kun kirjoitit juuri tästä ekstratehtävästä tarinaa. Tätä oli todella mielenkiintoista lukea! Varmasti olen jo kyllin kehunut kirjoitustyyliäsi, mutta kyllä tuli taas tämänkin tarinan kohdalla todettua että olet hurjan taitava kirjoittaja. Saat juonen pysymään hyvänä, mielenkiintoisena ja vieläpä hauskana kuin tuosta noin vain. Ei ole sinun kirjoittamaasi tarinaa, jossa ei suupielet taittuisi hymyyn, peräti nauruun. Aivan ihanaa! Virtuaalirahaa tästä tupsahtaa 20v€ + ekstratehtävän suorittamisen johdosta 3v€.
Ellen
|
|
|
Post by oona on Mar 13, 2016 16:10:28 GMT
13.03.2016 Sunnuntaimaasto”Moi Oona! Älä vaan sano, että oot taas käymässä vaan nopeesti?” Tanttu kysyi hieman syyllistäen, kun törmäsin tyttöön taukotuvassa. ”En sano! Tänään mä nimittäin ehin pitkästä aikaa olla tallilla vaikka koko päivän”, vastasin iloisesti hymyillen. ”Mä jo pelkäsin, että oltiin lopullisesti menetetty sut tenttikirjoille ja tiukalle opiskelulle”, blondi naurahti selvästi piristyneenä. ”Onneks pahin on nyt takana ainakin hetkeks. Mulla on kyllä ollut taas ikävä Pullista”, vakuutin. Olin odottanut innolla, että pääsisin tenttiviikon jälkeen vihdoin kunnolla rentoutumaan tallille. Viime aikoina olin piipahtanut Pulliksessa lähinnä harjaamassa ja juoksuttamassa Muskan silloin, kun Nikellä oli ollut vapaapäivä, mutta näiden pikahoitokertojen aikana tallin arkeen osallistuminen ja sosiaaliset kontaktit olivat jääneet aivan minimaalisiksi. ”Tätä pitää kyllä juhlistaa! Mitä jos lähettäis ottamaan kevään viimeiset hankilaukat?” Tanttu ehdotti ja koskapa olisin kieltäytynyt sellaisesta ideasta. ”Ellen, miten ois hankilaukat?” Tanttu huikkasi tallin omistajattarelle, joka oli juuri astunut ulos tallin pihalla nököttävästä omakotitalosta, kun olimme menossa hakemaan hevosia sisälle. Naisen perässä pihalle putkahti myös Maija ja Emil. ”Mä lupasin lähteä näiden kahden kultamussukan kanssa ratsastamaan ihan tohon kentälle, joten ehkä joku toinen kerta”, Ellen hymyili pahoitellen. ”Mä haluun lähteä mukaan”, Emil kuitenkin ilmoitti tomerasti ja juoksi luoksemme varmistaakseen, että pääsisi mieluummin meidän retkelle. ”Eiks asia oo sitten päätetty - mennään kaikki porukalla”, virnistin ja kaappasin Emilin kainalooni. Olin niin hyvällä tuulella, etten ajatellut ideaa aivan loppuun asti ennen kuin huomasin Ellenin närkästyneen ilmeen, kun Emil innostui vain entistä enemmän. Maija pysytteli hiljaa ja näytti hieman kauhistuneelta. ”Hei, älkää nyt olko tollasia tosikkoja! Kyllähän yks sunnuntaimaasto on aina pakallaan”, Tanttu yritti taivutella myös naisia mukaan. Emil oli tehnyt viime aikoina paljon töitä Lolan kanssa ja erityisesti Niken avulla pojan ratsastustaidot olivat kehittyneet silmissä. Maijakin oli alkanut nousta säännöllisesti Rion selkään ja jopa Ellen oli nähty tallilla hevosen selässä useammin kuin ennen. Ei siis ollut epäilystäkään siitä, etteikö kolmikko olisi meidän sunnuntaimaastossa pärjännyt aivan hyvin ja niinpä käytimmekin Tantun kanssa kaikki hyvät ja jopa hieman välttävät perustelumme saadaksemme Ellenin pään kääntymään. ”No tämän kerran, mutta jätetään ne hankilaukat sitten väliin”, nainen lopulta myöntyi varsin huvittuneena anelustamme. Suuntasimme porukalla tarhoille hakemaan Muskan, Popin, Rion, Lolan ja Reemuksen sisälle. Ellenin uusin ostos Kanelbulle niminen ruuna ei ollut vielä saapunut Pullikseen, joten nainen joutui toistaiseksi tyytymään kimoon suomenhevoseen oman tätikuljettimensa sijasta. ”Laitetaan hevoset reippaasti kuntoon ja nähdään sitten tässä pihalla. Varmaan kakskymmentä minuuttia on ihan riittävä aika”, Ellen varmisti, kun minä, Tanttu ja Maija suuntasimme hevosinemme toiselle puolelle ja Ellen ja Emil toiselle. ”Hei mihin te ootte lähössä?” juuri tallille saapunut Olga tiedusteli ja kuultuaan suunnitelmamme ilmoittautui heti Possun kanssa mukaan. ”Tää on sitten rauhallinen lenkki”, Ellen muistutti sanoilla, jotka eivät varmaan koskaan olleet pitänyt Pulliksessa paikkaansa. Puoli tuntia myöhemmin olimme kaikki valmiina tallin pihalla (minä puoli takinhihaa köyhempänä kiitos Muskan) ja Ellen alkoi puuhaamaan meitä jonoon. Ellen ja Reemus asettuivat kärkeen, sitten Maija ja Rio, Emil ja Lola, minä ja Muska, Tanttu ja Poppi ja häntää piti Olga ja Possu. Selvästi Ellen järkeili, että laittamalla räjähdysalttiit ratsukot jonon perälle, olisi tilanne ehkä hieman helpompi pitää hallinnassa. Nainen myös vannotti minua pitämään Emiliä visusti silmällä, vaikka en ihan tiennytkään, mitä minun olisi Muskan selästä käsin pitänyt tehdä, jos Lola päättäisi villiintyä. Vakuuttelin kuitenkin Ellenille tekeväni parhaani, jotta pääsisimme lähtemään. Keväinen aurinko paistoi kirkkaana pilvettömältä taivaalta ja lämmitti jo ihan mukavasti. Tie oli paikoittain sula, mutta tietä reunustavia peltoja peitti vielä kunnon lumikerros. Kaikesta kuitenkin huomasi, että kevät oli jo kovaa vauhtia lähestymässä. Maastoretki sujui varsin rauhallisesti ja rennoissa merkeissä, kunnes pääsimme Pirunpellon kohdalle. Tutun laukkasuoran lähestymisen aisti hevosissa ja Olgan mutinasta päätellen varsinkin Possulla olisi ollut menohaluja enemmän kuin tarpeeksi. Muskakin kulki korvat tötteröllä ja tiesin, että mikä tahansa ulkoinen ärsyke voisi saada sen singahtamaan. Niin kauan kuin muu jono kuitenkin pysyisi rauhassa, ei meilläkään olisi mitään hätää. Olin juuri ehtinyt saada tämän ajatuksen loppuun, kun yhtäkkiä Emil hihkaisi ”Nyt mennään!” ja käänsi varoittamatta Lolan kohti peltoa. Pieni shetlanninponitamma lähti pinkomaan eteenpäin minkä jaloistaan pääsi ja heitti mukaan myös pari villiä pukkia. Muska, Poppi ja Possu lähtivät tietenkin tamman perässä pellolle ja pian pystyssä oli kuin olikin kunnon hankilaukkakilpailut. Lolan etumatka ei kauaa kestänyt, sillä Muskan rynnistys oli ylivoimaisin. Niinpä pääsinkin kaartamaan Muskan Lolan ja Emilin eteen niin, että shetlanninponitamman oli pakko hidastaa lopulta tikittävään raviin ja siitä käyntiin. ”Ilonpilaaja!” Emil marmatti, mutta näytti hieman helpottuneelta. Veikkaisin, että tilanne ei ehkä kuitenkaan ollut ollut pojalla täysin hallinnassa. Sivusilmällä huomasin, kuinka Poppi oli siirtynyt passiin ja Tanttu yritti tasapainoilla hihitellen issikan selässä. Possulla taas oli menossa aivan omat kuviot ja Olga sai käyttää kaikki taitonsa pysyäkseen poniorin selässä. ”Sitten takasin jonolle”, komensin Emiliä ja yritin vaikuttaa tomeralta, vaikka koko hankilaukkaepisodi lähinnä naurattikin minua. Lähdimme taivaltamaan pellon poikki takaisin tielle jääneiden Ellenin ja Maijan luo. ”Eiks ollukin hauskaa?” Emil säteili tyytyväisenä itseensä. ”Olihan se, mutta et kerro äidilles, että sanoin näin”, virnistin. ”Se tais kyllä suuttua.. Musta tuntuu, että mä oon arestissa”, poika pohdiskeli ja vilkuili huolestuneesti Elleniä, joka oli Reemuksen selässä kuin myrskyn merkki. ”Kyllä sä tiedät, ettet saisi säikytellä sitä ja toi tempaus ois voinu olla vaarallinen. Ei saa todellakaan lähteä keskeltä jonoa omin luvin laukkaamaan”, ojensin poikaa ja yritin loihtia kasvoilleni vakavamman ilmeen. Olin varma, että kunnon läksytyksen Emil saisi vielä kotona. ”Sen siitä saa, kun antaa Niken pitää pojalle ratsastustunteja”, yritin vitsailla Ellenille ja keventää tunnelmaa, sillä Ellen näytti edelleen vihaiselta, kun palasimme tallin pihalle. Nainen tyytyi kuitenkin vain tuhahtamaan ennen kuin patisti Emilin ja Lolan talliin. Vähin äänin lähdimme myös Tantun ja Maijan kanssa ottamaan hevosilta pois varusteita. ”No, sehän meni loppujen lopuks ihan suunnitelman mukaan”, vitsailin, kun olin varma ettei Ellen enää ollut kuuloetäisyyden päässä. ”Mä lupasin sulle hankilaukat ja sellaiset sä sait”, Tanttu virnisteli takaisin. ”Kai te vaan vitsailette?” Maija kyseli epäluuloisesti ja tytöstä näki selvästi, että tämä oli asiassa täysin Ellenin puolella (kuten kuka tahansa järkevä ihminen olisi ollut). ”Tietenkin vitsaillaan”, vakuutimme Tantun kanssa yhteen ääneen ja purskahdimme nauramaan. Hekotuksemme kuitenkin loppui lyhyeen, kun toiselta puolelta korviimme kantautui Ellenin kovaääninen saarna. ”Täällä on sitten tuoretta kahvia ja korvapuusteja. Mä aattelin tulla eka sanoo teille, kun ton toisen puolen on vallannut joku räyhänhenki”, Nikke huikkasi taukotuvan ovelta, kun olimme saaneet hevoset hoidettua. Ne saivat jäädä päiväheinien ajaksi sisälle, sillä tarhailevat hevoset olivat jo heinänsä saaneet. ”Menkää vaan, mä hoidan niille heinät. Sehän on mun hommaa”, luoksemme toiselta puolelta pelastautunut Hanna, joka tuurasi Linneaa äitiysloman ajan Pulliksen tallityöntekijänä, vakuutti. En ollut juuri ehtinyt tutustua Hannaan, mutta nuori nainen vaikutti varsin mukavalta tyypiltä. Ainakin tämä suhtautui töihinsä hieman rennommin kuin Linnea, eikä siksi pitänyt meille hoitajillekaan niin kovaa kuria. ”Kiitti, me autetaan kyllä sitten iltatallissa”, lupasin hövelisti. ”Tai ainakin Oona auttaa! Mä säästän sulle pullan”, Tanttu kiirehti oikaisemaan lupaustani. ”Siis ethän sä oo ite leiponut noita pullia? Mikä ihme kodinhengetär susta on tullut?” vilkuilin epäilevästi Nikkeä, joka oli jopa kattanut taukotuvan pöydälle kahvikupit ja lautaset. ”Se on sen Mintun syytä”, Tanttu naurahti tietäväisenä. ”Mikä ihmeen Minttu?!” tiedustelin ja vilkuilin Tanttua ja Nikkeä vuoronperään. ”Ai sä et oo kuullu? Toi on iskeny silmänsä sellaseen kotitalousopettajaan. Tän perusteella kyllä toivon, että se suhde kestää pitkään”, Tanttu selitti ja nappasi tyytyväisenä suuren korvapuustin pöydälle asetetusta korista. En ehtinyt kuitenkaan kysellä enempää, kun Ellen ja Emil pelmahtivat tallitupaan. ”Ai onks Minttu taas lähettänyt terveisiä?” Ellen naurahti nähtyään katetun pöydän. Ilmeisesti hankilaukkaepisodi oli loppuunkäsitelty, sillä Ellen rutisti vaivaantuneena kiemurtelevaa Emiliä jälleen äidillisen rakastavasti kainalossaan. ”Ai jopa sä tiesit Mintusta? Mä oon niin kujalla kaikesta”, valitin suu täynnä pullaa. ”Miten niin ”jopa mä”? Mähän tiedän täällä kaiken!” Ellen huomautti ja istahti seuraamme Emilin valitessa paikkansa Niken vierestä ja mahdollisimman kaukana äidistään. Tuntui siltä kuin olisin taas kotona, kun koko poppoo alkoi yhteen ääneen kertomaan viimeisimpiä kuulumisiaan. //Ekstratehtävä taas suoritettu
|
|
|
Post by oiqesoamyne on Apr 25, 2019 20:28:54 GMT
|
|
|
Post by udezakwuuv on Apr 25, 2019 22:03:50 GMT
|
|
|
Post by uaeieduniyife on Jun 2, 2019 14:39:47 GMT
|
|
|
Post by ituluceyoxar on Jun 2, 2019 16:48:22 GMT
|
|
|
Post by elofahuyitaho on Jun 7, 2019 18:49:56 GMT
|
|
|
Post by izizoreb on Jun 7, 2019 20:33:37 GMT
|
|
|
Post by etqalxuequt on Jun 10, 2019 4:59:24 GMT
|
|